tiistai 21.5.2019 | 03:43
UUTINEN | KP24

Minä ja Morrison käy ylikierroksilla

To 31.1.2002 klo 19:35
Hannu Björkbacka KOKKOLA Minä ja Morrison (Rex 1) valittiin Jussi-äänestyksessä yleisön suosikiksi. Tarinan Milla, upea Irina Björklund, sai naispääosa-Jussin. Miesroolissa kuva-alan täyttää Samuli Edelmann. Eikä filmin voittokulkua haitanne, että Marko Leinon käsikirjoitus pohjautuu Kata Kärkkäisen romaaniin. Elokuvan on ohjannut debyyttifilminään Lenka Hellstedt, taitavaksi tiedetyn kuvaajan, Pini Hellstedtin puoliso. Tapaamme Millan iltasiivoojana. Työ ei maistu, eivätkä hermot kestä pomottelua, joten tämäkin pätkätyö jää. Alkoholia ja tupakkaa kuluu. Äidin luona käydään syömässä ja pyytämässä rahaa. Kämppäkaveri jotenkuten vielä sietää Millaa, vaikka vuokraosuus on maksamatta monelta kuulta. Kaikki muuttuu, kun Aki astuu kuvaan. Mies iskee Millan baaritiskiltä ja vie maalle lemmiskelemään. Tuntuvat sopivan yhteen. Salaisuuksiaan mies ei kuitenkaan kerro. Aki häviää yöjuoksuille ja hämärämiehet koputtelevat oviin. Ensimmäinen Akin salaisuuksista on Joonas, ekaluokkalainen. Toinen on bisneksissä tehty kupru, joka johtaa pakomatkaan. Ja kolmas se, että Akilla on muutakin yhteistä ihailemansa Jim Morrisonin kanssa kuin vain intohimo musiikkiin. Minä ja Morrison on kuvaus huonoille teille joutuneesta tytöstä, joka pysähtyy tarkistamaan suuntaansa törmättyään pahaan poikaan. Rakkaus muuttaa Millan, mutta muuttuuko Aki? Vai käyttääkö mies naista ja omaa poikaansakin vain peitteenä toimille, jotka eivät kestä päivänvaloa? Minä ja Morrison on menevä elokuva. Sen kuvat ovat jatkuvassa liikkeessä. Soundtrack soi vientikelpoista suomipoppia. Kaikki on niin trendikästä, että tarina ja ihmiset melkeinpä hukkuvat pintaliitoon, tehosteisiin, kiihottaviin ääniin ja vaikuttaviin leikkauksiin. Silti filmi toimii varsin pitkälle. Vaivoja ei ole säästelty. Juonessa riittää käänteitä ja yllätyksiä. Dialogi on iskevää ja tilanteet elävät. Kuvauspaikat vaihtelevat rantahiekalta hotellihuoneisiin, Tallinnan laivalta Haikon kartanoon, öiseen metsään ja maantielle. Rankkuutta ja huumoria vuorotellaan, koetaan hilpeitä hetkiä ja syviä pudotuksia. Minä ja Morrison yrittää miellyttää kaikkia. Lajityypissä horjutaan love storystä jännäriin, kasvukertomuksesta ongelmaelokuvaan. Hellstedt sekä saarnaa että heittää lekkeripeliksi. Loppukevennys Päätteeksi elokuva hurahtaa täysin kiville. Miten yhdistää itsetuhon kuvaus hyväntuuliseen happy endiin - viime minuutilla? Ei mitenkään, mutta tällaiseen loppukevennykseen Minä ja Morrison pyrkii. Hellsted pippuroi tarinaa ylipursuavalla naisenergialla, mutta spontaanisuuden sijasta filmistä huokuu laskelmointi. Eikä se ole Björklundin vika. Samuli Edelmann joutuu hänkin liukumaan äärimmäisyyksiin. Toistuvat eleet ja katteettomat repliikit riuduttavat roolia juuri kun Akin muhkea hahmo ristiriitoineen on vähällä koskettaa katsojaa. Pienemmissä osissa Titta Jokinen äitinä ja islantilaisohjaaja Baltasar Kormakur täyttävät paikkansa. Sen sijaan Roope Karisto pienenä Joonaksena iskee suoraan sydämeen. Hänelle on varattu satuttavin kohtalo, mutta poika ottaakin elämässään yllättävän, riemastuttavan revanssin. Traagista tietysti, että lapsen on ryhdyttävä aikuiseksi, kun isästä ei siihen ole.