Palkittu dokumentti kertoo elämästä ja kuolemasta Euroopan etelärajalla

Välimerestä tuli hautausmaa

Fuocoammare – tuli merellä muistuttaa satojentuhansienkin pakolaisten ja maahantulijoiden olevan pieni määrä, koska EU-kansalaisia on puoli miljardia.

Kalle Kinnunen

HELSINKI (STT)

Dokumentti ei ollut voittanut aiemmin Berliinin elokuvajuhlien pääpalkintoa. Kun Gianfranco Rosin ohjaama Fuocoammare – tuli merellä sai helmikuussa Kultaisen karhun, tuomariston ratkaisua ei pidetty yllättävänä. Dokumentti eteläisen Välimeren tilanteesta on ajankohtainen ja väkevä.

– Toivon elokuvani näyttävän, että numeroiden takana on ihmisiä, Rosi kertoo STT:lle.

– Sitä suurempaa vaikutusta en voisi toivoa.

Italialle kuuluva Lampedusan saari on pitkään ollut portti, jonne Libyasta lähteneet laivat toivat Eurooppaan pyrkiviä afrikkalaisia. Kun Rosi matkusti Lampedusan saarelle vuonna 2013, tilanne oli erilainen kuin nyt.

– Silloin merelle vedettiin rajaa. Italian laivasto alkoi partioida lähellä Libyaa.

Lampedusalla oli hiljaista: maahantulijoista ei näkynyt enää jälkeäkään. Rosi ryhtyi kuvaamaan paikallisten elämää. Mosaiikkimaisen elokuvan henkilöitä ovat tavallinen saarelainen pikkupoika ja myötätuntoinen lääkäri.

Tilanne merellä muuttui yhä hirveämmäksi. Kun kiinnijäämisen riski kasvoi, ihmissalakuljettajat pakottivat asiakkaitaan yhä vaarallisempiin tilanteisiin.

– Miehiä, naisia ja lapsia hukkuu joka päivä. Kumiveneitä kaatuu. Merestä tuli hautausmaa.

Uhrit, joista ei kirjoiteta riviäkään

Gianfranco Rosi kuvasi 40 päivän jakson sotilaslaivalla. Eräänä päivänä sotilaat pysäyttivät laivan, jonka kannen alta paljastui helvetti. Kymmeniä ihmisiä oli kuollut pakokaasuihin.

– Laiva oli tehnyt matkaa viisi tuntia. Pari tuntia myöhemmin ehkä kaikki 150 matkustajaa olisivat menehtyneet, Rosi kertoo.

Näky kannen alla muistutti häntä toisen maailmansodan kaasukammioista.

– Nämäkin ihmiset tukehtuivat kaasuihin. Mutta näistä uhreista ei kirjoitettu lehtijuttuja. Ikään kuin mitään ei olisi sinä päivänä tapahtunut.

Mieluummin kysymyksiä kuin vastauksia

Joukkokuolema on dokumentissa episodi, joka leikataan lampedusalaisten arkeen. Ristiriitaa ei tarvitse alleviivata, että se herättää katsojassa voimakkaita tunteita.

– Kuolemaa käsittelevää materiaalia oli enemmänkin, enkä halunnut sitä liikaa, Gianfranco Rosi sanoo.

– Kiinnostavinta on elämä – tavallisten ihmisten tavallinen elämä ja se, kuinka lähellä kuolema käy jättämättä jälkeä. Ajatellaan tilannetta, että tiskaat keittiössä ja radiossa kerrotaan kymmenien ihmisten kuolleen. Se on vain numero.

Fuocoammare-dokumenttielokuva saattaa vaikuttaa epäpoliittiselta, koska siinä ei ole selittävää kertojaa, numeroita eikä muuta johdattelua tosiasioin. Rosi kuitenkin painottaa, että dokumentintekijän jokainen valinta on poliittinen.

– Jotkut katsoisivat mielummin reportaasin ja kuulisivat tiukkoja väitteitä. Minä en kuitenkaan halua elokuvan antavan vastauksia, vaan herättävän kysymyksiä, ohjaaja toteaa.

– Esimerkiksi lapsen näkökulma vapauttaa asetelmalta, että opettaisin katsojaa.

Rosi muistuttaa satojentuhansienkin pakolaisten ja maahantulijoiden olevan pieni määrä, koska EU-kansalaisia on puoli miljardia. Populistien politiikka vain pahentaa kriisiä.

– Aina on ollut muuttoliikkeitä ja pakolaisuutta, Rosi sanoo.

– Jos tähän suhtauduttaisiin tosiasiana eikä väliaikaisena ilmiönä ja hätätilana, ratkaisut olisivat lähempänä.

Fuocoammare – tuli merellä elokuvateattereissa pe 23. 9. alkaen.

Kommentit

Uutisella ei ole vielä yhtään kommentteja
Kommentoidaksesi ole hyvä ja
kirjaudu sisään