Mielipiteet

Noora Keskisipilä kertoo kolumnissa, miksi joulu on viides vuodenaika

Sisäinen vuosikalenterini noudattelee omaa rytmiään, sillä hahmotan vuoden koostuvan viidestä vuodenajasta perinteisen neljään jaottelun sijasta.

Kesäni alkaa vapusta, syksyyn astelen malttamattomana jo elokuun lopulla. Syksyn ja talven välissä asuu viides vuodenaika: joulu. Talvea eletään kalenterini mukaan vasta joulun jälkeen, joskin kyseinen vuodenaika jää lyhyeksi, sillä sisäinen kello kääntyy kevääseen viimeistään helmikuun puolella. Eipä ihme, että kevät tuntuu joka vuosi loputtoman pitkältä!

Marraskuun ensimmäisen koittaessa ripustan joulutähdet ikkunoihin ja aloitan joulun vieton sydämeni pohjasta, meidän perheen näköisesti. Jouluun liittyy niin paljon ja varmasti jokaisella jotakin. On kipeää, on kepeää, on sukupolvia – jos ei enää keskuudessamme, ehkä silti painona hartioiden seudulla tai lämpönä sydämessä. On kirjoittamattomia vaatimuksia, kyseenalaistamattomia perinteitä ja ajatuksia siitä, miten asiat on aina tehty. Tämän kaiken alle hautautuu helposti se, mistä joulusta pohjimmiltaan on meille jokaiselle kyse.

Minun jouluni on lämpöä, valoa pimeään, pysähtymistä. Se on kaikilla aisteilla nauttimista, perhettä ja ystäviä, lasten riemua ripauksella omaa haikeutta ja kaipausta kasvusta ja kaikesta menneestä, omasta lapsuudesta ja kuluneista vuosista.

Siinä puhelussa me happea haukkaamaan karanneet vannomme, että ensi vuonna otamme taas askeleen keveämmin, vähä vähältä viisastuen.

Ripustamme eteisen ovenkahvaan sen saman tonttupussin, joka lapsuudenkodissanikin roikkui. Sinne tonttu tuo joulukuun ensimmäisenä päivänä joulukalenterit, itsenäisyyspäivänä sinivalkoiset kynttilät. Aattona pussista löytyy tietysti ne isot suklaapukit. Joulukortteja sen sijaan en lähetä yhtäkään, en myöskään kuvaa lapsiani jouluasuissaan muuta kuin kotialbumiin, en nimittäin millään jaksa. En vaihda joulumattoja tai -verhoja, mutta sohvatyynyt puen punaiseen ja kaivan joululaatikosta äidiltä saadun jouluessun keittiöpuuhiin.

Siellä keittiössä syntyy minun jouluni. Keitän lasten kanssa toffeeta monta satsia. Ensimmäinen syödään niin nopeasti, että siitä ei edes harkita osaa erotettavaksi ruokalahjoja varten. Toisesta raaskitaan siirtää sivuun osa, mutta silti aivan liian vähän. Yleensä nekin sitten syödään, sillä eihän niin pientä määrää nyt lahjaksi kannata laittaa. Kolmannen erän ymmärrän keittää kaksinkertaisena, jolloin käärittäviä riittää paketteihinkin asti. Kinkkua meillä ei ole paistettu vuosiin, mutta tutulla, äitini kouluajoilta peräisin olevalla reseptillä tehdään italiansalaattia varmasti jokaisena elämäni jouluna.

Jouluuni kuuluu myös puhelu rakkaalle ystävälle muutama päivä ennen aattoa kaiken tohinan ollessa kiivaimmillaan. Siinä puhelussa me happea haukkaamaan karanneet vannomme, että ensi vuonna otamme taas askeleen keveämmin, vähä vähältä viisastuen. Että meidän joulumme ei löydy lattiasaumojen jynssäyksestä tai kyläpaikasta toiseen rientämisellä, vaan koko perheen leffahetkestä kotisohvalta. Se syntyy lasten sirisevästä jännityksestä, kimaltavista valoista ja iloisista, levänneistä vanhemmista, jotka ymmärtävät, että joulu tehdään sydämellä, ei siivoamalla.

Kirjoittaja on toholampilaissyntyinen kokkolalainen arjen rakastaja.