Paikallisuutiset

Piispa Jukka Keskitalo täyttää 60 vuotta: "Kyllä tämä Oulun hiippakunnan piispan homma varmaan vaatii kirkollista diplomatiaa." – Katso videolta mikä on piispan henkilökohtainen uudenvuodenlupaus

Oulun Kärpät tapasi legendaksi jo eläessään muuttuneen toimitusjohtajansa Juha Junnon suulla markkinoida itseään ”puolen Suomen joukkueena”.

Oulussa sijaitsee myöspuolen Suomen hiippakunnan tuomiokapituli ja piispaJukka Keskitalon asemapaikka. Keskitalo aloitti tehtävässään marraskuun alussa 2018 eli meneillään on neljäs virkavuosi.Katso video:

.lemonwhale-embed-container { position: relative; padding-bottom: 56.25%; height: 0; overflow: hidden; max-width:100%; width:100% } .lemonwhale-embed-container iframe { position: absolute; top: 0; left:0; width: 100%; height: 100%; }

Maantieteelle emme tunnetusti voi mitään. Kun hiippakunta ulottuu Perhosta Utsjoelle, se tarkoittaa piispallekin pitkiä pätkiä auton ratissa istumista.

– Kyllä tämä työteliäs hiippakunta on. Ihan jos ajattelee fyysisiä etäisyyksiä. Matkojakin on mietittävä. Vaikka etäyhteydet ovat hyviä ja ne ovat korostuneet koronan aikana, ei tätä työtä voi hoitaa vain Oulusta käsin. Pitää mennä paikan päälle, Keskitalo toteaa realiteetit, joihin on vain sopeuduttava.

Hyvin on piispa sopeutunut. Kontrasti kirkkohallituksen kansliapäällikön töihin on arvatenkin melkoinen. Sitä paitsi Keskitalo kokee päässeensä Oulun hiippakunnan töissä vasta hyvään alkuun.

– Kun terveyttä on ja intoa sekä virtaa tuntuu riittävän, en ole tässä tosiaankaan mitenkään jäähdyttelymoodiin siirtymässä.

Hätäisempi voisi niin erehtyä – määrätystä syystä – ajattelemaan.

Kylmä tosiasia nimittäin on, että Jukka Keskitalon kalenterissa ensi maanantai, 10. tammikuuta, on ainakin virtuaalisesti ympyröity. Mittariin pyörähtää tasalukema 60.

Ei se ole Keskitaloa kauhistuttanut, vaikka elämän kääntöpaikalla on tuohon ikään ehtineistä jokainen jo vääjäämättä käynyt.

– Monet ovat kyllä sanoneet, että täyttää kuusikymmentä tuntuu erilaiselta kuin viisikymmentä, mutta toistaiseksi en ole havainnut suuria värinöitä tuolla sisikunnassa. Totta kai se kertoo, että onhan tässä jo matkaa tehty. Elämää on enemmän takana kuin edessä. Toivottavasti antoisia vuosia on vielä paljon edessä, myös työvuosia.

Vuonna 1962 syntyneillä varhaisin mahdollisuus jäädä eläkkeelle tulee 65-vuotiaana. Viimeistään seitsenkymppisenä on piispankin lyötävä kasukka naulaan. Jos nyt hieman sekulaarimpaa ilmausta käyttää.

Onko mahdollista, että jatkaisit piispana 70-vuotiaaksi?

– Periaatteessa kyllä, mutta ei sitä nyt kannata lyödä lukkoon. Minulla on se hyvä puoli, että on saanut olla aika terveenä. Kyllähän se on iso asia miten työssä jaksaa. Eiväthän nämä välttämättä ihan kevyitä töitä henkisessäkään mielessä ole.

Joka tapauksessa. Jäähdyttelymoodi ei tosiaankaan ole mielessä.

– Eteenpäin, sanoi mummo lumessa, kuuluu naurahduksen ryydittämä pelkistys.

Maantieteestäkin tietysti johtuu, että Oulun hiippakunnan alueella Suomen kirkon hengellinen moninaisuus näkyy selvemmin kuin varmaankaan missään muussa hiippakunnassa.

JosLänsi-Suomen rukoilevaisuus lasketaan joukosta pois, Oulun hiippakunnassa ovat vahvasti edustettuina kaikki suuret herätysliikkeet. Erityisen vahva onvanhoillislestadiolaisuus, mutta myösherännäisyys eli körttikansa sekäevankeliset ovat voimakkaasti läsnä pohjoisen Suomen kristillisessä todellisuudessa.

Se on seikka, joka piispankin on otettava huomioon. Jukka Keskitalo tuntee pohjoisen poikana (hän on syntynyt vuonna 1973 Tornioon liitetyssäKarungissa) vanhoillislestadiolaisuuden, mutta tuttuja ovat pitkältä kirkolliselta uralta (Keskitalo vihittiin papiksi vuonna 1988) muutkin herätysliikkeet.

– Kyllä tämä Oulun hiippakunnan piispan homma varmaan vaatii kirkollista diplomatiaa. Jos ei yhtään tunnistaisi sitä kieltä, jota herätysliikkeet puhuvat – olisi ikään kuin kielitaidoton sen suhteen – luulen, että olisi vaikeaa olla täällä piispana.

Sen Keskitalo on todennut Oulun hiippakunnan sivuille kirjoittamassaanpienoiselämäkerrassaan, että hänellä ei ole minkään herätysliikkeen ”jäsenkorttia”.

– Koen, että on helpompaa, että minuun ei pystytä lyömään – enkä anna lyödä – semmoista leimaa, että olen lestadiolainen, körttiläinen, kansanlähetysläinen tai muuta.

Tämä ei tarkoita, etteikö Keskitalo arvostaisi herätysliikkeitä. Päinvastoin.

– Jos ajatellaan historiallista katsantoa, kyllä herätysliikkeet ovat antaneet paljon evankelis-luterilaiselle kirkolle, tuoneet elämää ja vireyttä. Onhan se tosiasia, että jos aktiivisista kirkossakävijöistä poistettaisiin kaikki ne, joilla on joku herätysliikekytkös, aika paljon vähemmänhän siellä olisi väkeä.

VanhoillislestadiolaistenSuviseuroissa ja körttienHerättäjäjuhlilla Keskitalo on ehtinyt Oulun piispana vierailla. Kymmenien tuhansien ihmisten kokoontuminen vuosittain käytännössä täysin samanlaisen ohjelman äärelle kertoo vastaansanomatonta kieltään.

– Eivät ne ihmiset ole sinne pelkästään hernekeittoa ja lihakeittoa syömään tulleet. Jokin heitä vetää. Kun tätä ajattelee, tulee tietty nöyryys, että mikä minä olen sanomaan, etteivätkö ihmiset saisi näistä tapahtumista hengellistä ravintoa ja koe herätysliikettä hengellisenä kotinaan.

Piispan virkahuoneen ikkunasta kun asioita katselee, joutuukin katselemaan, tärkeintä on tietysti ns. iso kuva. Keskitalo käyttää ilmaisua ”helikopterikorkeus”. Korkeammalta näkee avarammin.

– Meillä on kirkko, jonka jäseninä on edelleen kaksi kolmasosaa kansasta. Rannikolla vielä reilusti enemmän, 80, jopa 90 prosenttia paikoitellen. On ihan ymmärrettävää, että semmoisessa porukassa on erilaisia painotuksia. Tarvitaankin tietyllä tavalla niitä painotuksia.

Hieman makuasia, puhutaanko painotuksista vai erilaisista Raamatun tulkinnoista. Ruotsissa kehitys kulki viime vuosidadan alussa niin, että herätysliikkeet perustivat omia kirkkokuntiaan. Suomessa näin ei ole tapahtunut.

– Voi nähdä tietyllä tavalla vahvuutena, että luterilainen kirkko on pystynyt sulattamaan sisälleen nämä herätysliikkeet. On ainakin toistaiseksi pystynyt pitämään herätysliikkeet sisällään. Ikään kuin omien ulkoseiniensä sisällä vaalimaan moninaisuutta.

Hengellistä todellisuutta, että ehdotonta opillista oikeassa olemistakin esiintyy. Jopa niin, että omaa käsitystä pidetään ainoana oikeana pelastukseen johtavana.

Sanotaan sekin ihan auki ja suoraan, että vanhoillislestadiolainen uskonkäsitys on ns. eksklusiivinen eli pelastukseen vievä ”Jumalan valtakunta” on yhtä kuin vanhoillislestadiolainen yhteisö. Ei tätä tosin enää nykyisin näin suoraan tavata lausua.

Tämän käsityksen Jukka Keskitalo onaiemminkin torjunut.

– Olen sanonut, että sellainen käsitys, jossa ajatellaan, että pelastus olisi vain jonkin herätysliikkeen piirissä ei ole evankelis-luterilaisen kirkon opin mukaista. Olen myös sanonut, että sielunhoidon käsitteen sisällä ei voi tapahtua sellaista, joka tunnettiin erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla hoitokokouksien nimellä. Sellaiset eivät ole hyväksyttäviä.

Urho Kekkosen sanoin: tämän pitäisi olla selvää tekstiä.

Vielä piispan rooliin. Ei ole todellakaan heinäteon kaltaisen helppoa työtä harjoittaa diplomatiaa, kun ykköstehtävänä on vaalia kirkollista ykseyttä. Samaan aikaan tavallaan antaa kaikkien kukkien kukkia. Ei ainakaan lakastua.

– Kansankirkkotilanteessa elämisessä ja piispan kaltaisessa hengellisessä johtotehtävässä olemisessa täytyy toisaalta olla kykyä ja rohkeutta näyttää suuntaa ja sanoa, että tämä on kirkon virallinen opetus. Samalla kykyä sietää sitä, että on monenlaisia tulkintoja. En tiedä, tuntuuko tämä mahdottomalta yhtälöltä. Minusta se on tuntunut vielä mahdolliselta yhtälöltä.

Tähänastinen historia todistaa, että se on mahdollista. Ei kuitenkaan mitenkään yksinkertainen ”hybridimalli”: asettaa rajat ja samalla antaa tilaa.

Piispa Jukka Keskitalon henkilöhistoria pakottaa ottamaan yhden konkreettisen asian esille. Se oli maaliskuun 6. päivä vuonna 1988, kun Lapuan tuomiokirkossa vihittiin 11 teologia papiksi. Kymmenen oli naisia ja yksi mies. Miehen nimi oli Jukka Keskitalo.

Naispappeus oli hyväksytty kaksi vuotta aiemmin kirkolliskokouksessa.Tuona historiallisena maaliskuisena sunnuntaina vuonna 1988 kuudessa hiippakunnassa vihittiin papeiksi yhteensä 94 naista.

Kahden kuukauden kuluttua tuosta päivästä on kulunut 34 vuotta. Onko ns. virkakäsitysasia silti vieläkään täysin loppuun käsitelty Suomen kirkossa?

– Siinä mielessä se on loppuun käsitelty, että päätökset on tehty eikä niitä tulla pyörtämään.

Vastaus on selvä kuin pläkki, mutta...

– Totta on tietysti, että se (virkakäsitys) edelleen elää joittenkin herätysliikkeiden piirissä ja joissakin seurakunnissa. Jos ajatellaan Oulun hiippakunnan 62 seurakuntaa, sanoisin, että noin yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne seurakunnat, joissa naispappeusasia arjessa vaikuttaa sillä tavalla, että joillakin papeilla on vaikeuksia työskennellä toisten pappien kanssa.

Piispa Keskitalon vahtivuorolla pappisvihkimystä Oulun hiippakunnassa eivät saa sellaiset teologit, jotka eivät suostu työskentelemään molempien sukupuolten kanssa.

– Mielipiteitä ja teologisia näkökulmia saa olla. En minä sulje suuta papilta, mutta minimiyhteistyön taso täytyy olla. Kaikkien niiden, jotka minä vihin papiksi täytyy olla sellaisia, jotka ovat valmiita työskentelemään toista sukupuolta olevan papin kanssa.

Käytännössä piispa tiedustelee tätäkin asiaa kahdenkeskisissä keskusteluissa pappisvihkimystä haluavan teologin kanssa.

Ei palata enää tarkemminKokkolan suomalaisen seurakunnan hyvin julkisuudessakin dokumentoituun kappalaisen valintaan – paremminkin valintoihin.

Tai no, palataan kuitenkin hieman, ”helikopterikorkeutta” nostaen.

– Sanotaan yleisellä tasolla, että erilaiset jännitteet, jotka kirkossa ovat läsnä ikään kuin kulminoituivat näissä virkavaaleissa. Olisi tosiasioitten kieltämistä sanoa, etteivätkö ne olisi taustalla olleet. Virkavalinnoissa voidaan painottaa tiettyjä asioita, mutta niiden täytyy olla lainmukaisia. Syiden, joiden perusteella ihmisiä pannaan järjestykseen virkavalinnoissa täytyy olla läpinäkyviä ja lain näkökulmasta hyväksyttäviä – eikä syrjiviä.

Takaisin tammikuuhun 2022. Oulun piispan täyttäessä pyöreitä maailma ei makaa ihanteellisella mallilla. Koronapandemia on aloittelemassa kolmatta vuottaan. Tartuntatilanne on pahempi kuin kertaakaan aiemmin. Kansainvälisen politiikan jännitteetkin ovat päivittäin esillä.

Tähän saumaan voisi ottaa esille teologian ikuisen – ja ikuisesti ratkaisemattoman –ns. teodikean ongelman.Miksi hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii näin pahojen asioiden tapahtuvan?

– Vaikea ainakaan minun on koronaa Jumalan piikkiin panna, Keskitalo vastaa mahdottomaan kysymykseen.

Yhtä sanaa hän haluaa korostaa.

– Olen pyrkinyt puheissani ja kirjoituksissani ottamaan sellaisen toivon näkökulman, että koetetaan ottaa pieniä tavoitteita ja näkemään iloa niissä. Oli kysymys koronasta, maailmanpolitiikasta, sodan uhasta tai ilmastonmuutoksen uhasta, kirkon täytyy ylläpitää toivoa. Toimitaan hyvien asioiden puolesta. Ei menetä toivoa. Kyllä tämä koronataivalkin päättyy joskus.

Miten se Prahan keväälle (1968) kasvonsa antanutAlexander Dubčekotsikoi muistelmansa:Viimeisenä kuolee toivo...

Huomattavasti maallisempi asia on edessä ja käsillä neljän viikon kuluttua – jos korona suo. Nimittäin Pekingin talviolympialaiset. Vaikka Jukka Keskitalo on pitkän linjan kirkonmies, on hän myös urheilumies.

– Minähän olen innokas penkkiurheilija. Oma tytärkin urheilee.

Tytär on kesällä 22 vuotta täyttäväSaara Keskitalo, joka liittyi Keskitalojen perheeseen Kiinasta adoptoituna lapsena vuonna 2001. Viime kesä oli hänen läpimurtovuotensa, kun Tampereen Kalevan kisoista tuli satasen aitojen hopeaa ja pituushypyn pronssia.

Urheilua seuraavat tietävät, että naisten pika-aitojen taso Suomessa on historiallisen kova.

– Syksyn Saara on parannellut vaivoja. Kyllä Suomen kärkitasolle pääseminen aitajuoksussa vaatii paljon työtä ja asialle omistautumista.

Vaan siihen Pekingiin. Ainakin kahtena aamupäivänä piispalliset virkatehtävät saanevat tehdä tilaa.

– Sen verran seurasin Tour de Skitäkin, että miesten perinteinen 15 kilometriä ja naisten perinteinen kymppi on merkattu kalenteriin.

Jukka Keskitalo on piispa eikä ennustaja, mutta syntymäpäiväjuhlan kunniaksi hän suostuu heittämään ennustuksen: Iivo Niskanen voittaa kultaa, Krista Pärmäkoski ja naisten viestijoukkue ottavat mitalin.

Saapa nähdä.