tiistai 5.7.2022 | 21:32
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Seuratoiminta on kompromissien maailma – Vili Ruuska pohtii kolumnissaan liikunnan harrastamista erään tapausesimerkin inspiroimana

Su 29.5.2022 klo 06:30

Kuuntele kolumni tästä (kolumni luettavissa kokonaisuudessaan alla):

Entisen futisäidin mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa otsikolla "Lapseni kyllästyi ammattimaiseen urheilutreeniin" sai ajatukset sinkoilemaan päässäni. Yritän muuntaa mietekudelmani edes jokseenkin luettavaksi kokonaisuudeksi.

Referoin ensin, mistä tapauksessa oli kyse. Kirjoittajan lapsi aloitti jalkapallon viisivuotiaana. Pari vuotta oli hauskaa, sitten homma meni äidin mukaan ammattiurheilua muistuttavaksi. Treenimäärä lisääntyi, eikä kaikkiin harjoituksiin kerta kaikkiaan ehditty.

Joukkue jakautui sinut puolitotisen harjoittelun kanssa oleviin ja höntsämeininkiä kaipaaviin. Osa lapsista putosi taitotasollisesti kelkasta, menetti motivaationsa toisteisiin harjoitteisiin ja lopetti. Kirjoittajan lapsi teki näin viimeisten joukossa toisella luokalla ollessaan.

Aivan kuin olisin kuullut tämän tarinan ennenkin. Se on aina yhtä valitettava virsi, jos todellakin on niin, että liikunnasta – käytän tarkoituksellisesti sanaa liikunta enkä urheilu – tehdään liian vakavaa liian varhain.

Lapsi menettää hyvän harrastuksen ja kenties myös kavereita. Kokemus voi nostaa kynnystä lähteä mukaan mihinkään yhteiseen toimintaan. Pesuveden mukana menee perhettä yhdistävä mukava ajanviettotapa.

Tuo ammattimainen urheilu tai ehkä paremminkin kilpaurheilu vain sattuu olemaan toimintaa määrittävä osatekijä jokaisessa seurassa. Pelaajapolun toisessa päässä siintää edustusjoukkue, johon on saatava suorituskykyisiä pelaajia ja jonka on oltava elinvoimainen. Jos se ei ole sitä, ei ole lippulaivaa, joka houkuttelisi junioreita seuratoimintaan. Ja kun ei ole pelaajamassaa, ei ole kohta kilpailutoimintaakaan – ainakaan menestyvässä muodossa.

Kyseessä on toimintaa rappeuttava oravanpyörä, kuten edeltä näette.

Niin tai näin, ei ole mitään järkeä kitkeä pelaajamassaa. Siis tukahduttaa orastava innostus valmentamalla lapsia näiden henkisiä ja pelillisiä edellytyksiä kovemmin. Se on valmentajilta kiirehtimistä ja omien saavuttamattomien unelmien putkinäköistä jahtaamista. Jälkimmäisen oireita näkee ikävä kyllä turhan usein kentän laidalla olevista vanhemmistakin...

Erikoistua – eli ammattimaistua – ehtii takuulla myöhemminkin. Vaan milloin? Minulla ei ole siihen vastausta. Sen voin sanoa spontaanisti, että ei ainakaan vielä seitsemänvuotiaana.

Ei ole tavatonta, että harrastetaan monipuolisesti pitkälle teini-ikään, sitten valitaan leipälaji. Eikä vielä silloinkaan ole liian myöhäistä. Ei yksilön eikä joukkueen kannalta. Tämä väite pohjautuu omakohtaisiin ja läheisiin kokemuksiin sekä julkisuudessa esillä olleisiin tapausesimerkkeihin.

Se puoli on tosin tuotava esiin, että loputtomiin kestävä tasapäistävä happy family -harjoittelu voi tappaa ja tappaakin lahjakkaimpien yksilöiden haaveet. Ne ovat ihan yhtä arvokkaita kuin liikunnallisia elämyksiä harrastuksestaan hakevat. Tasoryhmiin en siltikään lähtisi jakamaan seitsenvuotiaita nassikoita, jotka on leikin ja lajin hybridimuodon varjolla sitoutettava toimintaan.

Oho, tuli lipsautettua eräs julkinen salaisuus. Siinä kuitenkin piilee totuuden siemen, joten rohkenen paljastaa salaisuuden.

Tiedän nimittäin monien seuratoimijoiden ajattelevan näin. Niin ajattelin itsekin juniorivalmentajana – ja toimin.

Sitäkin jäin miettimään, onko äidin mainitsema "ammattiurheilua muistuttava" harjoittelu tekstissä kuvatun mukaista vai hänen tai lapsensa kokemus. En vähättele kokemusta tai väitä sitä vääräksi. Totean vain, että palloilujoukkueiden arki on toisteista ja sitoutumiseen perustuvaa. Se on ymmärrettävä, kun tähän leikkiin ryhtyy.

Jos asiaa ei pysty hyväksymään, käy herkästi niin, että jätetään harrastus ennemmin tai myöhemmin. Joskus se on kaikille osapuolille paras ratkaisu. Ikävää sanoa näin, mutta tietyissä tapauksissa asianosainen pääsee – kaikki pääsevät – vähemmällä vaivalla, kun lopettaa ajoissa.

Sitä nimittäin sattuu elämässä, että yrittää ja erehtyy. Kokeilee jotain sellaista, mikä ei olekaan itselle mieluista. Se(kin) kasvattaa, haluan uskoa.

Sen verran haluan oikaista, että kolme harjoitusta viikossa ei ole ammattiurheilua. Se on totuttelua sitä kohti. Ja vaikkei haluaisikaan ammattilaisurheilijaksi, se on määrällisesti vielä sellaista toimintaa, jossa voi päästä nauttimaan liikunnan ilosta ja rentoudesta.

Yhteisen toiminnan sisällön on tietysti oltava kunnossa. Ei saa mennä puurtamiseksi tai pakkopullaksi.

Kaikista ei tule teemuselänteitä tai jarilitmasia. Ei, vaikka harjoittelisi millä metodeilla, kuinka paljon tai vähän tahansa. Ei tarvitsekaan tulla.

Kaikki eivät halua kilpailla. Kaikki eivät lopulta edes halua harrastaa lajia. Sekin on tiedostettava ja ihan ok. Silti jokaisella on oikeus liikkua ja olla osa yhteisöä.

On helpompaa sovittaa tuli ja vesi yhteen kuin nämä intressit. Niiden risteävyyden takia seuratoiminta on niin tolkuttoman vaikea sektori.

Kaikessa ihanuudessaan ja kamaluudessaan.

#

Kommentoi 0 Kommenttia

Kommentointi on vain tilaajille.

Juttua ei ole vielä kommentoitu.

Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »