Janne Heikkilä oli mukana Kokkolan Tiikereiden toisessa tulemisessa Suomen huipulle. Ensin pelaajana, sitten managerina ja kakkosvalmentajana.

Tulosten takuumiehenä

Valoja ja varjoja. Janne Heikkilä koki Tiikereissä suurta menestystä, mutta tapa jolla ura seurassa päättyi oli synkkäsävuisempi.

Se on siinä.

Viimeinen piste on voitettu. Täpötäysi Kokkolan jäähalli juhlii villimmin kuin ikinä ennen. Kokkolan Tikerit on uusi lentopallon Suomen mestari.

Juhlinnan keskellä joukkueen manageri ja kakkoskoutsi
Janne Heikkilä
ja pelaaja Mikko Keskisipilä halaavat toisiaan. Sanoja ei paljon tarvita. Jotain kuitenkin.

– Siinä Mikon kanssa todettiin, että jotain on mekin tehty keskipohjalaisen lentopallon osalta. Oli hieno fiilis, Janne Heikkilä muistelee huhtikuista iltaa nelisen vuotta sitten.

Tuolloin, kauden 2012–13 päätteeksi Tiikerit juhli ensimmäistä kertaa lentopallomestaruutta.

– Jos urheiluelämää miettii, elämäni hienoin hetki oli, kun mestaruus ratkesi. Se yleisömäärä siellä jäällä ja... se oli kyllä hieno.

Ei Heikkilä ihan kyyneliin herkisty asiaa muistellessaan, mutta ”ihokarvat nousee vieläkin pystyyn”. Kropassa kulkee ”kylymät värreet”.

Tiikereiden nousu
Suomen ehdottomalle lentopallohuipulle tapahtui nopeasti. Muutama vuosi aikaisemmin seura pelaili alasarjoissa – jos niissäkään –vailla päämäärää.

Elettiin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskoa, kun Heikkilä sai puhelun Jorma Nikkaselta, joka oli yhdessä Ari Sorolan kanssa lähtenyt Tiikereiden toisen tulemisen veturiksi. Nikkanen kertoi visioistaan ja ideoistaan.

– Puskista tuli puhelu. En tiennyt ollenkaan, että tällaista oli suunniteltu.

Tuolloin Heikkilä pelasi Himangan Urheilijoissa ykkössarjaa ja oli jo sopeutunut pelaamaan sillä tasolla uransa loppuun. Liigaurallekin olisi ollut nuorempana mahdollisuuksia, mutta Heikkilän vaaka oli kallistunut työn ja perheen eduksi.

Kun Nikkanen sitten soitti, Heikkilä oli alkuun epäileväinen.

– Oli pessimistinenkin fiilis, että eikö tämä ole nähty jo täällä Kokkolassa. Mielessä oli muistikuvia, miten se homma loppui. Mutta aika nopeasti kiinnostus heräsi.

Uhkien sijasta näkyivät mahdollisuudet. Kokkolassa oli Tiikereiden ensimmäisen 1970–80-luvun taitteessa mestaruussarjaan kantaneen buumin luomaa lajikulttuuria, joka odotti herättelijää.

Projekti käynnistyi lupaavasti: heti kärkeen Tiikerit sai paikan ykkössarjasta kaudelle 2008–09. Seuraavalla kaudella joukkue pelasi jo liigakarsinnoissa, mutta silloin Hurrikaani-Loimaa oli parempi. Tuli kausi 2010–11, joka huipentui liigakarsintaan joensuulaista Liiga-Rientoa vastaan.

Taas yksi huhtikuinen ilta. Aikoinaan SM-sarjapelien näyttämönäkin toiminut Kokkolan Urheilutalon yläsali oli ääriään myöten täynnä. Ilta oli kuuma, kostea, hikinen. Ihan jokaikinen tiikerikikka ei pelissä toiminut, mutta lopputulos oli, että Slobodan Krljicin niitattua viimeisen pallon lattiaan Tiikerit oli noussut Mestaruusliigaan.

Liberona pelannut Heikkilä oli kentällä, mutta muutakin hän oli nousun eteen tehnyt.

– Siinä vaiheessa kun joukkue ensimmäistä kertaa perustettiin, kaikki pelaajat tulivat kauttani. Ei siinä mitään rahoja voinut hirveästi luvata, mutta omilla suhteilla alueen pelikavereihin se lähti liikkeelle.

Jo ykkössarjakausina yleisö heräsi.

– En olisi koskaan voinut kuvitella tapaa, jolla yleisö lähti mukaan. Pelaajan näkökulmasta nousukausi oli henkisesti raskas, kun olimme jatkuvasti suosikkeja, joiden piti voittaa ja nousta liigaan. Muistan vieläkin paineet, jotka olivat ennen ratkaisupelejä niskassa. Ei ollut rentoa se pelaaminen.

Mutta tavoite täyttyi. Ratkaisupelin jälkeen oli tyhjä olo.

– Kyllä siinä aika tyhjä fiilis tulee. Olo oli huojentunut: meille asetettiin kovat tavoitteet, mutta ne saavutettiin.

Tiikerit oli palannut liigaan.

Heikkilä pelasi
vielä liigakauden 2011–12, joka oli nousijalle vaikea. Valmentajakin vaihtui liiganousun valmentaneesta Matti Förstistä Ismo Tuomiseen jo syksyllä. Liigapaikka varmistui vasta karsinnoissa, joissa Tiikerit oli jälkeen jälleen Liiga-Rientoa parempi.

– Itse asiassa aluksi päätin, etten lähde liigaan pelaamaan, koska pelimaailma tuntui jo tulleen nähdyksi. Aika pitkään väänsin keväällä itseni kanssa asiasta. Tiesin, että kyse on henkisesti raskaasta kamppailusta liigapaikasta. Mutta en kadu ollenkaan, että lähdin.

– Onhan se raskasta tulla 500 kilometrin päästä kotiin, kun on ensin ottanut rumasti selkään. Tappiot olivat monen tekijän summa. Vieläkin olen sitä mieltä, että samalla joukkueella hieman eri lailla toteutettuna olisi ollut mahdollisuus menestyä paremminkin.

Heikkilä myöntää, että jälkiviisauden puolelle mennään.

– Kyllä. Sunnuntaina kaikki tietää lauantain lottonumerot. Näin se menee.

Tuohon kauteen Heikkilän pelaajaura Tiikereissä päättyi. Oli uuden roolin aika. Ennen sitä Heikkilä joutui jälleen painimaan itsensä kanssa.

– Jossain vaiheessa sain kuulla, että Nikkasen Jorma halutaan pois puheenjohtajan paikalta. Samaan aikaan sain tietää, että Sorolan Arikin jää pois seuran taustalta. Se oli minulle kova paikka: pitkään mietin, haluanko olla mukana. Mutta jotenkin tuli tunne, että kun olin leikkiin lähtenyt, en halunnut sen siihen lyyhistyvän.

Jatkuvuutta ajatellut Heikkilä lähti rooliin, joka jälkikäteenkin tuntuu luontevalta.

– Tuntui omalta se pelaajien hankinta ja toimiminen Tommin (Tiilikainen) apuvalmentajana.

Niin, Tommi Tiilikainen. Oleellinen palanen Tiikereiden mestaruuksissa. Neljä vuotta: kolme mestaruutta, kolme Suomen cupin voittoa. Kova juttu.

Kenen löytö Tiilikainen oli?

– En tiedä kenen löytö, mutta sain kuulla mielenkiintoisesta kaverista Kuortaneella. Toki tunsin Tommin jo ajoilta, jolloin olin pelannut häntä vastaan. Ei ollut siis outo kaveri, jota lähdettiin Kuortaneelle Salmelan Karin ja Ketosen Kalevin kanssa tapaamaan. Ehdolla oli muutama kokeneempi kaveri, mutta nopeasti kävi ilmi, että Tommilla oli palo silmissä. Se teki vaikutuksen, vaikka hän oli vastuuvalmentajana täysi noviisi. Tommista näki jo silloin, että hänellä oli vahvat visiot siitä mitä hän halusi. Oli vain ajan kysymys, että hän olisi ollut jossain päävalmentajana. Tiikerit osui hyvään saumaan.

Miten vahvat visiot teillä oli seurassa, että liigakarsijasta noustaan vuodessa liigamestariksi?

– Ei todellakaan puhuttu, että ensi vuonna voitetaan mestaruus. Selkeästi oli näkemys, että monia asioita pystyi tekemään paremmin. Jopa lähes samantasoisella budjetilla pystyi saamaan aivan eritasoisen joukkueen. Oli vain tärkeää saada oikeat henkilöt oikeille paikoille.

Heikkilän työ oli koota joukkue, mutta sekin tapahtui yhteistyössä valmennuksen ja seurajohdon kanssa.

– Mietittiin millaisia pelaajia budjetillamme oli mahdollista saada.

Jälleen oli käyttöä vuosien mittaan syntyneille kontakteille.

– Olen edelleen aika monen agentin ja valmentajan kanssa yhteydessä. Kyllä niitä ympäri maailmaa on – kuten aika monella muullakin.

Sitten kävi kuten kävi. Tuli mestaruus, hopea, toinen mestaruus, kylkiäisinä cupin voittoja, europelejäkin. Mutta ensimmäisen mestaruuden fiiliksille ei voittajaa löydy.

– Ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen. Voi olla, ettei koskaan jäähalliin saada samanlaista hurmosta. Tai mistä sitä tietää, mutta ainakin siihen menee aikaa.

Toki toinenkin mestaruus (2015) maistui makealta revanssilta hävityn hopean jälkeen, mutta samanlaista fiilistä se ei herättänyt.

Kevääseen 2015
Heikkilän tarina Tiikereissä myös päättyi. Roolista ei päästy pitkään jatkuneesta väännöstä huolimatta yhteisymmärrykseen. Lopulta Heikkilä päätti jättää seuran. Nyt hän kuvaa prosessia yhdeksi uransa suurimmista pettymyksistä.

– Ei se hyvältä tuntunut. Oli tilanne, joka ajettiin umpikujaan: oli selän takana puhumista ja kateuttakin. Mutta jälkikäteen ajateltuna oli hyvä, että se päättyi just´ noin. Olisiko sitä loppua muuten tullut koskaan...

Osin Heikkilän kokoamalla miehistöllä Tiikerit pelasi kaikkien aikojen kauden, johon mahtui kotimaan kentillä vain yksi tappio. Jotain oli kuitenkin toisin. Kun Tiikerit juhli keväällä 2016 mestaruutta, Heikkilä lähti kuntosalille.

– Näin oli. Mutta siihenkin joukkueeseen ehdin aika monta sopimusta tehdä. Varsinkin Tommin kanssa olin aika paljon tekemisissä. Olin nollauskaverina. Kävimme pelaamassa sulkapalloa. Välillä ei puhuttu sanaakaan lentopallosta, välillä Tommi pyysi ulkopuolista näkemystä.

Heikkilä sanoo edelleen seuraavansa Tiikereiden edesottamuksia.

– Etäisesti seuraan, en käy peleissä. Mieli tekisi käydä, mutten jaksa spekuloida kaikkien ihmisten kanssa näistä asioista. Totta kai toivon seuralle kaikkea hyvää. Tämäkin kausi on kesken, joten vielä ei tiedä miten tässä tarinassa käy.

Urheilusta Heikkilä sanoo saaneensa ”valtavasti hyötyä” myös siviilityöhönsä Elisalla muutosvalmentajana ja tiiminvetäjänä.

– Johdan tiimiäni tavalla, johon olen saanut urheilumaailmasta mallia. Olen oppinut kohtaamaan erilaisia ihmisiä. Vastuullani on rekrytointi. Siihen olen saanut urheilusta mallia, kun olen hakenut tiimiini hyviä persoonia ja ihmisiä.

Vaikka työ Tiikereissä on jäänyt, urheilua Heikkilä ei ole jättänyt. Nyt hän toimii jalkapallossa KPV:n B-tyttöjen SM-sarjajoukkueen valmentajana.

– Harrastus tämä on ehdottomasti. Veri vetää urheiluun, se on elämäntapa. Tykkään myös valmentaa. Tytöillä on kovat tavoitteet kehittyä, siinä on mukava olla mukana.

Mutta Tiikereitä Heikkilä ei omassa tulevaisuudessaan enää näe.

– Siinä olen ollut riittävästi mukana.

Uutta kohti.

Juha Savela, teksti

Clas-Olav Slotte, kuvat

Kommentit

Uutisella ei ole vielä yhtään kommentteja
Kommentoidaksesi ole hyvä ja
kirjaudu sisään