torstai 12.12.2019 | 23:53
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Futiskolumnissa Seppo Luokkala totuttelee ajatukseen Suomesta EM-lopputurnauksessa

Keskipohjanmaa
Pe 15.11.2019 klo 21:42

Viime vuosituhannella ei oikein mikään viitannut siihen, että Suomi olisi kerran menossa jalkapallon arvokisoihin. Mutta niin siinä vain kävi. Ei siihen moni uskonut. Joku jätti takaportin auki, että ”ehkä joskus kaukana tulevaisuudessa”.

Itse kuuluin tähän jälkimmäiseen joukkoon. Ainakin siihen asti, kunnes Euroopan jalkapalloliitto UEFA päätti laajentaa EM-kisoihin pääsevien liittojen määrän 24:ään. Usko ja toivo kasvoivat uusiin mittoihin.

Ja perjantaina tuo ihme kävi todeksi. Suomi on mukana vuoden 2020 EM-lopputurnauksessa. Se pelataan aika pian Suvivirren jälkeen. Kick off on kesäkuun 12. päivänä ja finaali puhalletaan käyntiin Lontoon Wembleyllä tasan kuukautta myöhemmin.

EM-karsinta eteni Suomen kannalta Bosnia-peliä lukuunottamatta kuin unelma. Riittävän hyviä tuloksia tuli melkein jatkuvasti niin omista kuin vastustajien keskinäisistä otteluista.

Perjantainen peli varmisti sitten lopullisesti, että Huuhkajat voi lähteä päätöskierroksen otteluun fiilistelemään. Leveä hymy tuskin hälvenee pelaajien kasvoilta, vaikka tulos ei siitä pelistä miellyttäisikään.

Kaiken riemun ja riehakkuuden keskellä sopii toki muistaa, että marraskuun viimeisenä päivänä asetellaan pallukoita arvontakoreihin nimenomaan EM-karsinnassa hankittujen pinnojen perusteella. On hyödyllisempää olla hyvä kuin huono lohkokakkonen.

Tähän paikkaan sopii kerrata ne syyt, joiden ansiosta satojen tuhansien suomalaisten haave toteutui.

Ensinnäkin kiitos UEFA, kun laajensit lopputurnauksen sellaisiin mittoihin, että melkein joka toinen osallistuja pääsee mukaan merkkitapahtumaan.

Seuraavat kiitokset menevät veljillemme Kreikassa. Italia oli alkulohkossa niin vakuuttava kuin sen pitikin olla. Kreikka majaili ennakkorankingissa kakkosena, mutta sen peli mureni heti karsinnan alussa. Ovi raottui lähinnä Bosnia-Hertsegovinalle ja sen perään Suomelle.

Kolmas ja aika tärkeä tekijä oli lisäksi Suomen maajoukkue, jonka kutsumanimi on nihkeästä alusta huolimatta vähitellen ottanut paikkansa. Joukkue oli kauttaaltaan tarpeeksi laadukas – aina valmentajasta viimeiseen vaihtomieheen saakka ja huoltajaan saakka.

Tähtiä toki tarvittiin ja heistä keulille nousivat maalit tehnyt Teemu Pukki ja henkeä luonut sekä puolustanut Paulus Arajuuri. Robin Lod oli oivallinen apu vapaasti liikkuneena hyökkäyksien avaajana.

Lopputurnaus pelataan ensi kesänä sangen erikoisesti 12:ssa eri kaupungissa. Kun 24 maata jaetaan kuuteen lohkoon, on kullakin lohkolla kaksi isäntää. Saapa nähdä, onko Suomella lähinnä faneja ajatellen arpaonnea?

Itsekkäästi voisi toivoa, että sinivalkoisten pelit sattuvat Pietariin ja Kööpenhaminaan. Lontoo – Glasgow olisi myös hyvä vaihtoehto Münchenin ja Budapestin tavoin. Pääasia, että Bakulta vältyttäisiin.

Niin koitti armas aika ja reipas puolen vuoden jakso, jonka kuluessa joukkueen ja ehkä lajinkin hypetys nousee maassa varmasti aivan uusiin sfääreihin.

Ei muuta kuin vuosilomaa sijoittamaan. Siihen kesäkuulle.

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »