Kulttuuri

Eila Pläjäykset -blogissa Maylis de Kerangalin Sillan synty – Rakentamista yltäkylläisellä kielellä

Kirjat. Maylis de Kerangal: Sillan synty (suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen). Siltala, 287 s.

Ranskalaisen kirjailijan Maylis de Kerangalin mainiossa romaanissa Sillan synty lukijalle tulee tutuksi sillanrakentaja ja insinööri George Diderot.

Diderot´n elämäntapa oli askeettinen, hienoa hänessä oli vain kallis pyörä. Baareissa saattoi jäädä korkki auki, mutta rakentamisessa ja töiden organisoinnissa hän oli varsinainen haka.

Sillan synty ei ole henkilöihin keskittyvä romaani, vaikka heitä on melkoinen liuta. Pontoverden työmaa-alue kerää ihmisiä laajalta alueilta, eri rotuisia ja eri taustoilla. He ovat herkullisia tyyppejä. On John Johnson Boa, Cocan valtias, vaaleilla valittu kaupunginjohtaja. Boan linnake on lahjuksin muurattu, siksi kukaan ei vastusta häntä. On Summer Diamantis, betoninainen, joka tietää kaiken betonin ominaisuuksista. Siltaan huippukorkeine pyloneineen sitä tarvitaankin paljon. On nosturinkuljettaja Sanche Alphonse Cameron, joka rakastaa pientä mutta kertakaikkisen upeat maisemat tarjoavaa työpaikkaansa. Sillan piirtäjä Ralph Waldokin vilahtaa. Hänelle tärkeätä on estetiikka. Katherine Thoreau ei tekstin määrällä mitataten ole merkittävä. Diderot voi tosin olla eri mieltä. Voisi vielä mainita Jacobin, kanoottimiehen. Hän on ainoa nimeltä mainittu sillan vastustaja.

Henkilöiden sosiaaliset erot ovat suuria. Yksi kirjan kiinnostavuus ovat ihmisten taustojen, lähtökohtien jopa työmaalle matkustamisen kuvaukset. Työmaan lonkerot ulottuvat laajalle ja vaikutukset ulottuvat henkilöiden kautta yli rajojen. Sekalaisen porukan mukana tulee aina uusia ja uusia tarinoita.

Siltasuunnitelmaa pidettiin suuruudenhulluna. Kuusikaistainen tie päätyen liejuiseen rantaan ja metsään! Kirjan upeus on sillan rakentamiseen liittyvien huimien mielikuvien luominen. Kaliforniaan sijoittuva kuvitteellinen Cocan kaupunki on varsinainen peräkylä. Joen tokana alkavat intiaanien asuttamat alueet ja loputtomat sademetsät. Siinä on vastakohtia kerrakseen – pientä ja suurta, edistystä ja alkuperäistä.

Hankkeen suuruutta kirjailija kuvaa kirjoittamalla kahdeksansataaseitsemänkymmentätuhatta kuutiota betonia ja kahdeksankymmentätuhatta tonnia terästä kirjaimin. Entäs sitten teräsköydet! Terässäikeitä, 61 säkeen kimppuja kierretty köydeksi, lähes metrin paksuinen, 2,5 km pitkä pylonista toiseen ja maahan kaksin kappalein. Ja näkymät pyloneista, ne vasta suurta olivatkin.

”Pannaan joki, kaupunki ja metsä kohtaamaan. Torneja ei saa valaista huippuun asti, jotta voi kuvitella niiden jatkuvan loputtomiin. Köysien voiman pitää tuntua”, ajattelee arkkitehti. Diderotin mielessä taas ovat rähjäiset, loppuun väsyneet työmiehet.

Kerangalin kieli on yltäkylläistä. Luettelomaisuus on tehokasta ja mielleyhtymät mainioita. Työmaan käynnistyminenkin tuntuu aivan kilpajuoksuun säntäämiseltä.

Ihailen kirjailijan asiantuntemusta työmaan kuvauksissa. Joen pohjaan mennään syvälle ennenkuin päästään rakentamaan ihmisten ilmoilla. Ja sitten noustaankin korkealle. Pylonoen kiinnittäminen kallioon on herkuleaaninen ponnistus. Tapahtuu onnettomuus, on sabotaasi, on uhkarohkeita näyttämisiä.

Ja sitten kesken kaiken Cocan kaupungin tarina ja alueen historiaa. On myös mainio kuvaus muuttolintujen saapumisesta. Haagin kansainvälinen oikeus määrää keskeyttämään työt lintujen pesimäajaksi. Seuraa Diderot´n masennukausi. Kirjan idea on tarinoissa, jota kertomus kätkee sisäänsä. Yhtäkkiä lukija on keskellä karhuseikkailua. Hän heittelehtii ajan ja eri paikkojen välillä. Karheaa rakkauttakin on. On olutta, tyttöjä, levyautomaatti: siis työmiehen taivas!

”Yön saavuttua Cocan voi nähdä tarkemmin. Musta sopii sille, se riehaannuttaa ja kiihdyttää, tekee siita raa’an ja julman, teroittaa ääriviivat tuhansien valopisteiden kilvoitellessa, juoksuttaa sen oranssiksi, vesiliukoiseksi, kuin c-vitamiinitabletti sameassa vedessä, paloöljypurkki tiskialtaassa, automaattijoka levittaa happea, happoa ja valoa.”

Eila Rekilä