Paikallisuutiset

Heimoelämää, myyttejä ja sulautumista johonkin suurempaan – Rockfestivaali on täynnä rituaaleja: "Mennään kynnyksen yli johonkin toiseen todellisuuteen"

Juhon paku ilmestyy pihaan. Nakkaan repun, makuupussin, retkipatjan ja keissin tavaratilaan ja hyppään kyytiin. Ahdasta on mutta antaa olla!

Katja ja Tomi on jo ottaneet ensimmäiset oluet. Juho joutuu taas ajamaan koko matkan Seinäjoelle.

Se on kaivanut jostain Youtubesta rasittavan, samaa hokemaa jankkaavan huumoribiisin. Se kuunnellaan ainakin kuusi kertaa ennen Provinssi-alueelle pääsyä ja varmaan sata kertaa ennen kotimatkaa.

Pysähdymme tutulle huoltoasemalle "tankkaamaan". Ostan pari kylmää siideriä matkalle.

Vihdoin perillä. Saamme teltat nopeasti pystyyn ja juomme viralliset festarishotit. Tomi tarjoaa sikarit, totta kai. Ensimmäisenä iltana emme näe yhtään keikkaa.

Nimet on muutettu, mutta jotenkin näin muistan festarireissujen alkaneen. Yksi vuoden kohokohdista, kesäinen trippi rockfestareille voi tarjota täydellisen katkoksen arjen paineisiin. Silti festarireissuun liittyy paljon tuttua: festaripaku, perinteinen tankkaustauko, tuttu leiripaikka, rasittava festaribiisi.

– Tämähän on rituaalista käyttäytymistä, kulttuurihistorian tutkija, dosenttiKimi Kärki Turun yliopistosta nauraa.

Hän vahvistaa, että rockfestivaalit, keikat ja rock-kulttuuri ylipäätään ovat täynnä rituaaleja, myyttien kerrontaa ja heimoutumista. Kärki tunnistaa raivostuttavat teemabiisit ja muut rituaalit paitsi tutkimuksistaan myös kokemuksistaan muusikkona ja festarivieraana.

Toisto ja tuttuus ovat festarirituaalin keskeinen osa. Kimi Kärki puhuu uskontotieteilijä Mircea Eliaden sanoin ikuisesta paluusta.

– Festarireissu on paluuta kaikkiin aiempiin festarireissuihin ja -kokemuksiin. Se on keino elää uudelleen myös niitä tapahtumia.

Yleensä ajattelemme elämäämme lineaarisena. Se etenee pisteestä a pisteeseen b. Myytit taas ovat kehämäisiä, ja niin ovat festarireissutkin. Ne ovat kaveripiirin sisäisiä rituaaleja ja myyttien kerrontaa.

Siksi vaikkapa tuttu tankkauspaikka ja teemabiisi ovat tärkeitä.

Rituaaliin liittyy aina katkos suhteessa arkitodellisuuteen. Uskontotieteessä ja antropologiassa puhutaan liminaalisuudesta, eli siirtymisestä kynnyksen yli toisenlaiseen todellisuuteen.

Festarikävijä siirtyy arkitodellisuudesta toiseen noustessaan festaribussiin ja tullessaan telttaleiriin. Festivaalialue rajaa rituaalille oman tilan.

Vielä vahvemmin toisen todellisuuden portteja kolkutellaan tietenkin keikoilla. Siinä missä shamaani matkasi yliseen tai aliseen maailmaan, esiintyvä artisti johdattaa yleisön uuteen tajunnantilaan.

Parhaassa tapauksessa yleisö kokee keikan päätteeksi käyneensä jossain muualla.

– Puhutaan arjen ylittävistä kokemuksista. Keikat ovat monesti siirtymäriittejä, eli esiintymistilanteessa mennään toiseen todellisuuteen, Kimi Kärki kuvailee.

Hän puhuu ylevöitymisestä ja vertaa konserttia avaruusraketin laukaisun seuraamiseen.

– Siinä ihminen tekee jotain jumalan kaltaista. Samalla tavalla konserteissa voidaan saada aikaa ylevöitymisen kokemuksia, joissa ollaan yhdessä siinä tilanteessa ja koetaan jotain ainutkertaista.

Jokainen keikkakokemus ei tietenkään tähän yllä. Ylevöittävä elämys vaatii artistilta yleisön reaktioiden tulkintaa ja kykyä rakentaa musiikillista draamaa. Puhutaan rituaalitekniikoista.

Mietitty kappalejärjestys liikuttaa yleisön tunteita ja kohottaa kuulijoita kohti loppuhuipennusta. Kokenut artisti ei tyhjennä hittivarastoaan keikan alussa vaan säästää kovimmat paukut loppuun. Koko ajan ei voi tykittää täysillä, vaan tunnelman on annettava elää ja myös rauhoittua.

Oma osuutensa on tietenkin teknologialla. Moderni äänikalusto tuottaa kehoa värisyttävän äänenpaineen ja nostaa artistin äänen melun yläpuolelle. Valot, videokuva, esiintymisasut ja lavarekvisiitta tukevat musiikin tunnelmia ja rakentavat voimakkaita, upottavia spektaakkeleja.

– Pyritään hyvin samanlaisiin teknologioihin kuin vaikkapa kirkossa, eli esiintymislavan arkkitehtuuri pyrkii vahvistamaan tähtipersoonan ilmaisua.

Keikkarituaalissa, niin kuin muissakin riiteissä, osallistujilla on määrätyt roolinsa. Keikkatilanteessa artisti ja yleisö tietävät ennakolta, millaista toimintaa heidän roolinsa edellyttää.

Yleisön rooliin kuuluu esimerkiksi aplodien antaminen, mukana laulaminen, taputtaminen ja tanssiminen. Lavalle puolestaan saa kivuta vain artisti.

– Voi ajatella, että esiintymislava on rituaalissa pyhän ja maallisen erottava raja, jossa esiintyjä on tähti taivaalla. Siinä on raja, jonka yli yleisö ei voi astua. Se voi vain ihailla ja hengittää samaa ilmaa, mutta tähdet ovat tavoittamattomia, lähes puolijumalallisia hahmoja.

Lähes aina yleisön rooliin kuuluu myös taputtaa artisti takaisin lavalle soittamaan keikan huipentavaa encorea. Festivaalikeikoilla rituaali saattaa lässähtää, kun lavalle ilmestyy artistin sijasta kuuluttaja kertomaan, että aika on loppu.

Arjen ylittävää festivaalikokemusta on vaikeaa kiteyttää. Kenties kaveriporukan rituaaleja, heimoutumista, myyttien kerrontaa ja keikkarituaalia yhdistää yksilön sulautuminen itseään laajempaan kokonaisuuteen.

– Liminaalisuuden ajatus on, että mennään kynnyksen yli johonkin toiseen todellisuuteen, missä suhde toisiin ihmisiin on erilainen. Voit vaikkapa kokea mieletöntä yhteisyyttä tuntemattomien ihmisten kanssa, Kimi Kärki analysoi.

Tässä alkoholi ja huumeet ovat auttaneet aina, ei vain moderneilla rockfestivaaleilla. Siinä missä psykedeelisillä huumeilla on pyritty tajunnan laajentamiseen, alkoholi auttaa rentoutumaan.

Lopulta festivaalirituaali voi toimia vain, jos sille antaa luvan.

– Se on vähän sama kuin elokuvissa. Et ajattele istuvasi pimeässä huoneessa tuijottamassa kangasta. Nämä ovat tällaisia illuusioita, pelejä, joihin heittäydytään mukaan. Aivan tahallisesti annetaan höynäyttää itseämme.