Paikallisuutiset

Kaarina Juntusen vanhan ajan kenkäkauppa on arvossaan Ylivieskassa: "Asiakkaat sanovat, että ensin pitää tulla kenkäkauppaan ja sitten vasta muualle"

Ylivieskan keskustassa Juurikoskenkadulla sijaitsee perinteinen vanhanajan kenkäkauppa. Se on Kaarina Juntusen äidin Aino Uusi-Hallilan 70 vuotta sitten perustama yritys, joka on nykyään Ylivieskan vanhimpia edelleen toimivia yrityksiä.

Kenkäkauppias Kaarina Juntunen on tehnyt kauppaan mahdollisimman vähän muutoksia.

– Jossain vaiheessa minulla oli kaupan suhteen itsetunto-ongelma ja mietin, pitäisikö tehdä remppaa ja laittaa paikat hienoksi, hän kertoo.

Sinä kesänä hän oli lomamatkalla Espanjassa, ja San Sebastianissa hän ihastui pieneen rautakauppaan, joka oli sisustukseltaan vanhanaikainen ja suorastaan nähtävyys. Siellä myytiin kaikkea mahdollista kodin esinettä.

Joskus ajattelen itsekin, että mistä sitten hakisin kengät, jos kenkäkauppaa ei olisi. En löytäisi sopivia mistään marketista.

– Silloin minulla loksahti, että miksi pitäisi tehdä muutoksia. Kaikkihan voivat tehdä uutta, mutta vanhaa ei tee kukaan!

Vanhaa ei voi tekemällä tehdä, sillä silloin aitous katoaa.

– Nykyään olen ylpeä, että tämä on tällainen. Kengät ovat uusia mutta seinät ovat vanhat, kenkäkauppias myhäilee.

Varsinkin uudet asiakkaat ovat ihastuksissaan, kun näkevät Ylivieskan kenkäkaupan.: – Ihan oikea kenkäkauppa!

Vakioasiakkaat luottavat kenkäkaupan myyjien ammattitaitoon, ja entiset ylivieskalaiset käyvät kaupassa varsinkin kesäisin.

– He sanovat, että ensin pitää tulla kenkäkauppaan ja sitten vasta muualle. Silloin minä nostan leuan pystyyn, Juntunen sanoo.

Kenkäkaupan seinillä on postikortteja vanhasta Ylivieskasta eri aikoina sekä valokuva Aino Uusi-Hallilasta uudessa kenkäkaupassaan vuonna 1950. Katonrajassa on hylly, jonne on sijoitettu kenkiä eri aikakausilta. Myös tyylikkäät hevosennahkakengät, joita Kaarina Juntunen käytti nuorena äitinsä kehotuksesta.

– Muistan, kun joku kuiskasi, että onpa tyylikkäät, Juntunen muistelee.

Äidin aloittaman liiketoiminnan jatkaminen ei ollut itsestäänselvyys Juntuselle, vaikka hän oli ollut lomilla töissä kenkäkaupassa. Juntusen isä oli ollut kirvesmiehen töissä, mutta hän siirtyi päätoimisesti kenkäkauppiaaksi rakennettuaan nykyisen kaupan kiinteistön vuonna 1959.

– Kun äiti kuoli yllättäen 55-vuotiaana, piti miettiä, kuka jää isälle kaveriksi.

Kaarina Juntunen asui tuolloin perheensä kanssa Helsingissä. Hän jäi saman tien asumaan Ylivieskaan ja aviomies Hannu Juntunen jäi töihin Helsinkiin. Seitsemän vuoden jälkeen hän sai työpaikan Ylivieskasta.

Perhe asui kenkäkaupan yläkerrassa ja aviomies nautti lyhyestä parin minuutin työmatkasta tielaitokselle, kunnes työpaikka muuttui Ouluun.

Kaarina Juntunen on opiskellut rakennustekniikan opistossa mutta ei ole tehnyt alan töitä. Helsingissä hän oli kotiäiti ja suunnitteli töiden hakemista.

Työpaikaksi valikoitui oman perheen kenkäkauppa Helsingin Stockmannin sijaan, jonne "olisin mennyt näyttämään kuinka asiakkaita palvellaan".

– Jos minä rakastan tätä hommaa, niin meidän äidille tämä oli henki ja elämä. Hän oli minua reippaampi ja rohkeampi kauppiaana, Juntunen miettii.

Jos kaupan puolelta ei löytynyt sopivia kenkiä, Aino Uusi-Hallila löysi sopivat kengät varastosta. Isoa varastoa tytär kävi sitten siivoamaan isänsä kauhistukseksi.

Mukana oli varmasti myös surutyötä.

– Äidin kuoleman jälkeen minulla on ollut sellainen olo, että kuka vaan voi kuolla aivan yllättäen. Elämä on arvaamatonta.

Pienen paikkakunnan etu on, että kauppias oppii tuntemaan asiakkaittensa jalat. Kaarina Juntunen tietää jo malleja tilatessa, keille kengät menevät.

Oman "ongelmajalkansa" hän on myös kääntänyt eduksi: kauppias tietäää, minkälainen on vaikea jalka. Yleensä asiakkaalle löytyvät sopivat kengät varmasti, ja he nauttivat saamastaan palvelusta.

– He nauttivat siitä, kun he voivat vain istua ja heille tuodaan kenkiä, jotka ovat sopivia. Kuka ostaa kolme paria, kuka yksitoista paria, Juntunen kehaisee.

– Se on hirveän motivoivaa, kun on tyytyväisiä asiakkaita.

Sopivan malliston ja hintatason pitäminen on kenkäkauppiaan ammattitaitoa. Vuosien varrella monista edustajista on tullut ystäviä.

Kenkäkauppias on vuotta vanhempi kuin liikkeensä mutta ei ole aikeissa jäädä eläkkeelle.

– Niin kauan kuin katto pysyy pään päällä, olen töissä. Onneksi minulla on veli, joka remppaa tarvittaessa.

Juntunen saa apua myös pikkusiskolta Tuula Uusi-Hallilalta. Helsingissä asuva äidinkielenopettaja ei tiennyt, kuinka pitkän sopimuksen teki luvatessaan käydä somistamassa näyteikkunat siihen saakka, kunnes isosisko eläköityy.

– On paljon vanhoja ihmisiä, jotka tarvitsevat palvelun. Kun heille löytää sopivat kengät, eihän sen mukavampaa voi olla. Joskus ajattelen itsekin, että mistä sitten hakisin kengät, jos kenkäkauppaa ei olisi. En löytäisi sopivia mistään marketista.

Korona-aikana keväällä Juntunen oli töissä, sillä työntekijät olivat lomautettuna ja kenkäkauppaan tulivat syksyn aikana tilatut lähetykset.

– Ensin tuli korona ja mietin, onko tämä merkki, että minun pitäisi lopettaa.

Kaarinan kenkäkauppa nousi kesällä uutisotsikoihin, kun kenkäkauppaan murtauduttiin. Murtautuja sotki paikat vaahtosammuttimella ja mursi puusepän tekemän oven, josta pääsee menemään takahuoneisiin. Onneksi tilalle pystyttiin vaihtamaan yläkerrasta samanlainen ovi.

– Olen esitellyt murtojälkiä liikkeeseen tuleville lapsille, jos he ovat kyselleet. Samoin näitä lusikoita ja haarukoita, kenkäkauppias esittelee taipuneita ruokailuvälineitä, joilla varas myös yritti päästä sisään.

Varas etsi kaupasta turhaan rahaa eikä kelpuuttanut saaliiksi yhtään kenkiä. Valikoimaa olisi kyllä ollut.

Kaarina Juntunen on perusylivieskalainen, joka tuntee ihmiset mutta hänen omassa elämässään on asia, jota hän ei ole avannut kuin lähimmille ihmisille.

Aviomies menehtyi liikenneonnettomuudessa vuonna 2001, kun Kaarina Juntunen oli 51-vuotias. Suremaan jäivät myös tytär ja poika.

Juntunen kertoo, kuinka hän purki menetystä tekemällä pihatöitä. He olivat suunnitelleet tilaavansa pihaan seuraavaksi kesäksi ison multakuorman.

– Minun teki mieli lyödä kaikki säpäleiksi. Mitä minä yksin tekisin istutuksilla ja pihalla. Sitten ajattelin, että eihän se ole kuin multaa – tilaa se kuorma.

Pihatöissä kului kaksi kesää ja nykyään Juntusella on kukoistava puutarha.

Surun keskellä oli suurena apuna taidemaalari Lena Koski, johon Juntunen oli tutustunut kansalaisopiston italiankurssilla. Koski soitti kuulumiset ja Juntusen äänen kuultuaan kutsui itsensä teelle.

– Lena oli ihminen, jonka kanssa puhuttiin. Hän ja aviomiehensä Lauri kävivät usein meillä tai minut kutsuttiin heille syömään kuin ravintolaan ikään.

Laajalti tunnettu taidemaalari jätti jälkeensä ison aukon kuoltuaan sairauteen pari vuotta sitten. Taiteilijan kyky olla sinut kuolemansa kanssa teki Juntuseen vaikutuksen.

Hän on saattanut hautaan miehensä, vanhempansa, appivanhempansa ja monet iäkkäät sedät ja tädit.

– Olen oppinut, että kuolema on väistämätön. Olen onnellinen siitä, että ne ihmiset ovat olleet elämässäni.

– Ei ole itsestäänselvyys, että on tavannut oikean puolison. Totta kai Hannua on ikävä.

Kenkäkauppias ei tunne menetyksistä huolimatta yksinäisyyttä. Hänellä on lapset ja ystäväpiiri. Sisarensa Irman lapsenlapsille hän toimii Ylivieskan mummina.

Hän myös tykkää matkustelusta mutta ei muuten juuri pidä pitkiä lomia. Töissä työkavereina ovat kenkäkaupassa jo 44 vuotta myyjänä työskennellyt Helena Jussila ja some-vastaavanakin toimiva Päivi Pylväs.

Kenkäkauppias lähtee mielellään aamuisin töihin, useimmiten keltaisella polkupyörällään.

– Jotkut sanoavat minulle, että kun jäät eläkkeelle, niiin voisit vähän nauttia, hän puuskahtaa.

– Kesällä voisin ehkä olla eläkkeellä, mutta entäs talvella sitten? Nautin tästä. Mutta onhan se realiteetti, että joskus on pakko lopettaa.