sunnuntai 28.11.2021 | 00:43
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kulttuuri

Jaana Tanskanen muistelee Pohjoismaisen taidekoulun perilliset -blogissa omaa opintietään idästä länteen ja edelleen pohjoiseen – Kuvataide oppiaineena on muuttunut ympäröivän yhteiskunnan muutosten virrassa, mutta yhä mielikuvitus, tunteet ja taito tehdä ovat keskeisiä tekijöitä

Jaana Tanskanen
La 2.10.2021 klo 07:30

Mikä toi minut itäsuomalaisen maaseudulla asuneen nuoren Kokkolan Pohjoismaiseen taidekouluun? Uteliaisuus ja sattuma. Välivuottani viettäessäni Limingan kansanopiston taidekoulussa kuulin erään ystäväni pyrkivän sieltä Kokkolaan. Syksyllä 1990 ajoinkin sitten kohti Kokkolaa Suomen halki pikku Fiatillani.

Länsi-Suomi oli tuntematon pala Suomea minulle, joten suuntaa täytyi pysähtyä aika-ajoin navigoimaan tiekartasta. Perillä odotti kaunis puukoulu ja sen sisällä innostava ilmapiiri. Opiskelijat ympärilläni olivat taidekouluissa jatko-opintoihin tähtääviä työtelijäitä nuoria.

Lukioaikainen oma nuiva suhtautumiseni ruotsin kieltä kohtaan muuttui kertaheitolla. Halusin ymmärtää, mitä toiset puhuivat ja mille nauroivat pääopettajamme (huvudlärare) göteborgilaisen Göran Karlssonin kanssa. Hän oli eniten läsnä koulupäivissämme, kuten piirtäessämme ja maalatessamme koulun juhlasalin näyttämöllä seisovaa elävää mallia. ”Ta bort” tuli hyvinkin tutuksi ja samalla ruotsin kielen taitoni kasvoi. Sanavarastooni alkoi kuulua myös häftpistol, fattar, ram, festar, kolteckning ja croquis.

Muistoja.

Taiteen tekeminen oli hyvin intensiivistä ja ammattimaista. Monipuolisuuden takasi mahdollisuus maalata, piirtää, saada materiaalioppia, tutustua taidehistoriaan koulun kirjastossa sekä keskittyä erilaisiin grafiikan menetelmiin. Yhteys kotiin onnistui koulun keltaisesta puhelinkopista lankapuhelimella.

Työskentely ei rajoittunut päivätunteihin, siksipä usein porukkaa heräili koulun sohvilta, kun maalausrupeama oli imaissut tekijänsä aamuyöntunneille. Kosketuksen oikeaan ammattilaisen taitelijan elämään ja työhön mahdollistivat parin viikon työrupeaman kulloinkin vetäneet nykytaitelijat. Heitä tuli usein Suomesta, mutta myös muualta Pohjoismaista.

Mieleeni vahvasti ovat jääneet etenkin Leena Luostarisen dialuento omista teoksistaan ja työskentelystään, Outi Heiskasen omaperäinen opetustapa ja Alvar Gullichsenin maalausesitys, jossa hän pursotti värejä ja rappasi niillä kankaalle paksun, paksun kuvan. Myös ruotsalaisen taitelijan Ernst Bilgrenin kanssa käymäni keskusteluhetki ruotsin ja englannin sekoituksella oli opettava. Siinä tuli ilmi pelkoni pilata teos ja edetä sen kanssa entisen osaamistasoni yli. Ernst otti esimerkiksi hyppimisen trampoliinilla: jos koskaan ei uskalla hypätä korkeammalle, ei myöskään koskaan näe entistä kauemmaksi.

Taiteen tekemisen menetelmistä läheisimmäksi minulle tuli grafiikan pajalla työskentely. Siellä uskalsin hyppiä korkeammalle kuin maalatessani ja löysin grafiikasta myös ystäviä. Lisäksi sain kokea omiin teoksiini kohdistunutta arvostusta ”Kassi-Almat”-ryhmänäyttelyssämme kokkolalaisessa galleriassa. Eivätkä myöskään maalausmatkat Gotlantiin tai Ahvenanmaalle olleet ollenkaan kokemuksina huonoja.

Muistoja.

Pohjoismaisen taidekoulun jälkeen taiteilumatkani jatkui Rovaniemelle taiteiden tiedekuntaan ja maisterin paperit taskussa ensimmäiseen työpaikkaani kuvataiteenopettajaksi Liperiin ja vuonna 2010 sitten Itä-Suomen yliopiston harjoittelukoulun kuvataideopettajan virkaan.

Opettajan työssä erilaisten ja eriaikaisten kuvien kautta avautuu niiden ympärillä oleva elämä, taiteen sosiologinen ympäristö, mikä on oikein kiinnostavaa. Harmittaa vaan, että asiaa olisi paljon ja kuvataiteen tunteja vähän.

Vaikka yhteiskunnassa yhä enemmän visuaalisuuden vaikuttavuus on kasvanut ja ihmisiä saadaan kuvilla ja kuvallisin keinoin houkutelluiksi valitsemaan, toimimaan, ostamaan ja uskomaan, saa kuvataidekasvatus edelleenkin perustella paikkaansa muiden oppiaineiden rinnalla. Sama sisältöjen ja tavoitteiden perustelu jatkuu, mikä alkoi, kun Uno Cygnaeuksen ehdotuksesta piirustus tuli 1800-lopulla kansakoulun oppiaineeksi. Juho Hollo ”Mielikuvitus ja sen kasvattaminen” -kirjassaan vuodelta 1918 esittää esteettisen elämän keskeiseksi kasvatukselliseksi tehtäväksi tunne-elämän viljelemisen ja siihen liittyvän mielikuvituksen kehittämisen.

Hollon ajoista kuvataide oppiaineena on muuttunut ympäröivän yhteiskunnan muutosten virrassa, mutta yhä mielikuvitus, tunteet ja taito tehdä ovat keskeisiä. Lisäksi virtuaaliset mediaverkostot tarjoavat rajattomia globaalisia mahdollisuuksia nykyajan kuvataiteen opetuksen käyttöön.

Luokkahuoneen maantieteellisellä sijainnilla ei välttämättä ole enää merkitystä, vaan opetuksessa alati laajenevat tiedonhankinnan, kuten museoiden taidekokoelmat virtuaalisine vierailumahdollisuuksineen, ovat kaikkien saatavilla.

Yhteistyö maailmanlaajuisesti onnistuu sähköisten yhteyksien kautta. Kuvataiteen opetuksen vaikuttavuus on myös laajentunut luokkahuoneen ja koulun seinien ulkopuolelle. Yhteiskunnallista vaikuttamista taidekasvatuksen pedagogisin menetelmin on onnistuneesti käytetty Lapissa ja laajemminkin professori Mirja Hiltusen projekteissa, joissa on pyritty ja saavutettu sekä kulttuuri- että tiederajoja ylittävää hyvinvointia, yhteisön, ympäristön ja aluekehityksen hyväksi.

Oma kasvutarinani kuvataiteen parissa jatkuu jatko-opintojen muodossa työn ohella ja aika ajoin tutkimusvapaalla. Tutkimukseni pääosassa on lukiolaisnuorten omaehtoisesti luoma taide, joka näen arvokkaana osana nykyistä moniäänistä postmodernia nykykulttuuria ja tekijänsä elämismaailmasta kumpuavana itseilmaisuna.

Nuorten taiteessa ja ylipäätään taiteessa John Deweyn sanoin sisäiset ainekset (mielikuvat, havainnot, muistot ja tunnetilat) saavat uuden muodon fyysisen aineksen kautta. Päivi Gränön mukaan taas nuorten teokset ovat pysähtymisen paikkoja heidän kokemalle päivittäiselle (ja jopa yöaikaiselle) taiteistuneen yhteiskunnan ja median kuvavirralle.

Nuorten kuvien pariin minua veti oman kulttuuripääomani pohtiminen. Mitä koulun ulkopuolinen kasvuympäristöni oli minulle antanut, mistä minun kulttuuripääomani koostuu? Miten käsite kasvuympäristö tai elämismaailma on muuttunut näiden vuosikymmenien aikana, kun sähköisen verkon kautta maantieteellisellä sijainnilla ei ole kovinkaan suurta erottelevaa merkitystä. Nyt niin valheet kuin totuudetkin virtaavat online-tilassa jatkuvana algoritmien suuntaavina hyperteksteinä muokaten lukijansa käsityksiä maailmasta, asuipahan hän sitten Tuupovaarassa tai Berliinissä.

Verratuna tähän globaaliseen vaikutusympäristöön, oma kasvuympäristöni tarjosi rajoittuneemman kirjon ja oli luonteeltaan hyvinkin populäärikulttuurinen. Visuaalisia virikkeitä sain Tarzan-lehdistä, Aku Ankoista, satunnaisesti kirkonkylän kansantalon animaatioelokuvanäytännöistä ja televisiosta tulleista lauantaitansseista. Onneksi jännitystä tarjosi teinivuosina sitten Angelika-sarja sekä Viisikkokirjat ja televisioonkin tulivat värit.

Mona Lisat ja taidemuseot eikä kyllä kirjastotkaan kuuluneet perheemme kulttuurikäytänteisiin. Niiden vuoro tuli vasta vuosien päästä.

Myös tutkimusjoukkooni kuuluville nuorille vierailut taidemuseoissa näyttävät olevan harvinaista käytäntöä. Sen sijaan visuaalisen kulttuurin piiriin kuuluvien mediavälitteisten kuvavirtojen seuraaminen on päivittäistä sekä nuorelle itselleen että hänen perheelleen. Se on se vaikutuspiiri, joka muokkaa myös nuorten omaa taidetta sekä tyylillisesti että sisällöllisesti. Miten tuoda tämä nuorille tuttu visuaalinen maailma osaksi taidekasvatusta, miten löytää sopiva kosketuspinta nuorten taiteen ja formaalisen taideopetuksen välille? Opettajana vaihdan välillä savesta hiilenpalaan, animaatiosta digipiirrokseen keikkuen taiteen tradition ja intertekstuaalisten kommunikaatioverkostojen seitteihin sekaantuneena.

Kirjoittaja on kuvataiteen lehtori, Joensuun normaalikoulussa ja lukiossa.

#

Kommentoi 0 Kommenttia

Kommentointi on vain tilaajille.

Juttua ei ole vielä kommentoitu.

Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »