Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Rolling Stones on maamerkki siinä kuin Beatleskin. Rollarit vain yhä levyttävät ja keikkailevat. Solisti Mick Jagger on käsite, jota ei tarvitse erikseen mainita. Riittää, kun hän on.

Äskettäin elävä legenda sairastui. Eikä kyseessä ollut miesflunssa, vaan sydänläpän leikkaus. 75-vuotias ikiliikkuja on jo toipumassa. Silti tapaus on muistutus, ettei mikään ole pysyvää. Kulttuurimme rakentajia kannattaa muistaa niin kauan kuin he ovat keskuudessamme.

Jaggeria onkin muistettu. Viime vuoden lopulla ilmestyi 50-vuotisjuhlakirja muusikon filmiroolista elokuvassa Performance. Jay Glennien teos (Coattail Publishing 2018) kunnioittaa Jaggerin ohella edesmenneitä ohjaajia. David Cammell kuoli jo 1996. Nicolas Roegin aika koitti 90-vuotiaana marraskuussa. Tuore poismeno on huomioitu sivujen väliin laitetulla lisälehdellä.

Mick Jagger on kansikuvapoika. Hän näkyy useimmissa 300-sivuisen haastattelukirjan valokuvissa vastanäyttelijänsä James Foxin kanssa. Performance-juhlateos ei ole mikä tahansa julkaisu, vaan kahvipöytäkirja ja ovenpönkä. Kooltaan se on 35 x 25 x 4 senttiä ja painaa kolme kiloa. Rajattua painosta on 3000 numeroitua kappaletta. Alkuperäishinta oli useita satoja puntia.

Ehkä Performance on yhä kulttifilmi. Kirja on nyt jo alennusmyynnissä, joten jopa minulla oli varaa hankkia se. Omalla parhaiden ohjausten listallani elokuva on sijalla viisi.

Lontoon alamaailman psykedeelinen kuvaus 1960-luvun lopulta kertoo gangsterin (Fox) pakomatkasta. Piilopaikka löytyy erakoituneen muusikon (Jagger) luota. Kyse on myös musiikkifilmistä. Soundtrackin tuotti Jack Nitzsche. Jaggerin esittämä Memo From Turner saattaa olla ensimmäinen musiikkivideo, tai ainakin niistä paras.

Laulaja nousi näyttelijänä radikaalin elokuvan tasolle. The Whon soittajakollega Pete Townshendin mukaan Jagger oli Performancen jälkeen aivan erilainen, vaarallisempi lavaesiintyjä. Nykyisin demonit on toki karkotettu ja tilalle tullut ammattimainen kehäkettu ja viihdyttäjäsetä.

Näin Performancen ensi kertaa Lontoon Chelseassa neljäkymmentä vuotta sitten. Kun Jagger ilmestyi lähikuvaan valkokankaalle, pimeästä teatterista kuului huuto ”I love you!” Väitän yhä, että se en ollut minä, vaan joku brittityttö. Olin kyllä itsekin vaikuttunut. Yritin jopa etsiä filmin kuvauspaikkoja jo samalla reissulla.