keskiviikko 14.4.2021 | 22:22
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kulttuuri

Kirja-arvio: Hete ottaa sanan vallan käsiinsä

Merja Nevalainen
La 27.3.2021 klo 11:35

KIRJA: Tuomo Pirttimaa: Hete. Johnny Kniga 2021. 267 s.

Tuomo Pirttimaan esikoisromaani Hete vaikuttaa ensin elokuvamaiselta rikostarinalta, sillä heti alussa pihamaalla makaa kituva ihminen. Mutta romaani ei ole vain reteää nordic noir -herutusta, joka käyttää pohjoisen tummaa eksotiikkaa.

Asetelmasta voisi toisaalta lähteä tervomaiseen humoristiseen pohjoisen pikkurikolliskuvaukseen, mutta kirja ei ole myöskään tragikomediaa. Pirttimaa kirjoittaa omaa varmaa tekstiään ja tyyliään, onneksi, ja ulottaa näin syvemmälle. Hete on tummasävyinen ja karu, mutta silti inhimillisesti koskettava, ei pelkkää kovuudella mässäilyä.

Romaanin aihe, tapahtumat, henkilöt ja elämänpiirit ovat erikoisia, kaukana tavallisesta keskiluokkaisesta elämästä ja pohjoisen turismista. Kuin samaan astiaan olisi kerätty kaikkea sakkaa, epätodellisen hurjiakin kohtaloita. Kirjan alussa onkin mottona, että kaikki tämä on tapahtunut. Eri aikoina, eri paikoissa, eri ihmisille. Siitä tulee romaanin kipeys. Sen ihmiskohtalot ovat viritettyinä ja yhteen ahdettuinakin todellisia.

Hetteen maisema on jossain Koillismaan ja peräpohjolan paikkeilla, autioituvilla pikkupaikkakunnilla, vaarojen takaisilla soilla, nälkämaanteiden varsilla, syrjäisellä umpiperällä ja ruohottuneilla autiotalojen pihoilla. Elämän niukkuus ja tiukat uskonnolliset moraalikoodit ovat vaihtuneet omiin lakeihin ja tekoihin.

Ihmiset ovat petoja ja saaliita, mikä aiheuttaa erilaista kipua ja kärsimystä. Tarinan pinnalla on pikkurikollisia, alamaailmaa, huumeita, salametsästystä, asekauppaa, kroonista kipua ja pillereitä, mutta vetävän juonen ja hyvän tarinan pinnan alta alkaa nousta perimmäisiä, ihmisyyttä koskettavia teemoja kuten valta, häpeä ja hyväksikäyttö.

Muutama kevätpäivä kuljettaa nuoren, omia lakejaan noudattavan pariskunnan, kaksi harmaalla alueella toimivaa poro- ja metsämiestä, vankilasta vapautuneen synnintekijän ja kroonisen kipupotilaan sinne missä soratiet päättyvät risukoihin ja harmaisiin pihoihin.

Henkilöt ovat eläviä ja hyvin kuvattuja, erikoisuudessaankin uskottavia. Kerronta tapahtuu vaihdellen kunkin näkökulman kautta, ja näin ihmisten luonteet, tunteet, puhetyylit ja heidän kunkin tarina ja menneisyys syvenevät hyvin.

Pirttimaa onnistuu kuvaamaan henkilöiden sisäistä kokemusta, aisteja ja tunteita, ja lukijakin on henkilöiden ihon alla, mielessä ja pään sisällä. Kuparin maku tuntuu suussa ja suopursu haisee. ”Toisen kipua on helppo sietää.”

Vaikka he ovatkin kuin kituvia elukoita, kaiken taustalla romaanissa tuntuu olevan ymmärrys, että vaille turvaa, vanhempien lämmintä rakkautta jääneet ovat ne, jotka vaikeimmin kärvistelevät ja tappelevat oman elämänsä kanssa.

Olennaiseksi teemaksi romaanissa nousee valta. Sen erilaiset ilmenemismuodot, kuten uskonnollinen valta, väkivalta, vallan aiheuttama kärsimys, hyväksikäyttö, mielivalta, valta yhteisöissä sekä epätasa-arvo. Kuinka häpeällä ja pelolla hallitseminen ja toisaalta välinpitämättömyys, poispäin katsominen, mahdollistavat valtaa. ”Vaikeissa tilanteissa ei ollut tapana puhua. Niissä vain puhujat puhuivat.”

Pohjoisen luonnon tuntemus on mukana tekstissä ja tarinan maailmassa, kuten symbolisissa korppien hahmoissa. Nivalasta lähtöisin oleva Pirttimaa on asunut pitkään Kuusamossa, ja toimittajan ammatti on tuonut hänelle varman ja luontevan välineen kirjoittaa uskottavaa tekstiä monista, törmäävistäkin näkökulmista: luonnosta ja eräaiheista, petovihasta ja salakaadoista, pikkurikollisista ja alamaailmasta, uskonnollisesta yhteisöstä, ihmisen sielunelämästä ja traumoista. Ukonkäppänöistä ja nuoren tytön tunteista, lyyrisen kauniista luonnosta ja tylystä maailmasta.

Pirttimaa ei kirjoita perusdekkaria, vaan romaanin kieli on taitavaa ja monipuolista. Rumuuden ja karuuden takaa nousee vivahteita ja sävyjä, kauneutta ja viisautta. Kieli ei ole vain väline, vaan nousee paikoin tasolle, jossa juuri kerronnan tapa ja taito on se mistä lukija nauttii ja mikä nyrjäyttää mieltä, mikä vie tarinaa ja teemoja syvemmälle. Hete on kaunokirjallisuutta.

Taustatyötä on epäilemättä paljon, mutta se on imeytyneenä romaanin maailmaan ja kieleen. Romaani ei vain sohaise, vaan kaivaa kunnolla ja rohkeasti monia muurahaispesiä. Suurimpana niistä on peräpohjolan vanhoillislestadiolaisten yhteisöjen ainakin aiempien vuosikymmenten omat lakinsa ja hoitokokoukset. Nämä tapahtumat ovat kovia, ja käyvät voimakkaimmin lukijan tunteisiin, mutta tuovat esiin paljon sellaista universaalista uskonnollisesta väkivallasta ja puheesta, itse uskonnonkin väärinkäytöstä, mitä pitääkin kaivaa. Yksi romaanin henkilöistä kiteyttää näin: jumala ei voi olla hänelle se rankaiseva jumala, joka valitsee ”ihmisistä kaikkein vittumaisimmat omiksi työvälineikseen”.

Näissä teemoissa romaani yltää todella syvälle, ja ottaa omiin käsiinsä sanan valtaa.

Loppua kohti kaikki tihenee, minuutit ovat hitaita ja ne kertaantuvat. Raskaat elämänkohtalot ovat upottamassa henkilöitä heidän omiin soihinsa, kun maailmankuvat ja traumat törmäävät. Viimeistä tuomiota jakaa musta korppi.

Merja Nevalainen

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »