keskiviikko 25.5.2022 | 04:49
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kulttuuri

Pohjoismaisen taidekoulun perilliset -blogissa Sara Forsström: Kokkolassa vietetty aika Pohjoismaisessa taidekoulussa on jatkuvasti mukanani

Sara Forsström
La 14.5.2022 klo 07:30 | päivitetty ma 08:37

Isäni kalastaa setänsä Unon kanssa Ähtävänjoella. Isoisoäitini Selma myy kananmunia ja ostaa Nabbasta maata, jonka hän työstää lapiolla ja istuttamalla pensaita jotta meri ei veisi sitä häneltä. Ethel saa kirjeen sulhaseltaan sodan aikana. Isä kosii äitiä puron ylittävällä sillalla ja minä syön Maalahden limppua Koskenlaskijalla yhdessä sisarusteni kanssa samalla kun katsomme ulos hiekkasärkille.

Sitten menen kotiin kaupungin läpi, koulun jälkeen, asuntoon pizzerian yläpuolelle joka on elokuvateatterin vieressä Pitkänsillankadulla.

Kävelen kouluvuoden läpi ja lähes joka paikkaan. Kaupungissa katuja pubien, kauppojen ja instituutioiden välillä; museo, kirjasto ja kaupungintalo. Menen kaikille kirpputoreille ja supermarketteihin ja kauppoihin. Ylitän suuren hautausmaan, jossa männyt ovat pimeässä kunnes hautojen valot syttyvät. Kävelen asuinalueille kaikkiin suuntiin. Rautatien varrella. Pientä mäkeä ylös ja alas. Merta kohti, ohi kesähuviloiden ränsistyneelle majakalle joka sijaitsee soratien perimmäisessä päässä. Metsän läpi uusille valkoisille taloille. Pitkää suoraa asfalttitietä uneliaaseen teollisuuskaupungin osaan satamassa.

Ja sinne aivan reunaan, jossa huvilat vaihtuvat peltoihin ja jossa on pieni betonisilta puron yli. On syksy, talvi, kevät ja alkukesä. Aurinko, tuuli, lämpö, sade, lumi ja jääkylmä.

Nimetön/Ingen titel, maalaustriptyykki maisemassa/Triptyk i landskap, Avaborg, 2022.
Sara Forrström

Menen kahvilaan ja juon Guinnesiä kulmahuoneessa. Totun kielen ääneen kaikissa huoneissa ja opin tunnistamaan ja käyttämään muutamia sanoja ja lauseita. Siitä tulee vuosi jolloin ajattelen paljon juuria ja kuulumista. Samanaikaisesti tuntea kuuluvansa ja samaan aikaan kokea ettei täytä niitä ääneen lausumattomia kriteerejä jotka mahdollistaisivat sen. Alan tutkia mielikuvitusta sen sijaan että ponnistelisin toistamaan tarkasti hevosen ääriviivoja - kuten lapsiminäni on tähän asti pyrkinyt. Sen sijaan tulee Västerbottenin suorat avohakkuut kieroilla tienvarsilla. Hirven kruunuja. Varjomaiset männynrungot kullanvärisellä glitterillä.

Nyt en voi lakata ajattelemasta vesitornin vieressä olevien talvihautojen porttien täysin valoa imevää nokimustaa väriä.

Mihin yksi paikka päättyy ja minne toinen vie?

Milloin aika päättyy ja missä vaiheessa uusi alkaa?

Mitkä ovat tarinan rajat ja milloin muistosta tulee pelkkä muisto?

Olin Pohjoismaisessa taidekoulussa oppilaana syksyn 2008 ja kevään 2009. Isäni on syntynyt Pohjanmaalla, mutta muutti lapsena perheensä kanssa Ruotsiin. Nyt minä asun Västerbottenissa, paikassa jossa itse synnyin ja kasvoin.

Olen toiminut taiteilijana yli kymmenen vuoden ajan ja sen aikana toistuvasti ja eri tavoin työskennellyt luonnossa ja arkisissa huoneiden osissa, joissa kuvaa rajataan niin, että yksityiskohdat jäävät, muodostaen samalla jotain anonyymiä ja universaalia kuin läheisesti tunnistettavaa. Maalauksen, valokuvauksen ja installaation avulla tutkin ohuita kerroksia aaltoilevaa materiaalia, joka sijaitsee ehdotetun minän ja ympäröivän maiseman välissä.

Telttakangas, pressu, tarppi tai verho. Suhteellista peitettä, joka samanaikaisesti suojaa ja korostaa.

Taiga, objekti maisemassa/objekt i landskap, Stavaträsk, 2020
Sara Forrström

Kokkolassa vietetty aika Pohjoismaisessa taidekoulussa on jatkuvasti mukanani. Tapaamisissa ihmisten kanssa, jotka olivat paikalla; opiskelutovereita, vierailevia opettajia ja koulun henkilökuntaa. Sanotut lauseet viipyilevät ja muistiinpanoistani löydän edelleen avauksia uusille poluille.

Sara Forsström on Ruotsin Västerbottenissa asuva taiteilija. Hänen välineitään ovat maalaus, valokuvaus ja installaatio. Saraa voi seurata Instagramissa @sforsstroem

Taiga, akryyli pellavakankaalle/akryl på linneduk, 110x160cm, 2020.
Sara Forrström

Min far fiskar med sin farbror Uno i Esse å. Gammelfarmor Selma säljer ägg och köper mark i Nabba som hon bereder med spade och buskplanteringar så att havet inte ska ta den ifrån henne. Ethel får brev från sin fästman i kriget. Pappa friar till mamma vid bron över bäcken och jag äter Malaxlimpa med Koskenlaskija tillsammans med mina syskon och medans vi tittar ut mot sandbankarna.

Sedan går jag hem genom stan efter skolan till lägenheten ovanpå pizzerian intill biografen på Pitkänsillankatu.

Jag promenerar under hela läsåret och nästan överallt.

I staden på gatorna mellan pubar, butiker och institutioner; museet, biblioteket och stadshuset. Jag går till alla loppisarna och stormarknaderna och handlar. Korsar stora kyrkogården med alla tallarna i mörkret när ljusen på gravarna lyser. Jag går i villaområdena åt alla väderstrecken. Längs järnvägen. Upp på och ner för den lilla kullen.

Mot havet till den fallfärdiga fyren längst ut på grusvägen som leder förbi de små sommarvillorna. Genom skogen till de nya, vita husen. Den långa, raka asfaltsvägen till den sömniga industristaden i hamnen. Till alldeles i utkanten där villorna ersätts av åkrar och där det finns en liten betongbro över ett vattendrag.

Det är höst, vinter, vår och försommar. Sol, vind, varmt, regn, snö och iskallt.

Jag går på konditori och jag dricker Guinness i lokalen på hörnet. Jag vänjer mig vid ljudet av språket i alla rummen och lär mig att känna igen och använda några ord och fraser.

Det blir året då jag tänker mycket på rötter och tillhörighet. Att på samma gång känna att man hör till och att uppleva sig inte uppfylla de outtalade kriterierna för att på riktigt göra det. Jag börjar utforska bildskapandet som något annat än en strid för att korrekt återge konturerna av en häst, som mitt barn-jag alltid strävade mot. Istället blir det Västerbottniskt raka skogsavverkningsvägar med sly i vägrenarna. Älgkronor. Skugglika tallstammar inramade av glitter i guld.

Nu kan jag inte sluta tänka på den totalt ljusabsorberande kolsvarta färgen på portarna till vintergravarna intill vattentornet.

Var slutar en plats och var tar en annan vid?

När slutar en tid och vid vilken punkt börjar en ny?

Vad utgör gränserna till en historia och när blir ett minne till just ett minne?

Jag gick som elev på Nordiska Konstskolan under hösten 2008 och våren 2009. Min pappa föddes i Österbotten, men flyttade med sin familj till Sverige som barn. Nu bor jag i Västerbotten som är platsen där jag själv föddes och växte upp.

Jag har varit verksam som konstnär i drygt tio år och har under den tiden återkommande och på olika sätt arbetat med platser i naturen och utsnitt av vardagliga rum där bilden beskärs så att kvar blir detaljer som formar något på samma gång anonymt och allmängiltigt som intimt igenkännbart. Med måleri, fotografi och installation utforskar jag tunna skikt av böljande material som befinner sig mellan ett föreslaget jag och landskapet runt omkring. En tältduk, presenning, tarp eller en ridå. Det relativa skyddet som samtidigt höljer och förhöjer.

Tiden i Kokkola på Nordiska konstskolan är ständigt med mig. I mötet med människorna som var där; medstudenterna, gästlärarna och personalen på skolan. Meningar som blev sagda dröjer sig kvar och i anteckningarna jag förde kan jag fortfarande hitta öppningar till nya stigar att följa.

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »