keskiviikko 6.7.2022 | 22:06
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kulttuuri

Eilan pläjäykset -blogissa Katriina Rannen Maa kuin veri – Romaani kuvaa suomalaisten Etelä-Amerikkaan suuntautunutta siirtolaisuutta ja kolmen sukupolven taistelua luonnonolosuhteita vastaan

Eila Rekilä
La 11.6.2022 klo 09:40

Katriina Ranne: Maa kuin veri. WSOY. 378 s.

Keski-Pohjanmaalla on menossa suuri siirtolaisuuskartoitus. Alueelta on lähdetty Amerikkaan, Australiaan, Ruotsiin, mutta myös Etelä-Amerikkaan. Syyt ovat moninaiset: huonot kotiolot työnsivät, kuvitelma paremmasta elämästä veti.

Etelä-Amerikkaan mentiin erilaisiin ideologisiin siirtokuntiin. Haluttiin rakentaa omia yhdyskuntia, eräänlaisia onneloita. Tätä tavoiteltiin myös Katriina Rannen romaanin Maa kuin veri Colonia Finlandesassa. Maa on Argentiina, veri on rautapitoinen punainen maa. Kirja on todellisuuteen perustuva fiktiivinen tarina.

Teoksella on laajempaakin siirtolaisuutta koskevaa kantavuutta. Aikana, jolloin ihmiset vaeltavat maasta toiseen, on hyvä lukea tällainenkin kirja. Nyt osa ihmisistä pakenee sotaa, osa etnisiä vainoja, suuret määrät lähtee pakoon nälkää, mutta osa myös paremman elintason puolesta. Ei heitäkään sovi moittia, sitähän me useimmat tavoittelemme. Arthur Thesleffin johtaman retkikunnan lähtiessä vuonna 1906 Suomessa elettiin suurlakon aikaa ja liikkeelle lähdettiin Venäjän sortovaltaa pakoon.

”Minä olen sademetsässä asuva suomalainen”, alkaa romaani. Kaunis alku. Kirja päättyy 2000-luvun alkuun ja niin ikään sademetsäkuvaukseen. Välissä on upea kuvaus kolmen sukupolven taistelusta luonnon olosuhteita vastaan. Osa Colonian asukkaista palaa pettyneenä takaisin Suomeen ja osa sopeutuu yhteisöön, avioliittoja kantaväestön kanssa solmitaan. Kuvataan syntymät ja kuolemat. Suomalaisuus elää syvällä. Kirjan lopussa ei Colonia Finlandesaa enää itse asiassa ole, on vain muutama elämässä sinnittelevä suomalaisiksi itsensä tunteva ihminen.

Maailmaa katsellaan useamman henkilön silmin. Alkuun lähdetään Kaarlosta. ”Kaarlo rakasti Lahden rautatieasemaa ja sitä, että saattoi kertoa isänsä olevan rautatieläinen. Vaihteen hoitaja. Mutta vanhempana hän ymmärsi, että isän työura oli pienessä vaihdekopissa kahden radan puristuksissa. Hänen ona elämänsä oli juuri avautumassa. Se ei kertakaikkiaan ollut reilua.”

Siis pakkolähtö Lahdesta. Kaarlon nuoruusvuodet kuluvat isää palvellen ja totellen ja isän toiveita täyttäen. Sitten uuden siirtolaisjoukon mukana tulee Hilda.

Seuraavaa sukupolvea katsellaan Kaarlon ja Hildan tyttären Ester Marian silmin. Hän syntyi 1915. ”Enemmän hän pellolla vahvistui kuin luokkahuoneessa.” Siis ei kouluun, isä halusi hänet pellolle. Taas tuli uusi ihminen Lahdesta, Armas. Esterille ja Armakselle syntyi poika Eero. Seuraaavan sukupolven edustajan Ainan äidistä Celestestä ei juuri ollut tietoa. Eero oli kuollut. Celeste vain tuli, synnytti ja lähti. Aina jäi Esterin hoiviin, ”koska Ester joutui aina hoitamaan kaiken”. Ainaan ja sademetsään päättyy kolmannen sukupolven kertomus. Mummi Ester oli 97-vuotias kuollessaan, jäljelle jäi 42-vuotias Aina. Romaanissa on toki paljon muitakin ihmisiä. Loppu on yllättävä.

Colonia Finlandesassa jokainen sukupolvi kohtasi saman. ”Yhdessä sekunnissa haave omasta elämästä oli kaapattu ja häneltä oli viety valta valita, sillä kyse oli hyvyydestä, joka oli paljon oleellisempi asia kuin hänen nautintoonsa ja vapauteensa liittyvät kuvitelmat.” Oli huolehdittava vanhemmista, oli jäätävä, haaveet paluusta Suomeen oli haudattava.

Romaani kuvaa hyvin sitä, miten suomalaisuus säilyy siirtolaisissa, kielikin. Sitä ei toki kerrota, millaista suomea toisen polven siirtolainen puhui. Kyllähän minuakin ilmalaiva Amerikan serkun puheessa 1960-luvulla hieman hymyilytti. Varmasti suomalaisiset siirtolaiset Amerikassa ovat kokeneet saman kuin Colonia Finlandesan asukkaat. Jouduttiin ensin taltuttamaan se luonto, jonka kohdussa oli ajateltu ihanaa elämää vietettävän hedelmiä syöden. Coloniassa viljeltiin yerbaa, maniokkia ja banaania, ananastakin kokeiltiin. Koettiin heinäsirkkalaumat, metsäsiat, tulvat ja tulipalot. Mutta ei mennyt hyvin Suomessakaan, oli sisällissota ja toinen maailmansota koetteli. Coloniasta lähetettiin paketteja pienentämällä omaa kulutusta.

Argentiinan yhteiskuntaa kirja ei paljon kuvaa. Valtiaat, kuten Peronit ja Evitan kohtalo, mainitaan. Suomi oli ollut Ainan isoisoisän lähtiessä takapajuinen Argentiinaan verrattuna, mutta maat olivat kehittyneet eri suuntiin. Esterkin kasvatti yerbaansa vanhoin menetelmin. Sademetsää kaadettiin, luontoa tuhottiin. 2000-luvun alun lamaa ja mellakoita kirjassa sivutaan. Intiaaniperheen kuvauksen kautta lukija voi kurkistaa alkuperäiskansojen kohtaloiden muutoksiin siirtolaisten vallatessa asuinsijojaan.

Maa kuin veri yhdistää hienolla tavalla yleistä siirtolaisuuden kuvausta, miksi lähdettiin, miten elämä uudessa ympäristössä alkaa, millaista on sopeutuminen tyystin erilaiseen kulttuuriin ja toisaalta yksilöiden taisteluita ja elämäntuntoja. Perheenjäsenten riippuvuutta toisistaan kuvataan välillä hyvinkin riipaisevasti. Mummo Esterkin rakasti Ainaa. ”Tiesin, että hän rakasti minua enemmän kuin kalkkarokäärme kalisee, voimakkaammin kuin myrsky paiskoo puita, lujemmin kuin maa tukee puun juuria.” Hän myös sanoi sen ja sen, että katui ettei ollut itse sanonut äidilleen tai pojalleen.

Oppisimmeko tästä jotain?

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »