torstai 11.8.2022 | 02:27
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Blogi

Eilan pläjäykset -kirjallisuusblogissa tanskalainen Tove Ditlevsen – Harvoin olen lukenut näin kepeästi, mutta samalla äärimmäisen vakavasti kirjoitettua tarinaa köyhyydestä

Eila Rekilä
Ti 11.1.2022 klo 17:30

”Hän ei usko ihmisiä, jotka sanovat heillä olleen onnellinen lapsuus. Arvelee heidän unohtaneen.” Ajatteletko noin? Sanoja on kertoja Tove Ditlevsen (14.12.1917 – 7.3.1976) kirjassa Lapsuus, suomentanut Katriina Huttunen (S&S. 142 s.).

Lapsuus ilmestyi Kööpenhaminassa jo vuonna 1968 ja käännettiin suomeksi viime vuonna. Kirjailija eli lapsuutensa 1930-luvun Kööpenhaminassa ja teos on ns. autofiktiivinen eli perustuu kirjailijan omaan elämään. Juuri ilmestyi toinen osa Nuoruus, jota luen parhaillaan. Molemmat kuuluvat Kööpenhamina-trilogiaan.

Kirjan kertoja Tove eli köyhän ja surkean lapsuuden. Äiti ei rakastanut Tovea, hän löi. Veli Edviniä hän sen sijaan rakasti.

Isä oli lähempänä, mutta hänkin oli ankara, erityisesti juopoteltuaan. Isä joutui tyättömäksi. Äiti oli aina ollut kotona. Talo oli täynnä pahantahtoisia naapureita, juoppoja ja muuten epäilyttäviä.

Mummo toi iloa Toven elämään, hän oli kiltti. Mummo haisi ”pesutuvalta ja mankelilta”. Mummollakin alkoi mennä huonosti, kun hänen huolella vaalimansa hautajaiskassa hävisi pankin konkurssiin. Sitten mummokin kuoli. ”Lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen.”

Tove kertoo olevansa omituinen, koska hän lukee kirjoja kuten isä eikä osaa leikkiä. Hän näyttelee tyhmempää kuin on, se osittain pelastaa kiusaamiselta.

”Hän oli tottunut narrin rooliin ja sai siitä jonkinlaista tyydytystä.”

Opettaja näkee näyttelemisen lävitse ja suosittelee vanhemmille Toven pistämistä lukioon. Mutta rahaa ei ole ja sitä paitsi hän on tyttö. Tyttöjen tulevaisuus on päästä naimisiin ammattimiehen kanssa. Tove toivoo saavansa vielä miehen, jolla on univormu.

Tosiasiassa hän ei välitä miehistä, paitsi veljestään. Ja isästäkin vähän. Kun hän pääsee ripille, äiti järjestää juhlat. Silloin hän ajattelee, että ”joskus tärkeintä maailmassa oli, että äitini piti minusta, mutta sitä lasta joka niin kiihkeästi hamusi hänen rakkauttaan ja aina joutui tähystelemään sen merkkejä ei enää ole olemassa. Nyt luulen että äitini pitää minusta, mutta se ei tee minua onnelliseksi.”

Teoksen perusvire on suunnattoman surullinen. Lukija katselee ihmiselämän nurjaa puolta. Mutta kovuudestaan huolimatta kirja on kaunis. Johtuuko se siitä, että elämää katselee lapsi, joka elää hetkessä. Silloin pienikin onni on paljon.

Harvoin olen lukenut näin kepeästi, mutta samalla äärimmäisen vakavasti kirjoitettua tarinaa köyhyydestä. Se on taito. Ankeus tuntuu, mutta ei ahdista.

”Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunani ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.”

Noin päättyy kirja ja jättää odotuksen tunteen jatkosta. Mietinpähän vain, että mitä ammennettavaa minulla on lapsuudestani.

#

Kommentoi 0 Kommenttia

Kommentointi on vain tilaajille.

Juttua ei ole vielä kommentoitu.

Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »