Paikallisuutiset

Liisa Ero suorastaan “pullistelee” keskipohjalaisjuurillaan Helsingissä – “Sellaista tuttavaa eikä kylänmiestä olekaan, joka ei tietäisi minun olevan Kälviältä”

Liisa Ero muistaa yhä tarkalleen alkusyksyisen päivän vuonna 1965, kun hän astui ulos Helsingin rautatieaseman ovesta. Ja varsinkin sen tunteen.

– Ajattelin, että tämä on nyt jotakin. Nautin heti aivan valtavasti, ja tunsin olevani oikeassa paikassa.

Ennen muuttoa Kälviältä Helsinkiin, Ero oli käynyt vain muutaman kerran pääkaupungissa. Tie yliopistolle ja oikeustieteen luennoille Porthaniaan oli etsittävä kartan kanssa.

– Olen aina ollut aika rohkea ja sosiaalinen, joten tutustuin nopeasti opiskelukavereihini. Ja ihan elämänikäisiä ystäviäni he ovat edelleen.

Ensimmäinen jaettu asunto sijaitsi Töölössä Apollonkadulla.

– Muistan kun asuinkaverini oli kerran ilmoittamatta yön poissa kotoa, ja minä olin kokemattomuuttani aivan hämmentynyt. Mietin, että pitääkö minun soittaa poliisit. No, sitten hän seuraavana päivänä tuli, eikä ollut moksiskaan.

Toinen yllättävä tilanne sattui roskapussia viedessä.

– Heitin pussin roska-astiaan, ja järkytyksekseni sieltä nousikin mies.

Liisa Ero on syntynyt Kemissä, mutta muuttanut vanhempiensa kanssa Kälviälle jo vauvaiässä. Kodiksi tuli urheilukentän takana sijaitseva huvilatyyppinen talo, jonka isän vanhemmat olivat ostaneet 1928.

– Olen ainoa lapsi, mutta onneni ja iloni on se, että samassa talossa asui isän äiti eli Eron mummu, ja äitini isä Yrjö Tuunalakin oli elämässäni mukana jokapäiväisesti. Isälläni oli myös Kokkolassa asunut sisko, joka vietti viikonloput luonamme. Miltei joka päivä myös joku naapuri tai vieras pistäytyi meillä. Jälkikäteen olen ajatellut, kuinka paljon tällainen yhteisöllisyys onkaan avartanut elämääni.

Kavereitakin riitti, ja heistä lähimpien eli Saarisen Pirjon ja Lahden Pirjon kanssa oltiin niin tiiviisti, että ryhmää kutsuttiin "Eron kolmosiksi".

– Kuljimme peräjälkeen niin kouluun, partioon kuin pyhäkouluunkin. Lahden talon takana oli iso kivi, joka oli monien leikkiemme keskus. Siellä leikittiin muun muassa keksimääni lotta-leikkiä, jossa puista tippuvat lehdet olivat pommeja – ja me tietysti lottia. Sota-aika heijastui lapsuuteemme kovasti, vaikka kotona ei siitä paljoa puhuttukaan.

Koulunkäynti oli aina mieluisaa, erityisesti lukuaineet. Kirjat olivat rakkaita, ja Liisa Ero kävi isänsä kanssa kirjastossa viikoittain.

– Partio oli myös tärkeä juttu. En ollut koskaan hyvä missään urheilussa, mutta partiossa aina pärjäsin. Leireilimme ja retkeilimme, ja isompana minulla oli oma vartiokin.

Perheellä oli mökki Kuninkaankarissa, joka oli lapsuuden paratiisi.

– Rytikarista puksuteltiin viitisen kilometriä isän moottoriveneellä. Siellä uitiin ja kalastettiin, marjastettiin ja retkeiltiin.

Helsingissä opiskelijan seuraelämä keskittyi tiiviisti pohjalaisten osakuntien hallinnoimalle Ostrobothnialle eli Bottalle, joka sijaitsi kotimatkan varrella.

– Tapani opiskella oli sellainen, että menin aamulla eduskunnan kirjastoon, ja tulin iltapäivällä pois. Matkalle poikkesin Bottalle lukemaan lehtiä ja tapaamaan ihmisiä.

Ero otti osaa myös osakunnan tilaisuuksiin, oli mukana juristikerhossa ja istuu edelleen Eteläpohjalaisen osakunnan senioreiden hallituksessa.

Vuonna 1970 Ero valmistui oikeustieteen kandidaatiksi. Jo opiskeluaikana hän teki erilaisia tilapäistöitä asianajotoimistoissa ja huoltovirastossa, mutta ensimmäinen juristin työpaikka oli Tie- ja vesirakennushallituksessa. Samaan aikaan hän istui käräjät Lohtajan tuomiokunnassa ja sai varatuomarin arvon.

– Sitten minua pyydettiin silloiseen liikenneministeriöön töihin, ja aloitin siellä vuonna 1975. Kaikkiaan viihdyin siellä 35 vuotta, eläkkeeseen asti.

Ero päätyi osastopäälliköksi viestintä- ja markkinaosastolle, joka vastasi lainsäädännön osalta Suomen tieliikenteestä sekä televisio-, radio- ja postitoiminnasta.

– Ministeriö oli aikamoinen näköalapaikka. Aikanani ehti olla parikymmentä ministeriä, ja koska ministeriö oli pieni yksikkö, ministerin kanssa tuli oltua koko ajan henkilökohtaisesti tekemisissä.

Kun Ero aloitti, ministerinä oli Pekka Tarjanne.

– Muistan hyvin, kun hän tuli huoneeseeni tervehtimään ja kysyi, mistä olen kotoisin. Kerroin olevani Keski-Pohjanmaalta, ja hän mainitsi, että meillähän on samalta suunnalta myös maa- ja metsätalousministeri Heimo Linna.

Ero muistelee yhtä ensimmäisistä valtioneuvoston esittelyistä, joka koski maanostoasiaa Pellosta.

– Kaikki asiakirjat olivat kunnossa, ja maanomistajat olivat puoltaneet kauppaa. Mutta pääministerin sijaisena ollut (Johannes) Virolainen silmäili esityslistaa silmät sirrillään ja sanoi, “pellon hinta Pellossa liian kallista, pöydälle”.

90-luku oli kaikin puolin merkittävää aikaa viestintäministeriössä, sillä lähes koko viestintälainsäädäntö kirjoitettiin uusiksi: radiolait, televisiolait, Yleisradio-lait, postitoimintalait ja telelait.

– Vielä 80-luvulla valtioneuvosto käsitteli esimerkiksi korusähkelomakkeita ja postimerkkien kuva-aiheita, mikä tuntuu tänä päivänä aivan uskomattomalta.

Eron uraa määrittävät isoina työelämän trendeinä Suomen valtava kansainvälistyminen sekä tietotekniikan kehittyminen. Ero vietti lyhyen ajan Brysselissä vuonna 1995, kun Suomi oli liittynyt EU:hun.

– Suomihan oli siihen aikaan suorastaan häikäisevästi edellä tietotekniikan kehityksessä. Komissiossa kaikki kuvittelivat minun olevan guru niissä asioissa, vaikka en todellakaan ollut. Onneksi heidän ongelmansa olivat niin yksinkertaisia, että pystyin ratkaisemaan ne.

Niin tärkeä ja rakas paikka kuin Kälviä Erolle onkin, hänellä ei ole koskaan ollut paluumuuttoajatuksia.

Isä kuoli aivoverenvuotoon jo vuonna 1970, minkä jälkeen äiti vietti paljon aikaa tyttären perheen luona Helsingissä.

– Äitini sain pitää vuoteen 2011 saakka. Eron talo on jäänyt minulle, ja siellä vietämme paljon aikaa. Kälviällä asuu edelleen monia sukulaisia, kuluneen keväänkin aikana viikkoja lapsuuskodissa putkiremonttia paossa ollut Liisa Ero kertoo.

Hän haluaa kannattaa paikallista liike- ja kulttuurielämää aina Keski-Pohjanmaalla ollessaan, ja vieraileekin aktiivisesti teatterissa ja konserteissa.

– Ostan mielelläni paikallisia palveluita, kuten hierontoja ja jalkahoitoja, ja asioin ruoka- ja rautakaupoissa. Olisi tärkeää, että elinkeinot säilyisivät Kälviälläkin ennallaan.

Eläkkeelle jäämisen jälkeen Liisa Ero on harrastanut kirjoittamista. Hän toimitti muutama vuosi sitten ilmestyneen sukukirjan "Sotilasvirkatalosta kotiseutumuseoksi", ja oli mukana myös tuoreemmassa Kälviän partiotoimintaa käsittelevässä kirjassa.

– Olen innokas sukututkija, ja olenkin tehnyt myös lapsilleni pari pientä kirjaa suvustani. Viimeksi olen ollut mukana Helsingin keskipohjalaisten historiikin teossa.

Kälviä-kynttiläänsä Ero ei ole koskaan piilotellut vakan alla, päinvastoin.

– Minähän suorastaan pullistelen tällä asialla. Sellaista tuttavaa eikä kylänmiestä olekaan, joka ei tietäisi minun olevan Kälviältä. Tai sitä, että Lars Sonck ja Lucina Hagmankin ovat syntyneet Kälviällä. Ja Laura Lepistön äiti.