Paikallisuutiset

Ylivieskalainen Kerttu Nevala on yksi Sadan vuoden sankareista, joista televisiosarja teki julkkiksen: "Se oli sitä mitä sanotaan rakkaudeksi" – Katso videolta, mitä tapahtui riihitansseissa

Nevalat menivät naimisiin, kun Topi palasi rintamalta. "Onko elämä näin ihanaa", ajatteli Kerttu kun perheeseen syntyi Juhani-poika.

– Se oli sitä, mitä sanotaan rakkaudeksi.

Kun 97-vuotiasKerttu Nevala hymyilee, voi nähdä pilkahduksen nuoresta rohkeasta nivalalaistytöstä. Juuri Kerttu oli se tyttö, joka vei veljensä Martin luvalla tämän gramofonin Heusalan riiheen.

Sota-aikana tanssiminen oli ehdottomasti kielletty, joten nuoret tanssivat salaa riihessä Nivalan Junttikankaalla. Omistajat tiesivät tansseista, mutta he eivät koskaan ajaneet nuorisoa pois.

– Totta kai tanssiminen oli kielletty. Poliisit hakivat gramofonin pois, mutta kukaan ei saanut sakkoja, Nevala muistelee.

”Silloin on paras aika, kun ihminen on nuori ja voimissaan sekä pystyy tekemään töitä. Nytkin on hyvä aika minulle.”

Tuolloin osattiin nauttia pienistä asioista ja keksittiin monenlaista tekemistä. Kertulla oli paljon ystäviä.

– Ei se huoletontakaan ollut mutta suuria huolia ei ollut. Nuoruudesta nautittiin.

.lemonwhale-embed-container { position: relative; padding-bottom: 56.25%; height: 0; overflow: hidden; max-width:100%; width:100% } .lemonwhale-embed-container iframe { position: absolute; top: 0; left:0; width: 100%; height: 100%; }

Tansseissa kävi myös Toivo Nevala, lempinimeltään Topi, jonka Kerttu oli tuntenut lapsesta saakka. Oli myös eräs poika Vihannissa, mutta hän oli hyvin etäinen.

Topi hurmasi Kertun hyvällä huumorillaan.

– Topi ei ollut paras mahdollinen tanssija, mutta hän ruukasi sanoa, että kävellään peli loppuun, Kerttu sanoo.

Topi lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena sotaan. Kerttu ei tuntenut pelkoa.

– Olin liian nuori huolehtimaan. Niin Topi tuli takaisin mutta veljeni Reino jäi Karjalan kentille.

Sodan jälkeen Kerttu ja Topi menivät naimisiin vuonna 1947. Häät olivat pienet ja morsiamella oli musta hääpuku. Häät pidettiin Nevalan tuvassa, mutta siellä ei tanssittu, sillä Nevalat ovat körttisukua.

Kertusta tuli miniä Nevalan taloon.

– Mieheni äiti oli hyvin ymmärtäväinen ihminen, ja minä olin nuori ja kokematon.

Samana vuonna syntyi vanhempi poika Juhani.

– Ajattelin, että onko elämä näin ihanaa. Ei silloin ollut muita haaveita, sillä mahdollisuudet olivat niin pieniä.

Kihlakuvassa Kertulla on kampaus, jossa hiukset on pyöritetty valkin ympärille. Näyttää siltä kuin tummat hiukset olisivat kiharalla ja lyhyet. Kampaajia ei tuolloin ollut.

Lehtihaastattelua varten miniäAune Nevala on laittanut anopille papiljotit päähän ja kammannut hiukset kauniisti. Kun valokuvaaja ottaa valokuvia, Kerttu poseeraa kuin ammattimalli. Hänestä on tullut julkkis.

Ylivieskassa asuva Kerttu Nevala on mukana Yleisradion Sadan vuoden sankarit -televisio-ohjelmassa, johon on haastateltu yli 95-vuotiaiden sukupolvea. Ohjelman alkuideana oli haastatella ikäpolvea, joka on kokenut kovia asioita ja selviytynyt niistä.

Keskipohjanmaan levikkialueelta ovat mukana myös Kyllikki Kivioja, Kaija Sorvisto ja Elias Klemetti Ylivieskasta sekä Kannuksesta Väinö Sammalkangas, joka on lähtöisin Nivalasta.

ToimittajaTeppo Similä kertoo, että ohjelma muotoutui matkan varrella. Lähtökohtana oli se, ettei sota-ajan kokeneille esitetä perinteisiä kysymyksiä sotamuistoista. Sota-ajan muisteleminen on Similän mielestä arvokasta, mutta tällä kertaa haluttiin kysyä elämän suurista kysymyksistä: rakkaudesta, ystävyydestä, elämän intohimoista.

Kun vanhoihin ihmisiin liitetään mediassa usein ongelmia tai kurjuutta, on tärkeää raportoida ilosta ja myönteisyydestä, joka myös liittyy ikääntymiseen.

Tuottaja Elina Häkkinen innostui Similän ideasta.

– Vaikka ihmisellä on ikää mittarissa, voi kysyä muustakin kuin ongelmista ja lääkkeiden otosta, Similä sanoo.

Ohjelmaa varten otettiin yhteyttä noin 150 ihmiseen eri puolilla Suomea, ja televisiokamerahaastatteluja tehtiin noin 40.

Similä toimi sarjan päähaastattelijana. Television katsojaa saattaa ihmetyttää haastattelijan suorat, kuulustelunomaiset kysymykset, mille löytyy ymmärrettävä selitys.

Koronan takia jokainen haastattelu jouduttiin tekemään pitkän turvavälin takaa ja haastattelija myös käytti maskia. Se vaikeutti paljon, sillä moni huonokuuloinen on oppinut varsin hyvin ns. lukemaan tai täydentämään suun liikkeiden ja ilmeiden avulla. Muitakin kuulo-ongelmia oli.

– Sen voin kuitenkin todeta, että yhtään haastattelua ei kuulo-ongelmien takia peruttu. Ja siitä olemme oikeastaan ylpeitäkin, Similä sanoo.

Jotkut katsojista saattavat myös ihmetellä haastatteluvalintoja ja nopeita leikkauksia. Jotkut haastateltavat saavat enemmän ohjelma-aikaa kuin toiset, ja välillä haastateltava vaihtuu nopeasti.

– Tämä oli tietoinen valinta, jotta saamme mahdollisimman monta tuon sukupolven ihmistä mukaan. Ohjelma ei ole yksilökeskeinen vaan monen ihmisen kokonaisuus.

Similä kiittää apujoukkoja, joiden ansiosta ohjelman tekijät pääsivät tapaamaan monia mielenkiintoisia tyyppejä. Haastattelut tehtiin haastateltavien ehdoilla eikä kukaan joutunut kameran eteen kylmiltään.

Silti ohjelman tekijöille tuli yllätyksenä, kuinka avoimesti ja mielellään haastateltavat kertoivat itsestään ja elämästään – asioista ja ihmisistä, jotka ovat heille rakkaita.

– Menimme haastatteluihin varoen mutta saman tien haastateltava alkoi puhua suoraan, Similä muistelee.

Vaikka ohjelman ideana oli kertoa myönteisistä asioista ja ilosta, esille tuli myös surullisia ja kovia kokemuksia. Näitä on myös Kerttu Nevalalla. Niin kuin televisio-ohjelmassa, käytämme hänestä jutussa etunimeä.

Mattilan perheessä oli 11 lasta ja Kerttu oli heistä neljänneksi nuorin. Hänellä on sängyn päällä suurennos perhekuvasta, jossa hän istuu punaisessa mekossa isän sylissä. Sinne Kerttu tyyräsi itsensä aina, kun isä jouti istumaan.

Perheen isä kuoli leikkauspöydälle Kertun ollessa 9-vuotias. Samana vuonna 1943 kuoli perheen nuorin lapsi. Talo pakkohuutokaupattiin.

Äiti elätti perheen ompelemalla. Ruoka oli etupäässä perunaa, joskus lihaa, jos teurastettiin lampaita tai mulleja.

1930-luvulla oli pula-aika ja lapset kävivät kerjäämässä ruokaa. Mattilan lapsetkin menivät jäitä pitkin joen yli Haikaperälle, jossa oli vauraita taloja.

– Muistan kuitenkin, ettei koskaan ollut nälkä, kun menin nukkumaan, Kerttu muistelee.

Vuonna 1952 Nevalat muuttivat Raudaskylään ja ostivat talon Isokoskelta. Molemmat saivat työpaikan tiilitehtaalta. Topi oli työnjohtaja ja Kerttu meni lajittelemaan tiiltä myyntiä varten.

– Tiilet tulivat vaunuissa niin kuumina, että monesti kinttaat paloivat.

Kerttu oli kova työihminen. ”Tekipä mitä tahansa työtä, kun tekee sen kunnolla niin silloin pärjää” on hänen äidiltään oppima motto.

Kertun ja Topin elämä oli ”aivan normaalia, ei loistokasta”. Jos joskus oli riitaa, se pystyttiin sopimaan tappelematta. Aune muistaa anoppilassa vallinneen aina leppoisan ja hauskan tunnelman.

Tiilitehtaalla Kerttu tapasi Martta Raudasojan, josta tuli hyvä ystävä.

– Martta oli ikupäiväinen ystävä, jonka kanssa oltiin samoilla tiilivaunuilla töissä. Ja sitten kun päästiin, töistä aina oli jompi kumpi toisella käymässä.

Ystävykset juttelivat tekivät yhdessä töitä ja juttelivat. Siihen aikaan ei ollut tapana käydä kaverin kanssa lenkillä, mutta kerran naiset pyöräilivät Kertun äidin luo Nivalaan. Matkalla puhkesi toisesta pyörästä kumi, joten takaisin tultiin kävellen.

– Ystävyys oli sellaista, että puhuimme meidän kahden keskisiä asioita. Voimme puhua toisillemme sekä hyvät että huonot asiat.

Kerttu ja Martta kävivät yhdessä marjassa sekä pesivät yhdessä pyykit. Vesi kuumennettiin muuripadassa ja pyykit pestiin pihalla. Lopuksi ne virutettiin joessa.

Molempien perheissä viljeltiin perunoita ja kasvatettiin lehmiä, jotta ruokaa oli riittävästi. Kasvimaalla viljeltiin porkkanaa.

Kerttu on työorientoitunut ihminen. Hänen mottonsa on ”Tekipä mitä tahansa työtä, kun tekee sen kunnolla niin silloin pärjää”.

Työ tiilitehtaalla oli hyvin raskasta. Töitä tehtiin kahdessa vuorossa ja lauantaisinkin puoleen päivään saakka.

Topille tuli keuhko-ongelmia, joiden vuoksi hän kuoli vuonna 1990. Kerttu jäi leskeksi asumaan Isokoskelle vuoteen 2007 saakka. Kun talo myytiin, hän muutti kerrostaloasuntoon Ylivieskan keskustaan.

Vielä muutama vuosi sitten Kertulla oli ajokortti ja hän teki yksin pitkiä automatkoja. Nuorempi poika Arto asuu Joensuussa.

Kerttu on 170 senttiä pitkä, hoikka ja ryhdikäs nainen. Hän käyttää rollaattoria mutta muuten hän on varsin omatoiminen. Hän ei tarvitse apua aamukahvin keittämiseen tai ruoan laittamiseen.

– Lääkäri sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin hyviä jalkoja Kertun ikäisellä naisella, Aune-miniä kertoo.

Kerttu on Aunelle sekä anoppi että ystävä. Juhani asuu äidin asunnon vieressä olevassa kaksoisasunnossa, johon on yhteys vessan kautta.

Aunella ja Juhanilla on kuusi lasta ja heilläkin on jo lapsia. Kerttu on tuplamummu eli ”Tuplis”, jonka puolella jälkipolvi on mielellään yökylässä.

Televisiosarjassakin kysyttiin, mikä on parasta aikaa ihmisen elämässä. Mitä mieltä Kerttu olet?

– Silloin on paras aika, kun ihminen on nuori ja voimissaan sekä pystyy tekemään töitä. Nytkin on hyvä aika minulle.

Tärkeintä on turvallisuuden tunne, kun poika asuu vieressä. Kerttu sanoo olevansa onnellinen.

– Mitä toivon, on se, ettei minusta muisteta pahaa. Ei ole koskaan ollut sellaista tilannetta, että olisin halunnut ilkeillä.