Paikallisuutiset

Kokkolalaiset Hannu ja Ilona Leimu ovat toistensa tärkeimmät tukijat – Pariskunta on hitsautunut yhteen saumattomasti, suhde sai alkunsa jo 28 vuotta sitten: "Onhan tämä ihan kreisi stoori, nuorena ihminen on hullu"

Kokkolalainen pariskunta ryhtyi sattumalta yhdessä kirjailijoiksi. Vuosia Keski-Pohjanmaan alueella kaadettu Hannu Leimu vaihtoi taidenäyttelyt sarjakuvataiteilijan uraan, opettajana työskentelevä Ilona Leimu kirjoitti kirjan kasvatusalan ammattilaisille.

KokkolalaisetHannu jaIlona Leimu ovat olleet yhdessä 28 vuotta. Kuvataiteilijana tunnetuksi tullut Hannu ja luokanopettajana työskentelevä Ilona julkaisivat molemmat esikoiskirjansa viime vuonna. Pariskuntaa yhdistää kuitenkin moni muukin asia kuin tuoreet kirjailijan urat. He ovat toistensa parhaimmat tukijat asiassa kuin asiassa.

.lemonwhale-embed-container { position: relative; padding-bottom: 56.25%; height: 0; overflow: hidden; max-width:100%; width:100% } .lemonwhale-embed-container iframe { position: absolute; top: 0; left:0; width: 100%; height: 100%; }

Ilona Leimu

Enoni meni Kokkolassa naimisiin. Tulimme perheen kanssa häihin ja minä soitin kirkossa huilua. Esiinnyin nuorena aika paljon huilistina häissä kotona Uudessakaupungissa. Häiden illallisella morsiamen sisko ehdotti, että tulisin käymään hänen omistamassaan ravintolassa. Olin silloin 19-vuotias ja suvun ainoita, jotka pystyivät lähtemään baariin. Lähdin sitten käymään siellä ja tapasin Hannun, joka oli heille tuttu. Hannu kävi siellä paljon istumassa iltaa. Muistan, että seisoimme pöydän molemmilla puolilla, kun meidät esiteltiin toisillemme ja sanottiin, että hei, te soitatte molemmat huilua. Siinä sitten rupesimme juttelemaan.

Näin silloin Hannun taideteokset ja ne tekivät minuun suuren vaikutuksen. Näin hänessä lahjakkuuden heti, kun tapasimme. Uskon, että silloin on tapahtunut vähän kuin uskoontulo sisälläni. Eihän silloin kyseenalaista mitään. Ei ollut yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa kuin katsoa asia loppuun.

Siitä on nyt 28 vuotta. Se tapahtui juuri ennen ylioppilaskirjoituksia. Minun olisi pitänyt opiskella tehokkaasti, mutta en kyllä opiskellut. Mietin vain Hannua ja sitä, miten pääsisin takaisin Kokkolaan. Soittelin kitaraa ja kirjoittelin Hannulle kirjeitä, eikä hän vastannut mitään. Hannu oli ajatellut, että kun olen niin kaukaa, niin ei siitä mitään tule.

Olin kuitenkin päättäväinen. Isä oli luvannut viedä minut kirjoitusten jälkeen Lappiin laskettelemaan. Sanoin isälle ja äidille ennen kuin lähdimme kohti Lappia, että minulla on tällainen suunnitelma, että hyppään takaisin tullessa Kokkolassa pois kyydistä. Kerroin, että haluan käydä etsimässä tämän miehen.

Tiesin Hannun osoitteen. Löysin Uudenkaupungin kirjastosta karttakirjan, josta katsoin sen reitin miten sinne mennään. Olin päättänyt, että isä saisi jättää minut sen hotellin luo, missä olin yötä, kun me olimme Kokkolassa. Äidin ja isän mielestä se ei ollut kovin hyvä idea, kun Hannu ei ollut edes vastannut kirjeisiini. Onhan tämä ihan kreisi stoori. Nuorena ihminen on hullu ja jos rakastuu tai ihastuu, mitä se silloin oli, niin kyllähän silloin tekee tämmöisiä asioita. Se kertoo myös sinnikkyydestäni ja uhkarohkeudesta. Ajattelin, että jos en nyt katso tätä juttua, niin kadun sitä ehkä myöhemmin. Enkä ollut edes mitenkään varma, että haluan jäädä Kokkolaan, oli vain se tunne, että tämä juttu pitää tarkistaa.

Olen itsekin lojaali, eikä minulla ole ollut tänä aikana ihastuksia tai sivusuhteita. Ei sellainen ole käynyt mielessäkään. Ei ole ollut tarvetta etsiä mitään uutta tai jännitystä. Voin suoraan sanoa, että meidän seksielämämme on tosi ok, siitä ei puutu mitään. Perusasiat pelaavat meillä hirveän hyvin. Kumpikaan meistä ei ohjaa itse, vaan olemme peräsimessä yhdessä. Se on mielestäni olennaista, jos haluaa, että suhteella on pitkä reitti edessä.

Perheen merkityksen ymmärtää kaikkinaisuudessaan tosi hyvin silloin, kun itsellä ei ole ollut turvattu ja kauhean helppo se lapsuus. Äitini ei ollut sellainen, jonka kanssa puhutaan. Hän oli mielenterveyspotilas. Olen oppinut reflektoimaan muiden kanssa vasta Ilonan myötä. Mummon kanssa kyllä puhuin, mutta ikäeromme oli yli puoli vuosisataa, niin emme olleet ehkä sillä tavalla ihan samalla aaltopituudella. Mummo oli enemmän psykiatrin roolissa, hän oli hiljaa ja minä puhuin. Hän minut kasvatti.

Odotin paljon valtaisampaa muutosta, kun mummo kuoli vuonna 2014, mutta hysteria jäikin aika pitkälti hautajaisiin. Ehkä joku kuukausi oli outoa aikaa. Voi olla se, että otin asian niin luonnollisesti, koska mummo oli reilun vuoden päästä sadasta vuodesta. Ja kun mummo poistui, tässä oli edelleen viisi ihmistä ympärillä.

Perheen merkitys on minulle valtava. Se päästää pahaa mieltä pois niin, että sietää elämää pahimpina aikoina. Hyvinä aikoina se taas nostaa tosi korkealle. Meillä on aivan ihanat lapset. Olemme kasvattaneet heidät kahdestaan ilman tukiverkostoja. Se on minusta iso voimannäyte meiltä kahdelta.