sunnuntai 23.2.2020 | 22:24
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kulttuuri

Elokuva-arvio: Jojo Rabbit näyttää kolmannen valtakunnan nukkekotileikkinä – Elokuva on sekasotku, joka pettää sekä Christine Leunensin alkuperäisromaanin että omat hyvät aikomuksensa

Hannu Björkbacka Keskipohjanmaa
Pe 17.1.2020 klo 16:00

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Jojo Rabbit. Ohjaus ja käsikirjoitus Taika Waititi Christine Leunensin romaanista Caging Skies. Kuvaus Mihai Malaimare Jr. Pääosissa Roman Griffin Davis, Thomasin McKenzie, Taika Waititi. 109 min. K12. BioRex, Pietarsaari, Kokkola Bio Rex.

★ ★ ★

Parhaat nuorten kokemuksia maailmansodasta käsittelevät elokuvat ovat neuvosto-Venäjällä valmistuneet Andrei Tarkovskin Ei paluuta (Ivanin lapsuus, 1962) ja Elem Klimovin Tule ja katso (1985). Molemmissa näkyy, miten lapsuuden viattomat leikit ja tulevaisuuden unelmat turmeltuvat ja särkyvät sodan julmuuteen huolimatta siitä, selviääkö päähenkilö filmin loppuun vai ei.

Klimovin elokuva asetti perustellusta syystä kysymyksen, olisiko Adolf Hitler pitänyt surmata kehtoonsa. Juutalaista sukuperää omaava uusiseelantilainen ohjaaja Taika Waititi ei uudessa filmissään pohdi filosofisia. Jojo Rabbitissa Hitler on pelkkä vitsi, jota ohjaaja itse näyttelee.

Marvel-elokuvien kuvaaja Ben Davisin ja lyhytelokuvia tehneen Camille Griffinin kymmenvuotias poika, lahjakas ja valloittava Roman Griffin Davis, esittää tarinassa päähenkilöä, joka on innoissaan pääsystään Hitler Jugendiin. Nälkäisenä natsi- ja rotupropagandan ahmaissut Jojo (Johannes) huomaa kuitenkin pian, ettei fasistinen ideologia kestä lähempää tarkastelua edes lapsen pienessä mielessä – varsinkaan kun oma perhe joutuu Gestapon vainoamaksi. Jojo päätyy suojelemaan kotiinsa piilotettua juutalaistyttöä (sielukas Thomasin McKenzie), vaikkakin ystävänkaipuutaan ja lemmenkipeyttään ristiriitaisista syistä.

Waititin tulkinnassa Rilken runot rulaavat ja nuoret näyttelijät hurmaavat. Silti tai osittain siitäkin syystä Jojo Rabbit on sekasotku, joka pettää sekä Christine Leunensin alkuperäisromaanin että omat hyvät aikomuksensa.

Larry Zuckermanin mukaan kirjassa Caging Skies (2008) Johannes on säälittävä narsisti, uhriutuja ja pikkupeto. Toisin kuin elokuvassa, romaanin poika ei haluakaan päästää juutalaistyttöä vapaaksi. Johanneksella ei myöskään ole lempinimeä, eikä kirjassa esiinny minkäänlaista Hitleriä.

Christine Leunensin Johannes on pommituksissa loukkaantunut raajarikko, jonka kasvot ovat halvautuneet ja toinen käsi amputoitu. Armeijan kranaattiharjoituksissa Luonetjärvellä sotilasmestarini sanoi, että arvet tekevät miehen ottavamman näköiseksi, mutta ei hän tätä varmaan tarkoittanut. Taika Waititin Jojo saa Moonrise Kingdomin (2012) partiolaisista muistuttavissa sotilaspoikatoimissa käsikranaatista pikkuraapaisut, joiden jäljiltä poika on vain entistäkin söpömpi natsilapsi.

Voitteko vastustaa näitä katseita ja Waititin taikaa? Suloiset Thomasin McKenzie ja Roman Griffin Davis Jojo Rabbitissa.
KIMBERLY FRENCH

Ehkä Waititin näyttelijävalinnalla on tarkoitus viitata Volker Schlöndorffin Peltirumpuun (1979) ja sen keskenkasvuiseen päähenkilöön, rummullaan natsisotilaita tanssittavaan ja suurisilmäisen peikkopojan näköiseen Oskariin (David Bennent). Yhdennäköisyyttä on, mutta suloisessa Jojossa ei ole mitään levottomuutta herättävää, mikä oikeuttaisi näin riskialttiin rooli- ja aihevalinnan. Poika on alusta asti vain hetkellisesti harhautunut, mutta pohjimmiltaan ongelmattomasti hyvä. Hänen kehityksenä on ennalta-arvattavaa toiveiden täyttymystä. Jojo Rabbit on kuin Waititin edellinen elokuva, hyvän vastaanoton saavuttanut ja erikoislaatuisen vinkeä Hunt for the Wilderpeople (2016), mutta sijoitettuna Uuden-Seelannin erämaiden sijasta natsi-Saksaan. Kuten äidin kohtalo (kevyesti liitävän, mutta harmittoman roolin tekevä Scarlett Johansson), myöskään koko Jojo Rabbit ei kertaakaan kosketa syvältä tai tuo todellista vaaraa ja pahuutta lähelle. Se on Kolmas valtakunta nukkekotileikkinä.

Jojo Rabbitin Gestapo-kohtauksessa heilataan Hitleriä 31 kertaa minuutissa. Stephen Merchant isona pahiksena.
KIMBERLY FRENCH

Tämä ei tarkoita, etteikö Jojo Rabbit vetoavine päähenkilöineen ja musiikillisine lopetuksineen olisi hyvinkin viihdyttävä ja hauska, lämpöinenkin filmi. Siinäpä sen ongelma onkin. Ehkä Waititi on tarkoittanut ohjauksensa opiksi ja opastukseksi nykysukupolvelle äärioikeiston nousun ja juutalaisvastaisuuden lisääntymisen vuoksi. Mutta onko hitlerismin lekkeriksi lyöminen sittenkään oikea tapa?

Natsi-Saksasta toki saa tehdä komiikkaa, kunhan sen tekee terävämmin ja muistettavammin kuin Jojo Rabbitissa. Vielä natsien huippuvuosina Charles Chaplin ohjasi Diktaattorinsa (1940) verrattomine Hitler-parodioineen. Samoin sodan aikaan valmistui Ernst Lubitschin rohkeasti fasistista ajattelua uhmaava Ollako vai eikö olla (1942). Alan Johnsonin ja Mel Brooksin myöhemmin tekemä uusversio (1983) on sekin mainio. Puhumattakaan Brooksin herkullisen räävittömästä, kaikki hyvän maun rajat ylittävästä filmistä Kevät koittaa Hitlerille (1967). Se on kenties paras todiste siitä, miten asiaa voi käsitellä pitäen todellisuuden kirkkaana mielessä ja sekoittamatta sitä historian uusiksi kirjoittamiseen ja höttöiseen toiveajatteluun.

Natsi-Saksasta toki saa tehdä komiikkaa, kunhan sen tekee terävämmin ja muistettavammin kuin Jojo Rabbitissa.

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »