keskiviikko 28.9.2022 | 04:13
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kulttuuri

Kino-Keskipohjanmaassa kotimaista scifia Veden vartija -elokuvan myötä – Arvioissa myös menestysromaaniin perustuva Suon villi laulu sekä espanjalainen filmihassuttelu Official Competition

Hannu Björkbacka
Ma 12.9.2022 klo 17:00

Verkossa ja näköislehdessä ilmestyvässä viikoittaisessa vlogissa nähdään runsaasti näytteitä neljän miljoonan kotimaisesta, mutta kansainvälisenä yhteistuotantona luodusta Veden vartijasta. Kino-Keskipohjanmaassa ihastellaan sitä, että viimeinkin Suomessa on saatu aikaan uskottava tieteiselokuva, jonka vakava aihe heijastelee nykypäivää, mutta suo silti tilaisuuden myös jännittävälle toiminnalle. Veden vartijan yhtenäinen maailma koostuu monen taitavan tekijän työstä, mutta onneksi hienot näyttelijät eivät jää vakuuttavien kulissien varjoon.

Veden vartija. Ohjaus Saara Saarela. Käsikirjoitus Ilja Rautsi Emmi Itärannan romaanista Teemestarin kirja. Kuvaus Kjell Lagerroos. Pääosissa Saga Sarkola, Mimosa Willamo, Lauri Tilkanen, Minna Haapkylä, Pekka Strang. 101 min. K12. Bio Rex, Kokkola. Kinokulma, Oulainen.

★ ★ ★ ★

Suomi on saanut oman Blade Runnerinsa. Veden vartijassa asutaan maailmassa, jossa Björn Wahlroosin märkä uni on toteutunut: Vesi on yksityistetty. Tosin valtion omistukseen. Saara Saarelan (Väärät juuret) ohjaama ja Ilja Rautsin (Pahanhautoja) käsikirjoittama tulevaisuuskuvitelma perustuu Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan (2012). Romaani on julkaistu parissa kymmenessä maassa. Tieteisteos oli Yhdysvalloissa ehdokkaana Philip K. Dick -palkinnolle ja Englannissa Arthur C. Clarke -palkinnolle.

On vuosi 72 Uutta aikaa. Paljon on muuttunut, mutta jokin pysyy: rakkaus, ystävyys, ahneus ja mustasukkaisuus. Suomen paikalla oleva valtio on karumpi ja niukempi kuin yltäkylläinen nykyhetkemme. Se tuntuu ilmastouutisten ja energiapulan valossa pelottavalta, mutta uskottavalta. Maisemasta puuttuu jotain. Eläimet ja linnut ovat kadonneet. Niitä voidaan kaipailla yökerhon naamiaisissa. Tankit liikkuvat kaduilla tuoden mieleen Bergmanin Hiljaisuuden. Ihmiset taistelevat vedestä kuin polttoaineesta Mad Max -elokuvissa. Ajan kerrostumat näkyvät vanhentuneena, rahisevana tekniikkana tarina-ajan hologrammien rinnalla.

Noriasta (Saga Sarkola) on tullut uusi teemestari isänsä jälkeen. Seremoniaa pidetään tärkeänä, vaikka vedestä on pulaa. ”Sen, jonka on vesi, on valta.” Pulaa käytetään hyväksi kansalaisten valvonnassa. Koteihin järjestetään vesiratsioita, aivan kuin kirjaratsioita Ray Bradburyn tieteisromaanissa Fahrenheit 451. Veden vartijan sotilaissa on vinkkauksia Truffaut’n filmiversioon kypärissä, pukujen leikkauksissa ja punamerkeissä. Tuskin sattumalta.

Noria ja hänen ystävänsä Sanja (Mimosa Willamo) löytävät kalliolähteen, jossa on puhdasta vettä. He alkavat epäillä veden säännöstelyn takana olevan salaliiton. Onko kaikki sittenkään saastunut rajan toisella puolen, Menetetyillä mailla?

Kiehtovan ja jännittävän tarinansa kautta Veden vartija kommentoi niin ilmastonmuutosta ja ydinsodan uhkaa kuin diktatuureja sekä maiden valloitusta alkuperäiskansoilta. Alkutilanne ja hahmot esitellään rauhallisesti, kunnes elokuva loppupuolella äityy väkevän toiminnalliseksi. Sekin tuntuu perustellulta. Kokonaisuus ei hajoa, vaan kasvaa täyteyteen. Päätöksen luonto- ja kaupunkikuvat saavat haukkomaan henkeä. Ne järkyttävät, mutta herättävät myös toiveikkuutta. Scifi-filmi on näkymissään yksinkertaisen tenhoava, ”melkein kaunis”, niin kuin vuorosanoissa todetaan.

Otso Linnalaakson lavastuksen ohella suuri merkitys on Kjell Lagerroosilla. Visionäärisimpiä filmejämme (Ystävät, toverit, Tulennielijä, Rukajärven tie) sekä sävykkäitä jännitysdraamoja (Kotia päin ja ruotsalainen Metsästäjät) kuvannut Lagerroos tekee Veden vartijassa komean paluun. Mestarikuvaaja on 2000-luvulla tehnyt vain kuusi elokuvaa.

Veden vartija on Saara Saarelan viides ohjaus ja niistä onnistunein. Näyttelijämme usein tuhlautuvat vaihtelevan tasoisissa tv-sarjoissa. Marian paratiisissa ilahduttanut Saga Sarkola on tässäkin herkkänä, Mimosa Willamo kaikkein sävykkäimmillään, Lauri Tilkanen arvoituksellinen epätavallisessa osassa ja Pekka Strang latautunut vallan käsikassarana kahden tulen välissä. Minna Haapkylä on aina ollut meidän Tilda Swintonimme. Tarvittiin kuitenkin Veden vartija, Tiina Kaukasen puvustus sekä taitavan hiusmuotoilijan kätten työ näyttämään sen kaikille.

Kyan (Daisy Edgar-Jones) ja Taten (Taylor John Smith) rakkaus syttyy Syvän etelän rämeillä.
MICHELE K. SHORT/3000

Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing). Ohjaus Olivia Newman. Käsikirjoitus Lucy Alibar Delia Owensin romaanista. Kuvaus Polly Morgan. Pääosissa Daisy Edgar-Jones, Taylor John Smith, Harris Dickinson, David Strathairn. 126 min. K12. Kino Virta, Kalajoki. BioRex, Pietarsaari. Bio Rex, Kokkola.

★ ★ ★

Kotimaisen Veden vartijan pääosassa itsellinen Noria vaalii ja ihastelee luontoa sekä arvostaa seremonioita. Samoin tekee sisarhahmo Kya amerikkalaisessa Suon villissä laulussa. Teellä ja linnunsulilla on merkitystä. Elokuvat vain soivat eri rekisterissä. Veden vartija yllättää. Suon villistä laulusta saa sen, minkä siltä lähtee hakemaan. Onko meitä narrattu?

Elokuvan ja kirjan Where the Crawdads Sing suomalainen nimi on Suon villi laulu. Silti tarinan alussa erotellaan suo rämeestä. Jälkimmäinen on rikkaampi kasvistoltaan ja eläimistöltään. Mutta eräänlainen suohan se rämekin on. Sarjassa Normaaleja ihmisiä läpimurtonsa tehnyt britti Daisy Edgar-Jones on Syvän etelän Rämelikka, jonka ympäriltä ihmiset katoavat. Kya kasvaa orpona ja hyljeksittynä, kunnes ystävällinen ikätoveri Tate (Taylor John Smith) opettaa tytön lukemaan. Rämeillä elää myös suokäärme. Elokuvassa sen nimi on Chase (Harris Dickinson).

Nuoren naisen empimiseen kahden miehen välillä on syynsä. Sekä Tate että Chase osoittautuvat Kyaa heikommiksi luonteiksi. Ehkä tytön olisi kannattanut jäädä rämeelleen kykkimään, piirtämään perhosia ja lintuja? Mutta eihän ihmisen ole hyvä olla yksin. Tilanne kärjistyy jo alussa, kun Rämelikkaa epäillään rikoksesta. Ohjaaja Olivia Newmanin uralla Suon villi laulu on ensimmäinen ison luokan elokuva. Se näkyy epäluottamuksena yleisön hoksottimiin. Kaikki kerrotaan juurta jaksain, vaikka suoraviivaisesti, jättämättä paljoakaan rivien väleihin. Vanhakantaisen melodraaman viihteelliset arvot ovat korkealla. Silti kirjan koko elämäntarinan tuominen kuviin tuntuu venyttämiseltä, niin välttämätöntä kuin se juonen kannalta onkin.

Tarina vetää mysteerissään ja romanssissaan, näyttelijät ovat hyviä. Viikonloppuna aiheen etukäteismaine oli kerännyt teatterin pienemmän salin täyteen ihmisiä, joista osa ei ollut käynyt elokuvissa aikoihin.

Nöyryyttävien ja romanttisten takautumien selkärankana on nykyhetkessä istuttava oikeudenkäynti. Veteraani David Strathairn esittää isällistä puolustusasianajajaa. Viisaan lakimiehen hoksaamiset eivät ehkä ole niin dramaattisia kuin elokuva antaa ymmärtää, mutta näyttelijä vakuuttaa auktoriteetillaan, että jotain merkittävää tapahtuu silmiemme edessä.

Daisy Edgar-Jonesin edellisen sarjan monitasoinen rooli tukee mielikuvaa syvistä vesistä Kyassakin. Harris Dickinson on nuorista näyttelijöistä maineikkain ja rakentaa hulttionsa mietitysti. Taylor John Smith pärjää hyvin kilttinä naapurinpoikana. Hieno musiikki on Atom Egoyanin kanadalaiselokuvista tutun Mychael Dannan sävellystä. Lopputekstit kannattaa katsoa. Vasta silloin kuullaan Taylor Swiftin teemalaulu Carolina.

Espanjalaistähdet Penélope Cruz ja Antonio Banderas hullunhauskoina elokuvantekijöinä.
MANOLO PAVÓN/MEDIAPRO

Official Competition (Competencia official, 2021). Ohjaus Mariano Cohn ja Gastón Duprat. Käsikirjoitus Mariano Cohn, Andrés ja Gastón Duprat. Kuvaus Arnau Valls Colomer. Pääosissa Penélope Cruz, Antonio Banderas, Oscar Martínez. 114 min. K12. BioRex, Pietarsaari.

★ ★ ★ ★

Näyttelijämestari Javier Bardem hassutteli äskettäin yrityselämän satiirissa Hyvä pomo. Vähintään yhtä taitava puoliso Penélope Cruz ja hieno Antonio Banderas hauskuttavat vuorostaan säkenöivinä espanjalais-argentiinalaisessa uutuudessa, Official Competition. Kun elokuvissa saa nauraa, on pakko antaa paljon tähtiä. Official Competitionissa annetaan lupa nauraa myös elokuville.

”Virallinen kilpailu” satirisoi omahyväisiä taiteilijoita, jotka tässä ovat filmialalla. Cruz on boheemi, ”taiteellistinen” ohjaaja tekemässä elokuvaa paksusta menestysromaanista. Sovituksen pääosissa ovat latinalaisen maailman tähdet Félix (Banderas) ja Iván (Oscar Martínez). Félix on Hollywoodissa menestynyt naistenmies, Iván arvostettu teatterinäyttelijä, joka on eläköitymässä. On herkullista ajatella, että kaikki kolme tekevät pilaa ammatistaan, tähtikuvastaan ja imagostaan. Oscar Martínez on meillä trion tuntemattomin, mutta kotimaassaan Argentiinassa iso, palkittu nimi.

Elokuvantekoon hölmökolmikon on palkannut rikas liikemies, joka haluaa itselleen pysyvän maineen kulttuurintukijana. Pahaksi onneksi kaikki tuntuvat tekevän ihan eri filmiä, eivätkä varsinkaan miehet voi sietää toisiaan. Félix on niin tyhmä, ettei osaa arvostaa Ivánin kykyjä. Hän suhtautuu näyttelijäntaiteeseen kyynisesti. Muttei Ivánkaan niin viisas ole, etteikö kollegan menestys – ja naiset – saisi miestä vihreäksi kateudesta. Ivánia kuvaa hyvin se, että hän haluaisi voittaa näyttelijänpalkinnon vain voidakseen suurieleisesti kieltäytyä siitä.

Official Competition on herkkua filmihulluille, mutta sen pilailu lukuharjoituksilla, näyttelemismetodeilla, ensi-iltajuhlilla ja festivaalipalkinnoilla huvittaa varmasti muitakin. Varsinkin silloin, kun tähtiparin keskinäinen kilpa paikasta auringossa äityy murhanhimoiseksi.

Penélope Cruzin, Antonio Banderasin ja Oscar Martínezin hupsuttelu on ehkä vain nokkela sketsikokoelma yhteisen teeman ympärillä. Silti näyttelijöiden hauskanpito riemastuttaa katsojankin. Filmikomedia on ilo silmälle, korvalle ja mielelle.

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »