torstai 21.10.2021 | 21:44
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

"Unelmien peli" – Halsuan Toivo All Stars -näytösottelussa lauantaina pelannut Vili Ruuska kertaa kolumnissaan päivää, joka oli monin tavoin ikimuistoinen

Ma 4.10.2021 klo 12:00 | päivitetty ma 15:37

Siitä oli kuvaannollisesti sata vuotta aikaa. Silti tuntui siltä kuin olisimme olleet tauotta yhdessä.

Tuulipuvut kahisten astelimme aamuyhdeksältä Halsuan Käpyhoville. Juttu jatkui siitä, mihin se oli edellisellä kerralla – Luoja yksin muistaa, milloin – jäänyt.

Onniteltiin SM-mitalisteja. Vaihdettiin kuulumisia. Heiteltiin kommentteja, jotka joku voisi tulkita piikittelyksi. Oli niissä sitäkin. Sellaistahan se sisäpiirin huumori on. Kun on ollut tekemisissä asianosaisen kanssa pikkupojasta lähtien, tietää, mistä tohtii leukailla. Ehdottomasti kuitenkin pilke silmäkulmassa vailla pahantahtoisuutta.

Takkivalikoima väreineen ja logoineen oli kovin kirjava. Eräs – tärkein niistä – "neulottiin" meihin juniori-iässä. Sitä logoa ei näy, mutta sen olemassaolon tietää.

Sydän sykkii Toivolle. Joskus kovemmin, joskus rauhallisemmin. Lauantaina jyskytti toden teolla. Ainakin yllekirjoittaneella – kohtuullisen varmasti kaikilla muillakin HT:n väreihin palanneilla.

Aamujäiksi kutsuttava herättelyharjoitus ja taktiikkapalaveri – kyllä, näytösotteluakin varten on sovittava tiettyjä pelillisiä asioita – oli pidetty. Lähdimme koteihimme lounaalle ja valmistautumaan henkisesti h-hetkeen.

Oli kuin mikä tahansa pelipäivä. Jännitti muttei oikeastaan jännittänyt. Ehkä parhaiten tuntemukset kiteyttää odotus. Ei olisi millään malttanut istuskella lihapatojen ääressä kotona. Vanha jengi oli saatu kokoon, ja sen riemun keston halusi maksimoida.

Ennen peliä tuli nimittäin tunne, josta mainitsin vierustoverille, kun puimme alkuverryttelyyn. Hän myötäili tuntevansa samoin.

Tuntui hyvältä olla yhdessä sillä porukalla. Tuntui hyvältä istua samassa tilassa käymässä läpi ulkopelikuvioita, käytössä olevaa merkkiä ja kaaripelin roolituksia.

Olisi ollut yhdentekevää, mitä olisimme sillä porukalla tehneet. Kun aktiviteetiksi sattuneesta syystä valikoitui pesäpallo, aina vain parani.

Tietoisuus yhdessäolosta ja kaikesta siitä kumpuavasta voimasta iski tajuntaan kuin ilmestys taivaalta ajaessani kotiin.

Sellaista on joukkueurheilu parhaimmillaan. Sellaisia ovat varmasti kaikki muutkin harrastukset, joihin tarvitaan enemmän kuin yksi.

Viimein se koitti. Keltapunainen 15 miehen rintama hölkkäsi raviradan poikki kohti avaraa pesäpallopyhättöä. Paikkaa, jossa olimme opetelleet pesäpallon aakkoset.

Tulimme kotiin. Siinä oli jotain levolliseksi tekevää.

Käytännön syistä harvalla meistä on ollut mahdollisuus pelata edustusjoukkueessa Halsuan Toivossa. Rehellisyyden nimissä todennäköisyydet tuskin paranevat vuosien edetessä.

Tästä syystä lauantai oli ainutlaatuinen tilaisuus saada edes mielikuva siitä. Jos se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, tuon parempaan seuraan – viittaan sekä Toivoon että tähdistöjoukkueessa pelanneisiin pelaajiin – ei pääse.

En tiedä viimeisestä kerrasta, mutta lauantai ei ollut ensimmäinen kerta, kun Ruuskan veljessarja oli samassa joukkueessa. Toisteisuudesta ei voi siltikään puhua.

Tähdet ovat olleet kohdillaan ainoastaan kertaalleen aiemmin. Haapavedellä vuonna 2011 – vuoden heitän lähes varmana, paikkakuntaa en aprikoi yhtään – trio pelasi ottelun miesten maakuntasarjassa Toivon riveissä. Kaksi kolmesta on ollut samanaikaisesti kentällä useaan otteeseen sen jälkeenkin.

Ikäero oli pitkään keskeisin selittävä tekijä, miksi koko kolmikko ei ollut samassa kokoonpanossa. Sittemmin pelillinen tasoero tuli perimmäiseksi syyksi.

Vastaavia mahdollisuuksia sarjapeleissä ei tule, ellen ota valtavaa kehitysharppausta vanhoilla päivillä – joita lähestyn mutta joilla en koe vielä olevani – tai jompikumpi velipojista vetäydy jäähdyttelemään alempiin sarjoihin ennenaikaisesti. Kumpikaan skenaario ei ole realistinen.

Eräänlainen unelma toteutui tätäkin kautta lauantaina.

Niin. Unelmien peli – sitähän se lauantain kaksituntinen oli. Minulle, muille pelaajille, koko pesäpalloyhteisölle Halsualla.

Käpylän kenttä on tällä erää hiljentynyt kilpailutoiminnasta. Halsuan tarina mukailee tältä osin monen muunkin keskipohjalaispitäjän tarinaa. Onko muutos lopullinen? Tuskinpa ja toivottavasti ei, haluan uskoa.

Lajikulttuuria ei nimittäin noin vain tapeta. Se on viimeinen linnoitus, joka murtuu. Lauantai oli osoitus tästä.

The boys are back in town, lauloi Thin Lizzy vuonna 1976 klassikkobiisissään. Henki oli samanlainen, kun palasimme Käpylään lauantaina.
Markku Jokela

Katso myös:

Pesäpallo palasi Halsualle – Toivon All Stars näytti, että Halsualta on saatu hyvä oppi lajiin

Näytösottelun tallenteen löydät täältä

#

Kommentoi 1 Kommentti

Kommentointi on vain tilaajille.

Juttua ei ole vielä kommentoitu.

Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »