”Vihaan tätä narsismia, että kaikki muka pyörii ympärilläsi. En halua katsoa elokuvaa rannekellostani, vaan isolla kankaalla, jota varten se on tehty.”

Terence Davies henkilökohtaisena

Tuotteliaaksi ryhtynyt Terence Davies, 70, toi Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleille kaksi uusinta ohjaustaan. MIKKO KAUPPINEN

Hannu Björkbacka

HELSINKI

Elokuvantekijä Terence Davies on antoisa haastateltava: hauska, terävä ja avoin. Eikä hänellä tunnu olevan mitään kiirettä. Parhaaksi eläväksi brittiohjaajaksi haukuttu Davies jaksaa keskustella näkemyksistään vuolaasti ja pitkään, vaikka teen juttutuokion aikana monta virhettä.

Ensinnäkin käytän naisnäyttelijöistä poliittisesti korrektia ilmaisua ”actor” eikä perinteisempää titteliä ”actress”.

– Tuollainen venkoilu on idioottimaista. Kaikenlaista höpöä sitä on liikkeellä! Kieltäydyn kutsumasta naisnäyttelijää ”actoriksi”. Anteeksi vain, on minulla tapana sanoa, minä kutsun teitä ”actresseiksi”. Jos ette pidä siitä, onpa ikävää! Mutta vikahan on minussa. Minä nyt olen tällainen vanha marisija, Davies nauraa.

– Tuokin muoti tulee Yhdysvalloista. Amerikkalaiset tuhoavat englanninkieltä. Se on kamalaa, minusta jopa vaarallista. Kohta me kai puhumme vain tekstarikieltä!

Toisen virheen tein ohjaajan uusimman elokuvan A Quiet Passion arviossa (KP 20.9.) kutsuessani runoilija Emily Dickinsonia varhaiseksi feministiksi. Ohjaaja on hiukan eri mieltä.

– Enpä ole varma, oliko hän feministi. Puhuimme tästä äskettäin Dickinsonia näytelleen Cynthia Nixonin kanssa. Tuskin runoilija olisi syleillyt feminismiä. Kuten monet muutkin nerot, hän oli tietyissä asioissa sovinnainen.

– Täytyy muistaa tuon ajan naisen aseman rajoitukset. Dickinson joutui kamppailemaan. Häntä ei arvostettu elinaikanaan, vaikka hän oli 1800-luvun paras amerikkalaisrunoilija. Pidän sitä hyvin epäoikeudenmukaisena, mutta eihän elämä ole reilua.

Runoilijan rajoitukset

Terence Davies arvelee, että Dickinson lienee aikansa naisten tavoin ollut peloissaan siitä, mitä naimisissa tapahtuu.

– Seksuaalisuudesta ei puhuttu. Periaatteena oli, että kyse on velvollisuudesta eikä nautinnosta. Raskaaksi tuleminen saattoi aiheuttaa kuoleman, muistuttaa Davies ja jatkaa, että lisäksi Emilyllä oli kivulias munuaissairaus, eikä siihen aikaan ollut nykyisiä lievityslääkkeitä.

– On ihme, että hän pystyi kirjoittamaan niin paljon runoutta, jossa on iloa ja hurmosta, vaikka tiesi kuolevansa tähän parantumattomaan sairauteen. Lopulta kuolinsyy oli sydänkohtaus, eikä sillekään ajan lääketiede voinut mitään.

– Tärkeintä Dickinsonille runoudessa oli hengellinen puoli. Onko Jumalaa ja sielua? Hän ei koskaan päässyt ratkaisuun. Elokuvassa viimeiseksi kuultava runo ei ollut pelkkä antautuminen kuolemalle, vaan ajatus, että viimeisenä meille jää vain toivo, Davies tulkitsee.

Terence Daviesilla kului välillä kahdeksan vuotta, ettei hän saanut tuotantoja käyntiin. Tällä vuosikymmenellä elokuvia on syntynyt jo kolme. Nyt Helsingin festivaaleilla nähtävät kaksi ilmestyivät peräkkäin. Uusinta A Quiet Passionia edelsi viimevuotinen klassikkoromaanin sovitus Sunset Song.

– Tuotteliaisuuteni johtuu ihan sattumasta. Ei se suunnitelmallista ole! Sunset Songin kohdalla kaikki, mikä voi mennä pieleen, myös meni. Vaikka rahoittajataho ja kaikki olivat kannustavia, elokuvaan kului kauheasti aikaa. Kaikissa filmeissäni on pieni budjetti. Jälkituotantoon saimme rahaa tipotellen, ja se viivytti valmistumista. Sitten A Quiet Passion syntyikin onnellisissa merkeissä. Sain sen valmiiksi samaan aikaan, kun Sunset Songia viimeisteltiin, selvittää Davies.

– Nyt minulla on kaksi filmiä tekeillä. Mutta tuotannon käynnistäminen ei ole koskaan helppoa. En voi tuhlata hirveästi rahaa. Vaikka saisin viisi miljoonaa kiinnittääkseni jonkun suuren tähden, joka minusta ei sovi rooliin, sanoisin ei. Jos tähden kanssa tulisi ongelmia, kuka saisi potkut? Minä, ei suinkaan se tähti! Tähtiä paapotaan ja siksi he näyttelevät niin huonosti. Kukaan ei uskalla ohjata heitä. Mutta ei ole olemassa yhtäkään näyttelijää, joka olisi ohjaamisen yläpuolella. Sellaisia ei vain ole!

Digi filmin tilalle

Ohjaaja tunnustaa, että toki tähti toki toisi isomman budjetin, mutta sitä enemmän tekemiseen puututtaisiin.’

– Käytännössä olen saanut päättää elokuvieni viimeisestä leikkauksesta, mutta ei sitä sopimuksessa lue. Minun täytyy pelata vaikeata peliä. Sanonkin hyvin kohteliaasti, jos olen eri mieltä jostain. Elokuvahan voitaisiin ottaa minulta pois ja leikata erilaiseksi kuin haluan. Niin ei ole vielä käynyt, mutta se mahdollisuus painaa aina mieltä, Davies murehtii.

Uusimmassa teoksessaan ohjaajaveteraani ottaa digitaalisen elokuvan avosylin vastaan.

– Otimme Sunset Songin ulkokuvat 65 mm:n filmille. Filmi oli tuolloin vielä herkempää kuin digi. Nykyisin digitaalinen on ihan yhtä hyvää kuin filmi. A Quiet Passion on täysi digielokuva. Tekeminen on nopeampaa ja joustavampaa, efektienkin kannalta. Jälkituotanto sujuu joutuisammin. Silti aina on jäätävä aika ajattelulle. Joskus täytyy vain sanoa, että antakaa minun miettiä pari päivää. Siinä kohdassa rahamiehet tietysti haluaisivat säästää!

Daviesin omintakeinen, riskejä ottava ja kokeellinen visuaalinen tyyli ei sulje pois hyviä tarinoita tai näyttelijäsuorituksia.

– Lapsena 50-luvulla kaikki näkemäni suosikkielokuvat olivat naisten tarinoita. Niissä oli aina nainen pääosassa. Kolme uusinta elokuvaanikin käsittelee naisia.

– Sanon kaikille näyttelijöille saman: älä näyttele! ”Näytteleminen” on maneerista. Pitää vain olla. Silloin se on todellista. Näyttelijä ei itsekään tiedä, mitä aina löytää, mutta kamera saa sen kiinni! Pidän otoskerrat pieninä. Viimeisimmissä useimmat kuvat on tehty enintään neljällä otolla – hyvin usein onnistuttiin ensimmäisellä. Toki on päiviä, jolloin näyttelijät ja ohjaajakin ovat väsyneitä ja tekeminen kestää. Mutta niinhän se on joka ammatissa.

Amerikkalaiselokuvassa Sydän vieraassa talossa (2000) pääosaa esitti X-Files-sarjan Gillian Anderson. A Quiet Passionissa runoilijamestarina on näyttelijä Cynthia Nixon – eli Sinkkuelämän Miranda.

– En ollut katsonut X-Files-sarjaa. Ei tv-tähteydellä ollut minulle merkitystä. Ja Sex and the City -filmin olen nähnyt vain ilman ääntä! Cynthian tapasin kesken jääneessä projektissa jo viisi vuotta ennen Dickinson-filmiä. Enkä koskaan unohtanut häntä. Runoilijasta on säilynyt vain yksi pieni valokuva. Laitoimme näyttelijän kuvan sen päälle ja he olivat lähes täysin toistensa kaltaisia! Cynthia Nixon pysyi lojaalina filmillemme ja oli käytettävissä, vaikka A Quiet Passionin liikkeelle saaminen kesti neljä vuotta, ohjaaja kiittelee.

Elokuvia laatikoissa

Tein taas virheen yrittäessäni kunnianpalautusta Terence Daviesin itsensäkin väheksymälle kolmannelle amerikkalaisohjaukselle The Neon Bible (1995). Se perustuu John Kennedy Toolen nuoruuden roomaaniin ja muistuttaa etelän gotiikallaan John Hustonin myöhäistyötä Wise Blood – levoton veri (1979). Kirjailija Toole ihaili Flannery O’Connoria, jonka teokseen Levoton veri perustuu. Daviesille selitykseni eivät kelpaa.

– Neon Bible sai kauheat arvostelut! Ja rehellisesti sanottuna se sai minkä ansaitsi. Ei se todellakaan ole kovin hyvä elokuva – ja se on täysin minun syyni. Minun olisi pitänyt olla paljon tiukempi sen leikkauksessa. Kuvat saivat jatkua aivan liian pitkään. Petin näyttelijöiden luottamuksen, sillä minusta siitä ei tullut hyvää.

Menen sitten vielä kysymään elokuvan tulevaisuudesta ajatellen, että tuotteliaaksi intoutunut ja digitaalisuutta syleilevä ohjaaja saattaisi olla hyvinkin optimistinen.

– Säilyykö elokuva? Tunnen, että suuruuden päivät ovat ohi! Ironia on siinä, että jos olen oikeassa ja elokuva tosiaan on laskusuunnassa, kuitenkin filmien määrä koko ajan kasvaa. Se on outo yhtälö. Miten tekijät saavat elantonsa?

– Kammoan tekniikkaa enkä osaa käyttää laitteita. Pidän modernia maailmaa melko vastenmielisenä. Vihaan tätä narsismia, että kaikki muka pyörii ympärilläsi. En halua katsoa elokuvaa rannekellostani, vaan isolla kankaalla, jota varten se on tehty. Istua pimennetyssä huoneessa toisten kanssa, kokea juuri tämä elokuva yhteisesti, silti saada tuntu, että totuus kerrotaan vain sinulle.

– Kotikadullani oli kahdeksan erilaista elokuvateatteria kävelymatkan päässä ja toiset kahdeksan ihan lähellä. Nyt ne ovat kadonneet. Löytyy vain multipleksejä, elokuvabokseja. Yleisö halutaan istumaan laatikkoon. Ennen elokuviin meno oli tapaus, vaikka samalla ihan arkipäiväistä. Nyt siellä syödään ja hypistellään älypuhelinta. Se raivostuttaa minua. Kun näin uuden kopion Orson Wellesin Mahtavista Ambersoneista, yleisössä nainen selitti juonta tyttärelleen. Sanoin, että jos tyttö on liian typerä ymmärtääkseen juonen, olisi jäänyt kotiin!

Omakuva fiktiossa

Lopuksi Terence Davies herkistyy kuvatessaan, miten omaelämäkerrallisuus siivilöityy hänen fiktioihinsa.

– Käsikirjoitan elokuvat niin kuin ne näen ja kuulen. Ellen tunne intohimoa aiheeseen, en voi tehdä sitä, en kerta kaikkiaan pysty. Tarinan täytyy olla henkilökohtaisesti merkityksellinen. Emily Dickinsonin äidissäkin elokuvassa A Quiet Passion on pala minua. Oikea vanharouva sairasti synnytyksen jälkeistä masennusta, jota ei siihen aikaan edes tunnettu. Luin kuusi elämäkertaa, kaikissa sanottiin, että Emilyn äiti oli melankolinen, usein kyynelissä. Minulle se oli hahmon ydin. Yritin näyttää, miksi hän oli sellainen, sanoo Davies.

– Koen hetkiä Englannissa, ihan näihin aikoihin, kun aurinko on alhaalla ja tietyssä kulmassa. Silloin epätoivon tunne saattaa vallata minut, enkä voi sille mitään. Tavallisesti alan itkeä. Se on jotain myöhäisessä auringonkajossa. Halusin antaa Dickinsonin äidille kohtauksen, jossa hän selittää, miksi on allapäin. Tulkintaan löysin syyn omasta elämästäni. Panin sen myös repliikkeihin, kun näyttelijä Joanna Bacon äitinä sanoo ”On hetkiä, kun aurinko on alhaalla ja varjot…” Näitä henkilökohtaisuuksia voi käyttää ratkaisuina elokuvassa.

Viimeinen virheeni Terence Daviesin haastattelussa on sammuttaa nauhuri ja videokamera, kun haastattelu on kestänyt puoli tuntia. Silloin ohjaaja vasta innostuukin – Sibeliuksesta. Davies ylistää säveltäjämestarimme musiikkia, jonka hän on löytänyt elämäänsä jo teininä, kuten Dickinsonin runoudenkin. Tällä Suomen-vierailullaan brittiohjaaja oli ehtinyt jo nähdä Sibeliuksen viimeisen haastattelutaltioinnin ja saanut pitää teosten alkuperäisnuotteja käsissään. Superfani värisee vieläkin ja puna nousee Daviesin poskille hänen muistellessaan tuota ikimuistoista hetkeään Helsingin syksyssä.

Kommentit

Uutisella ei ole vielä yhtään kommentteja
Kommentoidaksesi ole hyvä ja
kirjaudu sisään