Paikallisuutiset

Maakalla jäi sydämeen – Viiden viikon työskentely museohankkeen parissa pienellä kalastajakarilla oli Julia Autiolle kuin hyppy Narniaan

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 16.8.2019

Julia Autio saa lämpimän humoristisen tervetulotoivotuksen astuessaan Kaljaasi Ansion kannelle Rahjan kalasatamassa:

– Kauan sinä maltoitkin olla poissa! Muistit, että rommi jäi laivaan...?

Autio on kaljaasin miehistölle tuttu, sillä hän on juuri viettänyt viisi viikkoa Maakallassa museohankkeen parissa. Saarelle yleisöpurjehduksia tekevä Ansio kuljetti sinä aikana vettä ja ruokaa hänelle ja hänen työparilleen Helinä Parviaiselle.

Autiosta tuntuu oudolta palata Maakallaan näin pian haastattelun merkeissä. Hän jätti pienelle kalastajakarille hyvästit viikko sitten ja luuli astuvansa sen kivikkoiselle rannalle seuraavan kerran vasta ensi kesänä.

Eihän me kovin hyvältä haistu, kun pyörittiin 200 vuotta vanhoissa pölyissä ja perkattiin kalaa...

– Lähtö oli tosi rankka. Helinän kanssa vain katsoimme Ansion perästä, kun Kalla pieneni horisontissa. Purjeiden nostamisen jälkeen menimme kannen alle, koska siellä tuntui siltä kuin olisi yhä mökissä tuolla.

Kaikki sai alkunsa kaksi vuotta sitten Julia Aution haaveesta saada viettää yö Maakallassa. Nykyään Helsingissä asuva Autio on syntyisin Kalajoelta, mutta Kallankareihin hänellä ei ollut siteitä.

Toissa kesänä Autiolle ja hänen helsinkiläiselle ystävälleen Tuukka Perhoniemelle järjestyi majoitus kolmeksi yöksi, ja tuolloin karilla oleskeli oman sukunsa mökillä myös Virve Juola.

Kolmikko sai idean vanhan kalastusmuseon kunnostamisesta. Itsehallinnollisen Kallan karineuvostokin innostui ajatuksesta haminamestari Juha Vierimaan johdolla ja myönsi luvan hankkeelle. Työryhmä haki ja sai apurahan Koneen Säätiöltä.

Julia Autio työskentelee suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskus Villa Karon Helsingin toimistossa ja on ollut muun muassa perustamassa museoa Villa Karon taiteilijaresidenssiin Beniniin. Hän on opiskellut yliopistossa museologiaa samoin kuin myöhemmin hankkeeseen mukaan tullut Helinä Parviainenkin.

Virve Juola on käsityötieteiden ammattilainen ja Tuukka Perhoniemi tietokirjailija.

– Tarkoitus olisi tehdä oikein hieno kirja tästä kaikesta, mutta siihen meillä ei ole vielä rahoitusta. Toivomme, että sellainen löytyisi, Autio kertoo.

Viiden viikon aikana Autio ja Parviainen kävivät läpi 1700-luvun kalamajassa säilytetyn esineistön, puhdistivat, valokuvasivat ja luetteloivan sen. Myös Virve Juola osallistui töihin useaan otteeseen heinäkuussa.

Esineille etsittiin käyttötarkoitusta kirjallisuudesta ja perimätiedosta.

– Aika monet tulivat kyselemään, mitä teemme, ja siitä se juttu aina lähti liikkeelle, Autio kertoo.

Varsinaiset haastattelut tehdään talviaikana maissa, ja Juola keskittyy niihin. Toiveena on saada lisätietoa museon esineistöstä, Maakallan rakennuksista ja paikallishistoriasta.

Esineitä löytyi noin 150, joista 101 erilaista. Niistä tarinallisesti arvokkain lienee sumutorvi, jonka englantilaiset veivät Oolannin sodan aikaan vuonna 1855 mutta palauttivat Kallaan 1900-luvun alussa yhdessä kirkonkellon kanssa.

Vanha kalamaja on nyt tyhjennetty ja esineet siirretty väliaikaisvarastoon odottamaan uutta museorakennusta.

– Kalamaja liitetään osaksi museokokonaisuutta. Sitä ei ymmärtääksemme ole tarkoitettu näyttelytilaksi, vaan se on haluttu jättää näyttämään siltä, kuin sieltä olisi juuri lähdetty kalaan.

Karineuvosto huolehtii kalamajan kuntokartoituksesta ja kunnostamisesta sekä uuden museorakennuksen rakentamisesta.

– Epävirallisesti ajatuksena on, että museon avajaiset pidettäisiin vuonna 2021, kun Kallan itsehallinto täyttää 250 vuotta. Mutta hirret on vietävä kariin jäitä pitkin talvella, joten aikataulu riippuu myös talven sääoloista, Autio huomauttaa.

Uudessa museossa on määrä esitellä Kallankarien historiaa maankohoamisesta tähän päivään asti.

– Tarkoitus ei ole varsinaisesti lisätä turistien määrää, vaan parantaa vierailun laatua niin, että ihmiset Kallassa kulkiessaan oppisivat jotain paikasta, Julia Autio selvittää.

Hän perehtyi merenkäyntiin ja kalastukseen myös ollessaan museoharjoittelijana Ranskan Bretagnessa vuonna 2012. Mikä aihepiirissä kiehtoo kuivan maan asukasta?

– Se, että joutuu elämään säiden armoilla. Elämän haastavuus. Meri on aina kiehtonut minua, koska siinä on jotain niin armottoman vahvaa, Autio miettii.

Tässä tapauksessa ilmeisesti pitää paikkansa sanonta nimestä enteenä, sillä Julian virallinen etunimi on Meri.

Meren armottomuuden hän on myös kokenut omakohtaisesti Beninissä. Hukkuminen oli lähellä, kun uimarin voimat loppuivat isossa aallokossa.

– Kaveri repi minut pois sieltä. Näin sen jälkeen painajaisia aalloista ja hukkumisunia. Mutta sinne pitää mennä, mitä pelkää! Epämukavuusalue on se, missä taika tapahtuu.

Jotain taianomaista tässä koko hankkeessa tuntuukin olevan.

Siitä asti, kun Julia Autio muutti Kalajoelta vuonna 2002, hänen seinällään on ollut kaksi Kallaa esittävää Matti Korhosen grafiikkatyötä. Toisessa on kuvattu juuri se mökki, jossa hän sai asua kuluneena kesänä työparinsa kanssa.

– Tuntui, että tämä on kuin Narnia – olen hypännyt siihen tauluun, Autio ihmettelee yhä.

Hän allekirjoittaa hankekumppaninsa, tähtitieteilijä Tuukka Perhoniemen neuvon: jos näkee tähdenlennon ja toivoo jotain, niin toive pitää kertoa kaikille. Silloin on suurempi mahdollisuus, että se toteutuu.

– Minä vain sanon ääneen sen mistä haaveilen, ja sitten yleensä alkaa tapahtua, Autio toteaa jo kokemuksesta.

Moni kalastajakaan ei viivy Maakallassa kerrallaan niin pitkään kuin Julia Autio ja Helinä Parviainen viipyivät.

– Olisimmehan me päässeet käymään välillä maissa, mutta lähteminen alkoi vain tuntua yhä hankalammalta ajatukselta.

Pienen karin yhteisöllisyys tuntui hyvältä. Karilaiset ottivat museon parissa puuhailleet naiset lämpimästi vastaan ja kutsuivat heitä hyväntahtoisesti museotytöiksi.

Ruoka laitettiin kaasuliedellä ja kahvit keitettiin meriveteen. Pyykkipussi kävi vain kerran maissa, muuten naiset turvautuivat nyrkkipyykkiin.

– Eihän me kovin hyvältä haistu, kun pyörittiin 200 vuotta vanhoissa pölyissä ja perkattiin kalaa... Kun kävi turisteja, niin kyllä he tuoksuivat välillä hyvältä! Autio nauraa.

Naiset saunoivat joka ilta ja kävivät meressä uimassa. Vesi oli kylmimmillään 9-asteista, eikä ilmakaan aina niin kesäinen ollut. Välillä oli puettava ylle kaikki mahdolliset vaatteet, kun mökissä ei ollut varaavaa takkaa.

Heinäkuun 31. päivänä Autio kirjoitti Facebookiin seuraavan päivityksen:

”14m/s puhaltaa, maissa satamien vedet niin matalalla, ettei edes kannata lähteä uhmaamaan aaltoja, kun ei Kalajoessa ole tarpeeksi vettä että sinne pääsisi veneellä. Ruokaa on, vettä on, polttopuita on, sauna on. Ja töitä on. Ei meillä ole mitään hätää täällä. Kokoajan vaan hymyilyttää. Tai no välillä vähän herkistää...”

Elämä mantereella on Aution mielestä omalla tavallaan kovempaa kuin saaressa.

– Sen tekee nopeus, hektisyys ja ihmisten tuntemattomuus. Maakallassa yhteisö on niin tiivis, että pitää vähän tukeutua muihinkin. Polut kulkevat ihan mökin oven edestä.

Moni asia tuntui oudolta maihin palattua.

– Meillä oli kovat odotukset ruuan suhteen. Menimme syömään jotain mitä ei ollut pitkään aikaan saatu. Ja sitten se olikin aika mautonta ja suolatonta.

Maavettä suoltava suihku tuntui tuhlaukselta merivesipesujen jälkeen. Pieni shokki oli myös paluu somemaailmaan sen jälkeen, kun karilla oli luettu samoja uutisotsikoita neljä päivää ja kiipeilty pookiin nettiyhteyden saamiseksi.

– Maissa petyin siihen, miten koukuttava se systeemi on, Autio toteaa.

Tunnin vierailu saaressa on pian ohi. Julia Autio ehtii juuri ja juuri esitellä menneen kesän työpaikkansa: nyt tyhjillään olevan museon, kokoelman väliaikaisvaraston sekä pappilan, missä esineitä puhdistettiin ja valokuvattiin.

Sitten Ansiolta jo kantautuukin äänimerkki lähdön merkiksi.

Astunko vai enkö astu, Autio arpoo kaljaasin laskusillalla leikillään mutta silti vähän haikeana.

– Sitähän sanotaan, että pitää lähteä, jotta voi tulla takaisin, hän lohduttautuu.

Ensi kesänä työ jatkuu taas paikan päällä kokoelman ja näyttelyn suunnittelun parissa. Autio toivoo, että museorakennustakin olisi siihen mennessä saatu pystytettyä.

Maakalla on tehnyt kesävieraaseensa lähtemättömän vaikutuksen.

– Kyllä se on jonnekin nahan alle mennyt. Tunnen ihmeellistä kiitollisuutta siitä, että olen saanut kokea tällaista.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 16.8.2019.