Urheilu

"Mika Myllylä on todellakin patsaansa ansainnut", sanoo hiihtovuosien kova kilpakumppani Jari Isometsä Keskipohjanmaan arkistojutussa – Kuolinuutinen veti Isometsän hiljaiseksi

– Mielelläni muistelen, vastaaJari Isometsä pyyntöön, josko hän kertoisi muistojaan Mika Myllylästä. Siitä millaisena hän näki ja koki yhteiset vuodet Myllylän kanssa kilpa- ja harjoitusladuilla, leireillä, kisamatkoilla.

Muisteltavaa riittää. Hiihtäjäkaksikko oli toistakymmentä vuotta 150–200 päivää vuodesta yhdessä reissun päällä leireillä ja kisamatkoilla.

– Kyllä siinä ajassa ihmisen oppii tuntemaan, Isometsä vastaa puhelimeen asuinpaikkakunnaltaan Vihdistä.

Isometsä ja Myllylä ovat syntyneet peräkkäisinä päivinä ja vuosina. Isometsä 11.9. 1968, Myllylä 12.9. 1969.

Pohjoisesta kotiin ajellessani Kärsämäen kohdalta olen kääntynyt Haapajärvelle. Käynyt haudalla ja höpötellyt Mikalle jotain”

– Ensimmäiset muistikuvani Mikasta ovat 1980-luvun lopulta. Mika oli vuoden nuorempi eli emme aina hiihtäneet samoissa sarjoissa. Nimi jäi ensi kerran mieleen, kun hän voitti nuorten Suomen mestaruuden. Pian olimme molemmat nuorten maajoukkueessa. Siitä ne yhteiset kokemukset alkoivat.

Nuorten maajoukkueeseen kuului noina vuosina muitakin nimiä, jotka nousivat myös miesten maajoukkueeseen.

– Nuorten maajoukkueessa meitä oli noina vuosina Mikan ja minun lisäkseni mm. Karri Hietamäki, Kuisma Taipale, Jukka Hartonen, Ari Palolahti ja Mika Kuusisto, Isometsä luettelee.

Kansainväliselle huipulle ikäluokasta nousi ensin Isometsä, joka tanssahteli jo 1992 Albertvillen olympiaviestin maalialueella pronssimitalistina kukistettuaan Torgny Mogrenin loppukirissä. Myllylän kansainvälinen läpimurto tapahtui pari vuotta myöhemmin Lillehammerin talviolympialaisissa, joista Myllylä palasi kotiin hopean ja kahden pronssin kanssa.

Lillehammer oli alkusoittoa Myllylän menestykselle. Mikä teki hänestä mestarihiihtäjän?

– Mika oli ihmisenä on/off-kaveri, ei mikään kultaisen keskitien kulkija. Hän teki kaiken mihin ryhtyi äärimmäisen kovaa ja itseään säälimättä oli sitten kyse harjoittelusta tai kilpailemisesta. Mutta vastapainoksi hän osasi myös lyödä kinttaat tiskiin ja nostaa jalat kattoon, kun siltä tuntui. Harjoituskaudella häneltä löytyi rohkeutta olla väsynyt.

Kun Myllylä harjoitteli, silloin mentiin eikä meinattu, sanoo Isometsä.

– Emme kumpikaan olleet ns. määräharjoittelijoita, jotka keräsivät harjoitustunteja. Treeneissä mentiin kovaa. Eikä niillä Mikan vauhdeilla olisi määrää edes pystynyt treenaamaan, jalat olisivat menneet alta.

Myllylä oli parhaimmillaan arvokisojen viisikymppisillä.

– Mikalta löytyi luontaista kestävyyttä, joka selittää menestyksen 50 kilometrillä. Tuohon aikaan kisat käytiin väliaikalähdöllä, joten koko matka hiihdettiin kovaa. Mikalla oli kyky pitää itsensä kovilla riittävän pitkään, pari tuntia kuoleman rajamailla. Yleensä ihmisillä on luontaisena ominaisuutena tietty pehmeys, joka johtaa siihen, että antaa periksi rasituksen käydessä liian raskaaksi.

– Kyky pitää itseään kovilla, valtava voittamisen tahto ja lahjakkuus, summaa Isometsä vastauksen kysymykseen menestyksen osatekijöistä.

Millainen ihminen Mika Myllylä oli siviilissä?

– Mielestäni hän oli aina oma itsensä, ei ollut mediaminää. Hän otti urheilun erittäin vakavasti, mutta vapaa-ajalla hänestä kuoriutui melkoinen velikulta. Hänessä oli koheltajan vikaa, jolle ehti sattua ja tapahtua kaikenlaista. Kun Mika näistä kohelluksistaan kertoi, monet naurut niistä saatiin. Leireillä hän ei ollut porukan kovaäänisin, muttei hiljaisinkaan. Huumorimies sanalla sanottuna.

Kuoren alta löytyi pikkupoikamainen innostuja, kun sopiva sytyke löytyi.

– Esimerkiksi eräällä leirillä Norjan Sognefjelletissä kuulantyöntö ryöstäytyi täysin käsistä. Mika seurasi ensin sivusta, kun muutama meistä työnteli huvikseen leiripaikalta löytynyttä kuulaa. Sitten Mikakin kokeili. Kun kävi niin, ettei Mika meinannut minulle pärjätä, kuulantyönnöstä ei tahtonut loppua tulla. Lenkitkin alkoivat jäädä välistä, kun Mika halusi työntää pitemmälle kuin muut. Kun leiri loppui, kuula jäi Norjaan, eikä lajiin enää palattu.

Naganon 1998 olympiakullan jälkeen Myllylä kahmi kolmen kullan ja yhden hopean jättipotin seuraavana talvena Ramsaun MM-kisoista.

– Menestys ei muuttanut eikä ylpistänyt Mikaa. Ainakaan meidän keskinäisessä kanssakäymisessämme se ei näkynyt millään tavoin. Olimme kilpakumppaneita, joiden entiset menestykset eivät painaneet, kun uusi kisa alkoi.

– Tietysti menestys vaikutti arkeen siten, että yksityisyys katosi. Kauppareissuakaan ei voinut tehdä rauhassa, kun nykijöitä oli hihassa kiinni. Varmaan myös pyyntöjä erilaisiin kissanristiäisiin tuli paljon. Näille kysyjille Mikan oli varmaan pakko olla tylympi, kun harjoitellakin piti, Isometsä jatkaa.

Sitten tuli Lahti 2001. Tuli doping-käry. Alkoi vaikeiden vuosien kujanjuoksu.

Kukin myrskynsilmään joutuneista hiihtäjistä koki tapahtumat omalla tavallaan.

– Lahden tapahtumista emme hirveästi keskenämme jutelleet, vaikka molempien hiihtouratkin jatkuivat muutaman vuoden, Isometsä kertoo.

Kun hiihtourat lopullisesti päättyivät 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, yhteydenpito harveni.

– Kävi kuten yleensäkin elämässä tapaa käydä. Kun ysiluokka peruskoulussa päättyy, porukka hajaantuu tahoilleen, eikä yhteyksiä enää tiiviisti ylläpidetä. Sovitut luokkakokouksetkin jää pitämättä. Tai jos pidetään, niissäkin puhellaan vain niitänäitä.

Isometsä sanoo, että samaan tapaan kävi heilläkin.

– Tapaamiset liittyivät yleensä hiihtoon, kun Mika oli hetken aikaa TD (tekninen delegaatti)-hommissakin. Soiteltiin puolin ja toisin aina silloin tällöin. Ei siitä muuten kauaa ole, kun soitin Räsäsen Jarille ja havahduin, että viisi vuotta sitten olin edellisen kerran soittanut. Niin se vain elämässä menee: vaikka on tavallaan hengessä mukana, tiiviimpi kanssakäyminen harvenee.

Monet ovat arvioineet, että Myllylän elämän viimeisten vuosien vaikeudet johtuivat siitä, ettei hän päässyt irti Lahden MM-kisojen tapahtumista. Vaikka muut olisivat antaneet Myllylälle anteeksi, hän ei antanut itselleen.

– Se on yleinen arvio, mutta en minä siihen osaa ottaa kantaa. Mikallakin oli uran jälkeen aikaa miettiä uran tapahtumia, hyviä ja huonoja hetkiä. Uran aikana hiihtäjän aika on kortilla: tuntuu, etteivät vuorokauden tunnit riitä. Kun ura loppuu, aikaa onkin yhtäkkiä tolkuttomasti. Jos on jäänyt ammatti hankkimatta, putoaa tyhjän päälle. On paljon esimerkkejä loistavan uran tehneistä urheilijoista, joille on uran jälkeen käynyt huonommin.

– Jokaisella urheilijalla on omakohtaista, miten täyttää uran jälkeisen tyhjiön. Urheilu täyttää elämän 20 vuotta tyyliin kaksneljäseitsemän. Kun se otetaan pois, mitä löytyy tilalle, miten lähtee eteenpäin... Se on niin monen asian summa, etten lähde tässäkään arvioimaan Lahden tapahtumien merkitystä Mikan urheilu-uran jälkeisiin vuosiin. Elämä on niin arvoituksellista.

Isometsä itse on uransa jälkeen tehnyt monen eri lajin töitä, joista osa on liittynyt urheiluun, osa ei.

– Viimeiset puolenkymmentä vuotta olen toiminut rakennuseristevillaa valmistavalla Ekovillalla talotehdasasiakkaiden asiakkuuspäällikkönä. Urheilussa olen ollut mukana SB Pron naisten salibandyn liigajoukkueessa fysiikkavalmentajana, MTV3:lla on alkamassa neljäs kausi hiihtoasiantuntijana.

Mika Myllylä menehtyi 5. heinäkuuta 2011. Kuolinuutinen veti Isometsän hiljaiseksi.

– Ei siinä voinut olla kuin järkyttynyt ja surullinen. Ei oikein tiennyt mitä sanoisi tai miten päin olisi. Monet muistot tulivat mieleen. Tulevat vielä tänä päivänäkin, varsinkin hiihtolenkeillä.

Äänensävystä voi aistia, että nyt ollaan herkän ja koskettavan asian äärellä.

– Olen minä Mikan haudallakin muutaman kerran pohjoisen reissuillani käynyt. Pohjoisesta kotiin ajellessani Kärsämäen kohdalta olen kääntynyt Haapajärvelle. Käynyt haudalla ja höpötellyt Mikalle jotain, jos kukaan ei ole ollut näkemässä...

Isometsä sanoo, että olisi mielellään tullut perjantaina Haapajärvelle.

– Sain kutsun tilaisuuteen niin myöhään, että olin ehtinyt sopia perjantaille jo muuta menoa, joka koski muitakin kuin itseäni. Sen vuoksi en päässyt paikalle.

Mitä Mika olisi sanonut patsasprojektista?

– Ensimmäinen reaktio olisi ollut, että ”äläkää nyt ruvetko ees höpöttämmään tuollaista”... mutta hetken tuumattuaan hän olisi sen hyväksynyt. Kilpaurheilijan luonteella hän tietyllä tapaa tykkäsi menestyksestä ja sitä seuraavasta arvostuksesta. Ilman muutaMika on patsaansa ansainnut. Hän ja hänen saavutuksensa ovat merkinneet paljon Haapajärvelle ja paikallisille ihmisille. Sitä paitsi Mika oli kotiseuturakas, toi aina juuriaan ja Haapajärveä esille. Kun kuulin ensi kerran patsashankkeesta, tuli hyvä mieli.