Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Joku vinkkasi erikoisesta paikasta, joka sijaitsee Nummijärvellä. Siellä asuu Erkki. Erkki ei ole mikä tahansa Erkki, vaan Ruuhinevan Erkki, joka päätti rakentaa suolle hiljentymispaikan kaikelle kansalle. Ei bisnestä lainkaan: mikään ei maksaisi mitään.

Pitää kääntyä kohdasta, jossa lukee Kammikylä. Kun tie päättyy, ollaan suon reunassa. Erkki tulee vastaan pitkospuita pitkin reippain askelin. Päässä on virkahattu, tuohesta tehty päähine. Nuotiolla porisee nokipannukahvi ja eväsleipiäkin Erkki on valmistanut. Näkee heti, että mies ei ole tästä ajasta.

– Nykyään on niin vähän hiljaisuutta missään. Täällä siitä voi vapaasti nauttia, perustelee Erkki suomaailmansa perustamista.

Näky on äkkiseltään häkellyttävä: keskellä suota kohoaa suuri päärakennus, joka on kuin temppeli suolla. Vanhoja ikkunoita on istutettu sinne tänne kattoa myöten, hyvällä silmällä kuitenkin. On kelopuupenkkiä, pahkapöytää, porontaljaa, kummallisia kiikkustuoleja. Päärakennuksen lähellä on pari saunaa, joiden viereen on kaivettu suolampi uimista varten ja myllätty pieni alue mutakylpyjä varten.

Erkki on rakentanut kaiken pikku hiljaa. Materiaaleina hän on käyttänyt vanhan kotitalon tummunutta lautaseinää, käkkyräoksia, kelottunutta puuta, tuohta, kanervaa, jäkälää, turvetta, kaikenlaisia luonnonoikkuja ja kiviä. Tunne on kuin sukeltaisi satumaailmaan, jossa päähenkilö on metsän henki.

Metsän henki hiippailee ympäriinsä ja juttelee hiljakseen. Oli selkävaivaa jo ennen eläkkeelle jäämistä. Eläkkeellä ei istuskelu maistunut, eikä makoilukaan. Sen sijaan hän pohti maailmaa, joka oli hälyinen. Kun omassa hallinnassa oli ikiaikainen Ruuhinevan suo, Erkki rupesi sinne rustailemaan rakennelmia. Pian syntyi kokonainen Kammikylä.

Erityisen innostunut hän on itse suosta. Sieltä on löytynyt hiiltynyt kerros metrin syvyydestä. Se tarkoittaa, että siitä on aikoja aikoja sitten palanut metsä. Kun Ruuhinevaa ei ole ikinä ojittu, se on aito, neitseellinen suo. Erkki sanoo, että Ruuhinevalla ollaan susien laitumella. Siltä se tuntuukin.

Erkki töräyttelee välillä tuohitorveensa, josko joku muistaisi Kammikylän isäntää vaikka nokikahviseuran muodossa.

– Kun joku tulee käymään ja näkee miten hän nauttii tästä suomaisemasta, se on parasta.

Ei meillä tällaisia erkkejä paljon ole. Niille vähille mitä on, pitäisi joku pokaali myöntää. Muukin kuin kylähullun nimike.