Emily Dickinson – varhainen feministi

Cynthia Nixon ja Jennifer Ehle näyttelevät ikimuistoisesti Dickinsonin sisaruksia Terence Daviesin runoilijamuotokuvassa A Quiet Passion. JO VOETS

Hannu Björkbacka

HELSINKI

Ottaa aikansa, että veteraani Terence Daviesin elokuvan sanailuun tottuu. A Quiet Passionin vuoropuhelu voi tuntua kirjalliselta ja muodolliselta, kun jokainen repliikki on yhtä viisas ja monimielinen. Emily Dickinsonin runoilijanelämäkerta koostuu sarjasta siveiden, moitteettomasti pukeutuneiden naisten älyn mittelyä.

A Quiet Passion osoittaa Daviesin sittenkin toimintaohjaajaksi. Sen keskustelut säkenöivät kuin tulilanka. Kysymys on hyökkäys ja vastaus torjuntavoitto. Filmi saa katsojan pään täyteen äksöniä.

”Olen vaimo, päättänyt sen, sen toisen olomuodon” alkaa Emily Dickinsonin runo, jossa vaimo on pantu lainausmerkkeihin. Tutkijat ovat nähneet siinä runoilijan aikalaiskritiikkiä naisten asemasta 1800-luvun puolivälin Yhdysvalloissa. Naisille naimisiinmeno ”on turvallisempaa”, vakuuttaa runo. ”Tämä on hyvinvointia, siis. Se toinen oli tuskaa”, Dickinson viisastelee ja antaa lopuksi täystyrmäyksen: ”Vaan miksi verrata? Olen vaimo! Piste perään!”

Emily Dickinson (1830-1886) oli suurimpia amerikkalaisia runoilijoita. Hän ei mennyt naimisiin. Kongressiedustajaisän toiveita kunnioittaen Emily pysyi kotona Amherstissa, Massachusettsissa sairasta äitiään hoivaten.

Pöytälaatikkorakkaus

Viimeisinä vuosikymmeninä ennen kuolemaansa munuaissairauteen, Dickinson pukeutui vain valkoisiin, eikä poistunut enää talosta. ”Niin yksinkertainen on eräs rikkaimpia elämiä, mitä koskaan on eletty”, kirjoitti oma runoilijamme Helvi Juvonen ihanteestaan Parnassossa 1958.

Dickinsonin rikas sisäinen elämä tuotti yli 1700 runoa. Niistä vain seitsemän julkaistiin hänen elinaikanaan. ”Seitsemän vai yhdeksän?”, aprikoi Emily elokuvassa A Quiet Passion sen kummemmin surematta. Naimaton nainen oli yhteiskunnassa näkymätön, jollei päässyt ”itsenäistymään” vaimoksi.

Kirkossa käymättömän vanhanpiian kirjallisia harrastuksia ei ymmärretty. Vähä, mikä julkaistiin, oli miesten ”korjaamia” versioita. ”Olette muuttanut välimerkkejäni”, protestoi Emily. ”Mitä nyt väliviiva sinne, toinen puolipiste tänne”, kustantaja ihmettelee.

”Kasvamme ulos rakkaudesta niin kuin muistakin asioista, ja sitten laitamme sen laatikkoon”, runoili Dickinson. Hän rakastui pastori Wadsworthiin. Elokuvassa on kohtaus, jossa pappi ja kolkko papinrouva vierailevat Emilyn ja tämän sisaren luona. Vinniekin on iskenyt silmänsä Wadsworthiin. ”Minäpä vien pastorin puutarhaan, niin sinä saat rouvan ihan itsellesi”, Emily sanoo. Jennifer Ehlen ilme sisarena on näkemisen arvoinen. Koomisen pöytäkohtauksen jännite on viritetty nerokkaasti jokaista kannun ja kupin kilinää myöten.

Kauttaaltaan upeasti näytellyssä elokuvassa runoilijan rooli on voitto Cynthia Nixonille. Hänethän tunnetaan Sinkkuelämää-sarjan ja siitä tehtyjen elokuvien Mirandana. Tosiasiassa Nixon on voittanut palkinnoista niin Tonyn, Emmyn kuin Grammynkin ja ohjannut teatterissa. A Quiet Passion tekee nyt Nixonille saman, minkä Terence Daviesin aiempi ohjaus toiselle tv-tähdelle, Gillian Andersonille elokuvassa Sydän vieraassa talossa (2000). Nixoninkin suoritus nousee suurten tulkintojen joukkoon. Siinä on ulkoista tyyneyttä, sisäistä paloa, älyn loistoa ja itsepintaisuutta.

Omaperäinen elämäkerta

Elämäkerraksi A Quiet Passion on omaperäisimpiä filmejä. Taas uusi aluevaltaus Daviesille, silti ohjaajalleen leimallinen. Ulkokuvat on otettu Dickinsonin kotimuseossa Amherstissa, sisäkuvat studiossa Belgiassa. Filmi tavoittaa täydellisesti eristäytymisen ja pysähtyneisyyden tunnun.

Teos on Daviesin toinen amerikkalaisesta aiheesta tehty ja Yhdysvalloissa kuvattu. Runollista gotiikkaa viljelleen hienon The Neon Biblen (1995) ohjaaja laskee epäonnistumiseksi. Silti se, kuten Daviesin aiemmat englantilaiset perhekuvaukset - Rakkaat muistot (1988) ja Päivä painuu mailleen (1992) - nousevat samasta, henkilökohtaiselta tuntuvasta maaperästä.

Pitkissä kohtauksissa kuva kiertää huoneita. Sisustus on yhtä tärkeää kuin ihmiset. Davies, 70, syleilee digifilmin mahdollisuuksia. Roolihahmot vanhentuvat silmien edessä kameran hitaissa ajoissa. Aukenevin ovin ja varjokuvin toteutettu mielle viimeisestä vieraasta - sulhanen tai kuolema, vai molempia? - osoittaa häikäisevää mestaruutta.

Peter von Baghin jälkeen merkittävimmän filmikirjoittajamme Antti Alasen mielestä Terence Davies on elokuvan Vermeer. Mutta Alanen tunnustaa, ettei osaa suhtautua teoksiin ohjaajan passiivisuuden vuoksi. Jospa ei olekaan kyse passiivisuudesta, vaan intensiivisyydestä. Daviesin koko ura on todiste A Quiet Passionin nimen mukaisesta hiljaisesta intohimosta. Ohjaajan elokuvista löytyy keskittynyttä kärsivällisyyttä, katkeransuloista kipua ja tyyntä hekumaa.

Kommentit

Uutisella ei ole vielä yhtään kommentteja
Kommentoidaksesi ole hyvä ja
kirjaudu sisään