maanantai 23.5.2022 | 10:25
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Blogi

Pohjoismaisen taidekoulun perilliset -blogissa Susanne Vollmer: Luultavasti suurin asia, jonka opin koulussa – ajattelemaan itse ja seisomaan sen takana, mitä halusin, vaikka muut eivät ehkä ajattele sen olevan yhtä loistavaa kuin minä.

Susanne Vollmer
La 29.1.2022 klo 07:30 | päivitetty la 12:18

Tuntui kuin maailma olisi tullut luoksemme siellä Kokkolan luentosalissa ja meidän ei tarvinnut muuta kuin kuunnella ja katsella.

Olen kotoisin Ruotsin länsirannikolta ja minulla oli hyvin vähän tietoa Suomesta ja Kokkolasta ennen koulun alkua. Olin 10-vuotiaana viikon lomalla Helsingissä ja ennen Pohjoismaisen koulun alkamista, edeltävänä kesänä, menimme äitini kanssa viikonlopuksi tutkimaan vähän Kokkolaa.

Majoituimme Grand-hotellissa, katselimme koulua, söimme riisipiirakkaa ja kävelimme ympäriinsä. Minulla ei ollut vielä käsitystä siitä, millaista olisi mennä tänne kouluun.

Jean-Paul Sartrea jahtaavat jättiläishummerit Champs-Élysées'llä (meskaliini - hallusinaatio) ja Kärpäsvoide, mustemaalaus paperille, 50 x70 cm, 2021

Ennen Kokkolan Pohjoismaista taidekoulua olin toisessa valmistavassa taidekoulussa, Falkenbergissä Ruotsissa. Kaikki siellä sanoivat minulle, että jos pääsisin Kokkolaan, minun pitäisi ehdottomasti mennä sinne, että sen parempaa koulua ei ole olemassa. Ja minulle se oli juuri sitä mitä tarvitsin silloin. Osittain siksi, että Pohjoismainen taidekoulu todella oli fantastinen, ja osittain siksi, että tapasin siellä niin monia mukavia ihmisiä.

Parasta koulussa oli mielestäni se, että se pohjautui vierailevaan opettajajärjestelmään. Joka toinen viikko tuli kaksi uutta opettajaa - Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Suomesta, Islannista, Virosta, Sveitsistä ja Saksasta – uutta tietoa ja ideoita siitä, mistä meidän pitäisi oppia lisää ja mitkä taiteilijat, teokset, galleriat ja museot olivat niitä, joita meidän tuli pitää silmällä.

Heillä oli myös omat mielipiteensä siitä, mikä oli mielenkiintoista ja hyvää, ja vähitellen huomasin, että mikä yhden opettajan mielestä se oli hienoa ja helposti ymmärrettävää, oli jonkun muun mielestä epäkiinnostavaa.

Ei siis ollut mitään varmaa oikeaa ja väärää, ja minun itseni piti päättää, mikä on tärkeää ja hyvää minulle. Se oli luultavasti suurin asia, jonka opin koulussa – ajattelemaan itse ja seisomaan sen takana, mitä halusin, vaikka muut eivät ehkä ajattele sen olevan yhtä loistavaa kuin minä.

Meillä oli myös usein työhuonekierroksia, joissa katsoimme yhdessä, opettajat ja opiskelijat, toistemme töitä, ja tällöin oletettiin aina, että yritämme ymmärtää, mitä muut ovat tehneet ja nähdä myönteisiä asioita toistemme töissä. Se oli minulle tärkeää, ja opin siitä paljon, miten muut opiskelijat ajattelivat ja mistä he olivat kiinnostuneita.

Dreamachine, Brion Gysinin ja Ian Sommervillen mukaan, (William S. Burroughsin versio), levysoitin, hehkulamppu ja leikattu sylinteri, 2021

Jokaisella uudella opettajalla oli myös luento, jossa he kertoivat taiteestaan ja näyttivät kuvia. Oli jännittävää nähdä, mitä he tekivät – joskus tiesin taiteilijat etukäteen, mutta yleensä en. Jotkut opettajat muistan paremmin kuin toiset. Ensimmäinen opettajani maisemamaalauksessa oli Karin Mamma Andersson, taiteilija jota en silloin tuntenut, mutta jonka vinkit muistan edelleen – yhdessä hänen supermukavien kumisaappaidensa kanssa, joita toivoin heti joululahjaksi.

Meillä oli myös Sigurdur Gudmundsson opettajana. Hän oli minun silmissäni erittäin vaikuttava taiteilija ja myös mukava ja antelias mies. Teimme hänen kanssaan yhteisen projektin, performanssin, jossa rakensimme seinän, johon porasimme suuria reikiä ja työnsimme sitten kätemme ulos. Käsivarsien välille, jotka olivat ainoat katsojille näkyvillä olevat asiat, valkoista seinää vasten, laitettiin sitten mallinuken käsi liikkumaan edestakaisin. Se oli absurdi ja hauska esitys, ja sen kautta näin toisen tavan toimia ja ajatella.

Robert Lucanderin ja Mika Hannulan kanssa meillä oli erilaisia pikaharjoituksia, joissa ratkaisimme joka päivä uuden tehtävän ja esittelimme sen kaikille seuraavana päivänä. Siellä tein piirustuksen, joka itse asiassa muistuttaa aika paljon siitä, kuinka joskus työskentelen nykyään.

Ingrid Book ja Carina Hedén olivat ehkä ehdottomasti suosikkiopettajiani kouluaikana. Heillä oli videokursseja kanssamme joissa itse työskentelimme videon kanssa, mutta parasta oli luultavasti se, että he näyttivät meille niin uskomattoman paljon muiden taiteilijoiden taidetta.

Yleiskuva näyttelystä Sinnesvilla, 2021

Tuntui kuin maailma olisi tullut luoksemme siellä Kokkolan luentosalissa ja meidän ei tarvinnut muuta kuin kuunnella ja katsella.

Kokkola oli kuin tehty taidekoulukaupungiksi. Siellä ei ollut paljon tekemistä meille. Joimme olutta ja pelasimme biljardia ja lauloimme karaokea (huonosti) joskus iltaisin, mutta enimmäkseen olimme vain studioissa ja työskentelimme ja työskentelimme, ja vierailimme toistemme työhuoneilla ja tykkäilimme asioista ja teimme töitä vielä vähän enemmän.

Meillä oli suuret mukavat studiot, koulurakennus oli upea ja pääsimme helposti jonnekin asumaan.

kzspygv (kirjaimet, jotka yhdessä muodostivat sateenkaaren Vladimir Nabokoville) Muste, akvarelli ja akryylimuste paperille, 48x38cm, 2019

Ensimmäisen lukukauden Kokkolassa asuin Grand Hotellissa. Se oli minun silmissäni erittäin mukava hotelli ja oli viihtyisää Kajn (omistajan) kanssa, joka istui aulassa ja katseli Formula ykköstä. Ja hotellin baari, jossa kävimme joskus viimeisellä oluella ja katsomassa tiskin lasipurkissa olevia makkaroita ennen hyvän yön toivotuksia.

Toisen lukukauden aikana minulla oli onni asua Kokkolinnassa. Minun silloisen poikaystävän kanssa pystyimme vähillä rahoilla vuokrata ison asunnon, jossa oli makuuhuone, keittiö ja olohuone kaakeliuunilla.

Toisaalta, meillä ei ollut huonekaluja, joten keittiössä ja olohuoneessa meillä oli pöytäliinoja lattioilla ja makuuhuoneessa patja kummallekin ja kynttilänjalka. Siellä oli usein kylmä ja olimme siellä vain lyhyen aikaa, mutta se on edelleen kaunein asunto missä olen asunut.

Huonekaluja oli muuten todella helppo saada Kokkolassa. Siihen aikaan siellä oli kierrätyskeskus, ilmainen kirpputori, josta saimme poimia vaatteita ja vastineeksi siitä riitti että kirjoitti ylös kirjaan mitä otimme. Sieltä pystyi myös ostamaan huonekaluja ja ruokailuvälineitä tosi halvalla, ja kun vaihdoimme kotia jätimme kaiken taas sinne.

Hyödyllinen aulan terrazzolattia 525m2 CIK:lle, Knivsta, 2019
Susanne Vollmer

Kun ajattelen koulun lisäksi Kokkolaa, tulee mieleen Grand Hotell ja Kaj, Ainin Grillin kasvishampurilaiset aurajuustolla, retket Tankariin ja kuinka mielettömän mukavaa siellä oli.

Muistan, kuinka itsestään selvää oli laittaa päälle lämpörintaliivit ja lampaannahkainen turkki, sykkivä lumi, revontulet, ja muistan kun lumi vihdoin suli ja istuimme auringossa studioiden katolla SOK:oon talolla.

Sitten tietysti muistan Garryn, koulun talonmiehen, ja kuinka hän kutsui meidät kotiinsa kuuntelemaan klassista musiikkia hänen valtavasta äänentoistojärjestelmästään. Ja Susann Brännström ja Örjan Wallert, koulun rehtori ja pääopettaja, ja että he olivat siellä turvana ja jonakin pysyvänä.

Kahden Kokkolassa vietetyn vuoden jälkeen muutin Tukholmaan ja sain studion kellarista yhdessä kahden muun koulun entisen oppilaan kanssa. Samalla kun yritin viettää niin paljon aikaa kuin pystyin studiossa, opiskelin yliopistossa taidehistoriaa ja vuotta myöhemmin pääsin sisään Tukholman taideakatemiaan.

Asun edelleen Tukholmassa ja työskentelen muun muassa Taiteilijana. Monet opiskelijoista, jotka opiskelivat Pohjoismaisessa samaan aikaan kuin minä, pääsivät myös pohjoimaisiin taideoppilaitoksiin ja monet heistä työskentelevät nykyään taiteilijoina.

Ja nyt, melkein 24 vuotta myöhemmin, tapaan usein useita heistä näyttelyissä ja avajaisissa, ja monet heistä, joihin siellä tutustuin, ovat minun lähimpiä ja parhaimpia ystäviäni.

Vuonna 2011 palasin kouluun vierailevana opettajana. Koulu oli täynnä uusia oppilaita uusilla ideoilla ja ajatuksilla. Koulurakennus oli sama, mutta kaupunki oli mielestäni muuttunut. Kokkolinna oli kunnostettu, kierrätyskeskus oli poissa, mutta Ainin Grilli oli vielä siellä, ja siellä söin kasvishampurilaisen.

Susanne Vollmer on kiinnostunut siitä, miten näemme ja tulkitsemme maailmaamme. Usein aiheiden, joissa yleinen havainnointi perustuu yhtä paljon tosiasioihin ja todisteisiin kuin mielipiteisiin, tarinoihin ja myytteihin. Hän on työskennellyt mm. hallusinaatioiden, assosiaatioiden, unen tulkinnan, Rorschach-testin ja lääkekasvien myyttisiä ja todellisia ominaisuuksia tarkastellen. Vuodesta 2009 lähtien Susanne on myös työskennellyt piirustussarjan parissa, jossa muut ihmiset päättävät hänen puolestaan mitä hän piirtää. Susanne Vollmer syntyi vuonna 1976 Kungsbackassa ja asuu ja työskentelee Tukholmassa. Hän on käynyt Tukholman Kuninkaallisen Taideakatemian ja hänen töitään on esitelty mm. Aboa Vetus & Ars Nova- museo, Turku, Moderna Museet Malmö, SP Gallery, Tukholma ja Galleri Thomassen, Göteborg.

Jag kommer ursprungligen från västkusten i Sverige, och hade väldigt lite kunskap om Finland och Kokkola före jag började på skolan. Jag hade varit på semester i Helsingfors en vecka när jag var 10 år, och sommaren innan skolan skulle börja, åkte jag och min mamma en helg för att undersöka Kokkola lite. Vi bodde på Grand Hotell, tittade på skolan, åt rispiroger och promenerade runt, men hur det skulle bli att gå på skolan förstod jag ändå väldigt lite av. Före Nordiska Konstskolan i Kokkola hade jag gått en annan förberedande konstskola, i Falkenberg i Sverige. Alla där hade sagt till mig, att om jag skulle komma in i Kokkola skulle jag absolut ta chansen att gå där, för bättre skola fanns inte. Och för mig var den precis vad jag behövde då. Dels för att skolan verkligen var fantastisk, och dels för att jag träffade så många fina människordär.

Det allra bästa med skolan enligt mig, var att den var uppbyggd på ett gästlärarsystem. Varannan vecka kom två nya lärare - från Sverige, Norge, Danmark, Finland, Island, Estland, Schweiz och Tyskland – med nya uppgifter och idéer om vad vi borde lära oss mer om, och vilka konstnärer, verk, gallerier och museum vi borde ha koll på. Dom kom också med egna åsikter om vad som var intressant och bra, och efterhand märkte jag att vad en lärare tyckte var jättebra och enkelt att förstå, tyckte någon annan var ointressant. Det fanns alltså inget definitivt rätt och fel, och jag var själv tvungen att bestämma vad som var viktigt och bra för mig. Det var nog det största jag lärde mig på skolan - att tänka själv, och stå på mig i vad jag ville, även om andra kanske inte tyckte det var lika briljant som jag. Vi hade också ofta genomgångar där vi tittade på varandras verk gemensamt med elever och lärare, och genomgångarna utgick alltid ifrån att vi skulle försöka förstå vad dom andra gjort och se positiva saker i varandras verk. Det var viktigt för mig, och jag lärde mig mycket av hur dom andra eleverna tänkte och vad dom intresserade sig för.

Varje ny lärare som kom hade också en föreläsning där den berättade om sitt konstnärskap och visade bilder. Det var spännande att se vad dom gjorde - ibland kände jag till konstnärerna i förväg men oftast inte. Vissa lärare minns jag bättre än andra. Min första lärare, i landskapsmåleri, var Karin Mamma Andersson, en konstnär jag då inte kände till, men vars tips jag fortfarande minns – tillsammans med hennes superfina gummistövlar som jag direkt önskade mig i julklapp. Vi hade också Sigurdur Gudmundsson som lärare. Det var en i mina ögon väldigt imponerande konstnär och också en fin och givmild människa. Tillsammans med honom gjorde vi ett gemensamt projekt, en performance, där vi byggde en vägg som vi borrade stora hål i, och sen stack ut våra armar igenom. Mellan armarna, som var det enda som syntes mot den vita väggen för dom som tittade, skickades sen en skyltdocke-arm fram och tillbaka. Det var en absurd och rolig performance, och den visade mig ett annat sätt att arbeta och tänka på. Med Robert Lucander och Mika Hannula hade vi olika snabba övningar där vi varje dag skulle lösa en ny uppgift och presentera den för alla dagen efter. Där gjorde jag en teckning som faktiskt påminner ganska mycket om hur jag ibland arbetar nu. Ingrid Book och Carina Hedén var kanske mina absoluta favoritlärare under skoltiden. Dom hade videokurser med oss då vi själva fick arbeta med video, men det bästa av allt var nog att dom visade oss så oerhört mycket konst av andra konstnärer. Det var som att världen kom till oss där i föreläsningssalen i Kokkola och allt vi behövde göra var att lyssna och titta.

Kokkola som stad var som gjort för att gå på konstskola i. Det fanns inte så mycket att göra där för oss. Vi drack öl och spelade biljard och sjöng karaoke (illa) ibland på kvällarna men mest var vi bara i ateljéerna och jobbade och jobbade, och hälsade på i varandras ateljéer och tyckte saker, och jobbade lite till. Vi hade stora fina ateljéer, skolbyggnaden var fantastiskt fin och vi hade lätt att få någonstans att bo. Min första termin i Kokkola bodde jag på Grand Hotell. Det var i mina ögon ett jättefint hotell och mysigt med Kaj (ägaren) som satt i lobbyn och kollade på Formel1. Och hotellbaren vi ibland besökte för en sista öl och en titt på korvarna i glasburken på disken innan godnatt. Under min andra termin hade jag turen att få bo i Kokkolinna. Jag och min dåvarande pojkvän fick hyra en jättestor lägenhet med sovrum, kök och vardagsrum med kakelugn för nästan inga pengar alls. Vi hade dock inga möbler, så i köket och vardagsrummet hade vi dukar på golvet och i sovrummet varsin madrass och en ljusstake. Det var ofta kallt där, och vi bodde på ett rivningskontrakt en kort tid, men det är fortfarande den vackraste lägenheten jag bott i. Möbler var förövrigt egentligen enkelt att skaffa sig i Kokkola. På den tiden fanns Cirkulationen, en gratis loppis där vi kunde hämta kläder mot att vi skrev upp vad vi tog i en bok. Där kunde vi också köpa möbler och husgeråd jättebilligt, och när vi flyttade hem lämnade vi in allt där igen.

När jag tänker på Kokkola utöver skolan tänker jag på Grand Hotell och Kaj, Ainin Grillis grönsaksburgare med aurajuusto, utflykterna till Tankari och hur vansinnigt fint det var där. Jag minns hur självklart det var att klä på sig termobrallorna och fårskinnspälsen, pulsandet i snön, norrskenet, och jag minns när snön äntligen smälte bort och vi satt i solen på taket till ateljéerna i SOK-huset. Sen minns jag såklart Gary, vaktmästaren på skolan, och hur han bjöd hem oss för att lyssna på klassisk musik i hans enorma ljudanläggning. Och Susann Brännström och Örjan Wallert som var huvudlärare och rektor på skolan, att dom fanns där som en trygghet och nånting återkommande.

Efter mina två år i Kokkola flyttade jag till Stockholm och skaffade en ateljé i en källarlokal tillsammans med två andra tidigare elever från skolan. Samtidigt som jag försökte tillbringa så mycket tid jag kunde i ateljén läste jag konstvetenskap på universitetet och ett år senare kom jag in på Kungl. Konsthögskolan i Stockholm. Jag bor fortfarande kvar i Stockholm och arbetar som konstnär här. Många av eleverna som gick samtidigt som jag kom också in på konsthögskolor runt om i norden och många av dem arbetar som konstnärer idag. Och nu snart 24 år senare träffar jag ofta flera av dom på utställningar och vernissager, och flera av dem jag lärde känna där är mina närmsta bästa vänner.

2011 var jag tillbaka på skolan som gästlärare. Skolan var full av nya elever med nya idéer och tankar. Skolbyggnaden var sig lik men staden hade förändrats tyckte jag. Kokkolinna var renoverat, cirkulationen var borta, men Ainin Grilli fanns kvar, och där åt jag en grönsaksburgare.

#

Kommentoi 0 Kommenttia

Kommentointi on vain tilaajille.

Juttua ei ole vielä kommentoitu.

Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »