Paikallisuutiset

Kruunupyyläinen Thor Löfroth, 91, etsii rasteja tänäkin kesänä – Ura alkoi jo ennen sotia: "Suunnistan niin kauan kuin pystyn"

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta Alavetelin Kutusjärveä kohti viettävällä rinteellä.

Rinteelle kerääntyy sankoin joukoin ihmisiä tänä aamupäivänä. Aina kun uusi tulija saapuu niityn reunalle, hän tutkii katseellaan ihmisjoukkoa, ja liittyy samanväriseen asuun pukeutuneiden ihmisten porukkaan.

Kaiuttimista kuuluu brittimuusikko George Ezran laulua: "Gotta hit the road". Suunnistajat ovat valmiita lähtemään tien päälle, etsimään metsään piilotettuja kangaslippuja.

Suunnistuskilpailun tunnelma on tehty kisajännityksestä, kadonneista rasteista ja ratkaisujen riemusta.

 Paras muisto lienee se, kun voitin Veikko Hakulisen.

Kutusjärven rannalle kokoontuneen suunnistuskansan ikähaitari on laaja. Nuorimmat ovat peruskoulun ekaluokkalaisia. Vanhimman osanottajan syntymän hetkellä syyskuussa 1928 skotlantilainen tutkija Alexander Fleming kehitti penisilliinin.

Syyskuussa 92-vuotta täyttävä kruunupyyläinen terässuunnistajaThor Löfroth on tuttu hahmo Pohjanmaan suunnistuskisoissa. Hän aloitti harrastuksen jo ennen talvisotaa.

– En muista aivan tarkkaan milloin, mutta joskus 1930-luvun lopulla se tapahtui, hän muistelee.

Silloin suunnistus oli nuori laji.

Vuonna 1933 perustettiin Suomen ensimmäinen suunnistusseura, helsinkiläinen IF Örnen. Kruunupyyläinen IK Kronan oli suunnistuksen eturintamassa mukana, kun laji rantautui Pohjanmaalle.

– Ensimmäiset harjoitukset järjestettiin ampumaradalla suojeluskunnan toimesta. Saimme valkoisen paperin, johon oli merkitty pelkästään rastiympyrät. Meidän piti löytää rastit kompassin ja askelparimittauksen avulla, Löfroth kertoo.

Monet pojat innostuivat uudesta lajista Kruunupyyssä.

– Börje Torrkulla ja hänen veljensä Bjarne olivat mukana pitkään. Meillä oli erinomainen vetäjä Ruben Storbjörk, josta kaikki pojat pitivät.

Sota-aika aiheutti katkoksen harrastustoimintaan. Kruunupyyhyn saapui "helsinkiläisrouvia" sotaa pakoon. Löfroth liittyi sotapoikiin, ja auttoi rouvia puiden pilkkomisessa ja muissa arjen askareissa.

– Kruunupyykin sai osansa pommituksista. Muistan, kun menimme katsomaan tuhoutunutta taloa pommituksen jäljiltä.

Löfroth ei osaa sanoa montako kertaa hän on elämänsä aikana osallistunut suunnistustapahtumaan, joko kuntorasteille tai kansallisiin kisoihin.

– Varmasti tuhansia kertoja. Nykyisin suunnistan parhaimmillaan neljä kertaa viikossa, mutta joskus starttien määrä jää yhteen viikossa. Viime vuosina startteja on kertynyt yhden vuoden aikana noin 70, hän arvioi.

Veteraanikisoissa iän tuomat erityisedellytykset on otettava huomioon. Vanhimmissa sarjoissa ratamestarin on otettava huomioon, että maastossa voi liikkua turvallisesti. Löfroth ottaa autonsa tavaratilasta kävelysauvat.

– Olen käyttänyt sauvoja viime vuodesta lähtien.

On aika siirtyä lähtöpaikalle, jonne on kilpailukeskuksesta matkaa 800 metriä.Elsa -vaimo jää kisakeskukseen odottamaan miehensä paluuta.

– Viime vuosina olen aina lähtenyt mieheni mukaan suunnistuskisoihin, koska muuten joutuisin olemaan yksin kotona ja aika tulisi pitkäksi, vaimo kertoo.

He tapasivat toisensa 50-luvun alussa, kun Teerijärveltä kotoisin oleva Elsa tuli Kruunupyyhyn maatalouden maidonvalvonta-apulaiseksi. Häitä tanssittiin elokuun 20. päivänä vuonna 1955. Kesä oli ollut poikkeuksellisen kuiva, mutta sinä päivänä taivas repesi. Neljänsadan häävieraan joukko otti sateen tyytyväisenä vastaan, sillä sadetta oli odotettu pitkään

Perheen esikoinen Lilian syntyi vuonna 1957 ja Tommy syntyi vuonna 1961.

Puolentoista kilometrin rataan kuluu reilu tunti aikaa. Kaikki rastit löytyivät, mutta hän ei ole täysin tyytyväinen suoritukseensa.

– Pummasin joitakin rasteja mutta siinä ei ole tietenkään mitään uutta. Suunnistus on hauskaa pummeista huolimatta, hän naurahtaa.

Voitto on kuitenkin varma, koska hän on sarjansa ainoa osanottaja.

– Meitä oli paljon vielä viisikymppiseksi saakka, mutta sitten kaverit alkoivat vähitellen kadota ympäriltä.

Löfroth saattaa olla Suomen vanhin aktiivisuunnistaja. Tähän kysymykseen ei ole vastausta Suomen Suunnistusliitollakaan, koska 85-vuotiaiden sarja on viimeinen virallinen sarja.

Löfrothin teräksinen kunto on vuosien työn tulosta. Hän onkin kilpaillut elämänsä aikana useissa kestävyyskisoissa.

– Suunnistan niin kauan kuin pystyn.

Yksi suunnistusperheen tunnetuimmista suomalaisista oli uusikaupunkilainen Erkki Luntamo, joka kuoli vuonna 2014.

Luntamo voitti pitkän suunnistusuransa viimeisinä vuosikymmeninä useita veteraanien maailmanmestaruuksia. Näistä viimeisin tuli Unkarissa vuonna 2011, kun Luntamo oli 96-vuotias.

Löfroth riisuu suunnistuskenkiä jaloistaan, kun toinen tunnettu kruunupyyläinen veteraaniurheilijaStefan Storvall tulee kyselemään kuulumisia.

– Paljonko sinulla on nyt hiihtokilometrejä? Storvall kysyy.

Löfrothin kirjanpidon mukaan hiihtokilometrejä on kertynyt reilut 97 000, mutta siinä ei ole kaikki.

– Hiihtokilometrejä kertyi jo paljon ennen kuin ryhdyin pitämään niistä kirjaa.

Kirjanpito alkaa vuodesta 1973.

– Sadantuhannen kilometrin raja on lähellä, mutta en usko, että saavutan sitä, toteaa Löfroth.

Storvall ja Löfroth ovat tuttuja jo vuosikymmenien takaa. Kun Storvall osallistui ensimmäisen kerran piirinmestaruushiihtoihin vuonna 1974, he olivat ainoat IK Kronanin edustajat.

Löfrothiin verrattuna Storvall on vielä nuorukainen, vain 59-vuotias. Aikooko Storvall jatkaa yhtä pitkään?

– Se on tarkoitus, Storvall lupaa.

Sodan loputtua Löfroth palasi hiihdon, yleisurheilun ja suunnistuksen pariin.

Aluksi suunnistusta harrastettiin venäläisillä mustavalkoisilla topografikartoilla. Löfroth näki ensimmäisen kerran väriä suunnistuskartassa kisareissulla Ruotsin Luulajassa 1950-luvun vaiheessa.

– Se oli ensimmäinen ulkomaanreissuni.

Löfroth jatkoi kilpailemista aina siihen saakka, kunnes lapset syntyivät. Hän rauhoitti elämänsä perheelle, kun lapset olivat pieniä.

Kestävyyslajeista erityisesti hiihto oli hänelle tärkeä harrastus. Hän muistelee lämmöllä edesmennyttä Kokkolan kaupunginjohtajaa Esko Lankilaa, ikätoveriaan, jonka hän tapasi usein Santahaan ladulla.

– Kerran päätimme osallistua pitkään hiihtokilpailuun. Lankila lupasi voittaa minut, mutta toisin kävi, Löfroth hymyilee.

Hän ei uskonut enää palaavansa takaisin suunnistuksen pariin, kunnes Tommy-poika innostui lajista.

– En halunnut katsoa vain sivusta, joten palasin takaisin suunnistuksen pariin.

Löfrothin omakotitalo sijaitsee Kruunupyyn keskustassa.

Ikkunasta avautuu kaunis näkymä Kruunupyynjoelle, joka virtaa tontin reunalla. Muuta kotia hänellä ei ole ollutkaan, sillä hän asuu lapsuudenkodissaan

– Tämä on maailman paras paikka. En minä muuten täällä asuisi.

Edellisenä iltana hän osallistui Kokkolan Suunnistajien Maanantairasteille. Kun Löfroth täytti 90-vuotta, KoS lahjoitti hänelle ilmaisen osallistumisoikeuden Maanantairasteille. Hänelle on järjestetty myös oma pysäköintipaikka Maanantairastien karttapaikan läheisyyteen, jotta hänen ei tarvitsisi kävellä pitkään.

– Ajatella, he ovat aina suhtautuneet minuun niin hienosti, vaikka en edes osaa suomea, Löfroth ihmettelee.

Kokkolan Suunnistajien taloudenhoitajaSeppo Nurisalo kertoo nostavansa hattua ikämiehelle.

– Hän on iloinen ja ystävällinen ihminen, jonka kanssa jopa tulee puhuttua ruotsia, sanoo Nurisalo.

Löfroth asettaa mapin olohuoneen pöydälle ja ottaa sieltä esiin paperin, johon hän on tilastoinut kaikki elämänsä aikana saavuttamansa mitalisijat piirin ja ruotsinkielisen liiton mestaruuskisoissa yleisurheilussa, juoksussa, hiihdossa, hiihtosuunnistuksessa ja suunnistuksessa. Niitä on kertynyt vuodesta 1973 lähtien yhteensä 228 kappaletta.

– Paras muisto lienee se, kun voitin Veikko Hakulisen. Mutta kyseessä oli hiihtosuunnistus ja me olimme siinä vaiheessa jo ikämiehiä.

Hän työskenteli sähkömiehenä Påraksella eläkeikäänsä saakka. Viimeisiin työvuosiin 1980-luvulla liittyy ikävä muisto. Trukki osui tukkiin ja työnsi sen poskiluuhun.

Löfroth jäi makaamaan pari metriä korkean tukkikasan päälle ja onnekseen vältti maahan putoamisen. Onni onnettomuudessa oli se, että hän käytti turkispäähinettä, joka vaimensi iskua. Hän menetti työtapaturmassa näkönsä toisesta silmästä.

– Silloin luulin, että suunnistaminen loppuisi siihen, mutta onneksi kartoista tuli parempia ja selkeämpiä, joten olen pärjännyt näön kanssa.

Seuraavan kerran ajatus lopettamisesta kävi mielessä 90-vuotissyntymäpäivien jälkeen, mutta matka jatkuu. Seuraavaksi hän tähtää Kokkolassa elokuussa järjestettäviin sprinttisuunnistuksen piirinmestaruuskisoihin. Voitto on varma.