Paikallisuutiset

Kokkolalaistaitelija Hannu Leimun ura on käännekohdassa – Pensselit kuivumassa, tussit työssä

KokkolalaistaiteilijaHannu Leimun ura on upeassa käännekohdassa. Vuosikymmenet kookkaita, värejä hehkuvia maalauksia sekä näyttäviä veistoksia tehnyt taiteilija keskittyy nyt sarjakuviin. Ensimmäinen albumi alkaa olla puolivälissä, 80 sivua on pinossa odottamassa tekstejä.

– Olen 29 vuotta maalannut ja veistänyt ammattimaisesti. Erityisesti viimeisestä kymmenestä vuodesta olen aika ylpeä. Olen päässyt hakemiini näyttelyihin ja mikä tärkeintä, yleisö on niihin löytänyt. Viimeisimmän eli Imatran taidemuseossa pidetyn näki yli 1500 kävijää.

Sarjakuvat ovat olleet Leimun intohimo lapsesta saakka. Tarzan oli hänen ”isänsä” ja Aku Ankasta hän sanoo oppineensa lukemaan. Omaa sarjakuva-albumia hän alkoi kuitenkin työstää vasta nyt.

– Olen seitsemän vuoden aikana saanut yhden puolivuotisen työskentelyapurahan. Monet taidemuseot ovat näyttelystäni ostaneet teoksen, jolla olen saanut näyttelykustannuksia puolitettua. Silti näyttelyjen pitäminen on käynyt perheellemme liian kalliiksi. Yksinkertaisesti minulla ei ole enää varaa niihin.

Pensselit ovat nyt kuivuneet hyvän tovin. Taiteilija on ottanut käteen tussin.

– Nyt haen tosissani maksavaa yleisöä. Sisustustaidettahan en ole koskaan tehnyt, Leimu toteaa ja myöntää, että monet hänen töistään ovat niin kookkaita, etteivät ne kovin monen yksityiskodin seinälle mahtuisikaan.

– Kotia perheellemme suunnitellessamme tavoite oli saada seiniä myös töilleni. Eli meillä on huoneissa korkeutta ja ehjää seinäpintaa.

Leimu katselee avaran olohuoneen seinällä olevaa maalausta ja myöntää, että kovin monta niin vahvaa työtä ei voi kerralla olla esillä. Hän kertoo maalauksia olevan pari kolme seinillä ja niitäkin hän vaihtaa usein.

– Silmän pitää antaa levätä. Tekijänä katselen teoksiani analyyttisesti, kriittisesti.

Leimu sanoo tekemiseen heittäytymisen olevan upeaa. - Prosessi, luominen on minulle tärkein asia.

Sarjakuvataiteilijana Hannu Leimu on alussa. Hän myöntää, että eteen on tullut paljon sellaista, mihin hän ei osannut varautua. Ensimmäisten tekemiensä sivujen jälkeen hän äimisteli itsekin tulosta. Piirtäminen oli aina ollut hänen haaveensa, mutta maalaaminen oli ollut niin intensiivistä, ettei siihen mahtunut muuta.

Alkuhämmennys on nyt vaihtunut peruskriittiseen laadun tarkkailuun.

– Luonnosmateriaalia minulla on jo varmaan kymmenen albumin verran. Kirjoitettu päärunko elää kuitenkin matkan varrella. Jos piirtäessä tulee tunne, ettei episodi tue tarinaa, lentää arkki takkaan. Olen pedantti, epätäydellistä en siedä.

Tapaansa tehdä sarjakuvaa Leimu vertaa elokuviin. Hän myöntää katsovansa nyt elokuviakin uudella silmällä.

Esikuvinaan hän pitää sarjakuvamaailmassa Milo Manaraa ja Ken Parkerin luojia Giancarlo Berardia ja Ivo Milazzoa.

– Heidän teoksensa ovat sitä laatua, mitä haen ja keihin itseäni vertaan.

Tarinansa Leimu sanoo rakentaneensa siten, että mahdollisimman epärealistisia asioita kerrotaan realistisesti. – Mutta siten, että se kuitenkin on looginen.

Idea on isän ja pojan vaellustarina. He kulkevat etsimässä kadonnutta vaimoa ja äitiä. Sisällissota on päättynyt noin puoli vuotta aiemmin, sen seuraamukset ovat kertomuksessa vahvasti läsnä. Tarina lähti Leimun mukaan ilmaisullisesta vapauden kaipuusta.

– Malleina hahmoissa olen käyttänyt vaimoani ja lapsiani – kuten kaikissa teoksissani aiemminkin. Päähenkilön esikuvana on kymmenvuotias poikani Matias. Muut perheenjäsenet muuntuvat tarinassa useampaan hahmoon. Ainoa ulkopuolinen mallini on bändini muusikko Timo Roiko-Jokela.

Sarjakuva-albuminsa Leimu tekee suoraan englanniksi. Hän hakee aktiivisesti kustantajaa Suomen rajojen ulkopuolelta.

– Maailmalla sarjakuvalla ovat pitkät perinteet ja se on arvostettu taiteenlaji, myös hyvin kilpailtu. Pitää olla konkreettisesti hyvä pärjätäkseen.

Paineet sarjakuvan tekemisessä ovat Hannu Leimun mukaan isommat kuin maalaamisessa. Se on myös työläämpi taiteen muotona.

– Jopa pronssiveistosta työläämpi. Minä teen koko prosessin yksin, kun moni lehdistä tuttu sarjakuva on useiden tekijöiden työn tulos.

Työläyttä kuvaa Leimun mukaan sekin, että maalaus tai veistos on pysähtynyt, sarjakuvassa tarina jatkuu. Siinä on satoja ruutuja.

– Tarinaa kuljetetaan eteenpäin eli sarjakuvassa on aikafunktio mukana. Tosin jatkumoa oli myös esimerkiksi My Doom World -sarjassani. Sitä tein kuusi vuotta ja se on saanut tajuttoman hyvää palautetta.

Doom-sarjassa teemana oli sukupolvien ketju. Leimu luonnehtii sitä näin: ”Pohdiskelin elämän kiertokulkua. Peruskysymys on, kuinka kukaan voisikaan kaivata meitä sadan vuoden kuluttua. Aiemmat sukupolvet painuvat unohduksiin kukin vuorollaan.”

Siinäkin malleina oli oma perhe. Leimu toteaa, että erityisesti nuorimman pojan kanssa teoksen rakentelu oli tunteikasta.

– Lapsen pyöritellessä muovikalloa (Great Grandfather -teos, jossa poika istuu isoisoisänsä kuvitteellinen kallo sylissään.) ja kysellessä onko tämä oikea, sai kokea lapsen autenttisuuden parhaimmillaan. Miten ennennäkemättömät asiat sytyttävät pientä pojan viikaria ja antavat muotokuvaan juuri sen oikean tunnelman.

Henkireikä kuvataiteissa Hannu Leimulle on musiikki. Hän soittaa päivittäin pari kolme tuntia saksofonia ja keikkailee bändin kanssa silloin tällöin. Seuraava jazzkonsertti on perjantaina 22. maaliskuuta Kilta-baarissa.

– Olen kokenut, että musiikki syventää ilmaisua kuvanteossakin. Se ikään kuin herkistää tunteiden ilmaisua ja on näin ollen elimellinen osa koko palettia.

Vaikka taiteilijan täytyy varjella käsiään ja fonistin huuliaan, Leimu harrastaa fyysisempiäkin lajeja. Karatessa hän on saavuttanut jo hiukan yli kaksikymppisenä mustan vyön.

– Purin paineitani. Nyt vain käyn kaverini kanssa nostamassa painoja ja hakkaamassa säkkiä. Penkiltä nousee vielä 115 kiloa, vaikka viime kuussa täytinkin 50 vuotta.

Viisikymppiset olivat miehelle raskas hetki. – Uskoni mukaan valot sammuvat silloin, kun silmät sulkee viimeisen kerran. Mutta niinpä nyt on oltava kiitollinen joka hetkestä.

Leimu myöntää miettineensä myös miten taiteen tekeminen ja soittaminen onnistuvat parin kolmen vuosikymmenen päästä.

– Muusikkoystäväni totesi, että jos soitosta jotain vivahteita jäisikin iän karttuessa pois, tulee kypsyyttä ja ilmaisuvoimaa tilalle.