keskiviikko 22.5.2019 | 10:40
UUTINEN | KP24

DVD: Kullankaivaja menettää kaiken Eurekassa

Ke 13.10.2010 klo 06:00
Eureka. Ohjaus Nicolas Roeg. Käsikirjoitus Paul Mayersberg Marshall Houtsin romaanista. Kuvaus Alex Thompson. Pääosissa Gene Hackman, Theresa Russell, Rutger Hauer, Mickey Rourke, Joe Pesci. K-18. 124 min. United Artists 1983. **** Hannu Björkbacka Eureka on brittielokuvantekijä Nicolas Roegin, s. 1928, viides elokuva - tai neljäs yksinohjattu. Meillä filmi sai ensi-iltansa televisiossa vuonna 1990. Suomen elokuvateattereissa Roegin mestariteoksista nähtiin vain Notting Hill 11.17 (Performance, 1968, julkaistu vasta 1970, ohjaus yhdessä Donald Cammellin kanssa) ja Kauhunkierre (Don't Look Now, 1973). Suurenmoinen Walkabout - Erämään vangit (1971) ja David Bowien tähdittämä kiintoisa scifi-elokuva Mies joka putosi maahan (The Man Who Fell To Earth, 1976) on esitetty vain televisiossa, Walkabout onneksi löytyy jo dvd-levynä. http://www.kp24.fi/uutiset/22307/Roegin-kulttiklassikko-Australiasta Itse katsoin Eurekan ja muuta Roegin varhaistuotantoa valkokankaalla 70-luvun lopussa ja 80-luvun alkupuolella Lontoossa. Ihastuin brittiohjaajan erikoislaatuiseen, yltiöpäiseen visioon, joka tulvii eri näkökulmia, katkoo ja venyttää aikaa ja melkein hylkää perinteisen juonikäsityksen. Roeg on itse mestarikuvaaja (kameroi omat elokuvat Performance ja Walkabout sekä muille mm. Petulia, Kaukana mielettömästä maailmasta, Sattuipa hassusti matkalla Foorumiin, Fahrenheit 451, Punaisen surman naamio, Caretaker - kuokkavieras) ja hänen tyylinsä on säilynyt myöhemmissäkin ohjauksissa kuvauksellisesti loistokkaana ja suureellisena. Roegin elokuvat tuntuvat vaativan ison valkokankaan ja elävän täydesti vain sillä. Televisiossa ja dvd:ltä filmit helposti kutistuvat itseään pienemmiksi, sillä Roegin uralla visio on viesti, näkemys kuvallista - tarinan, sisällön, jopa näyttelijätyön kustannuksella. Eureka, joka televisioesityksessään sai suomalaisen nimen Kuka murhasi Jack McCannin? on Roegin huippukauden viimeinen elokuva. Sitä seurannut Insignificance - Yhtä tyhjän kanssa (1985) oli enää ideatasolla kiinnostava, kummallisen "tyhjänpäiväinen" filmi, jossa visuaalisen ylivalta ei enää tuntunut tukevan sen kummempia merkityksiä. Aihe oli toki herkullinen; Einsteinin ja Marilyn Monroen kuviteltu kohtaaminen hotellihuoneessa. Elokuvassa näytteli senaattorin sivuroolissa äskettäin edesmennyt Tony Curtis. Castaway - Aution saaren unelma (1986, ei siis se Robert Zemeckisin vuoden 2000 Cast Away - tuuliajolla, jossa Tom Hanksin vastanäyttelijänä oli suomalainen Wilsonin lentopallo) paljastui painajaiseksi, pääosassa karismansa jonnekin kadottanut Oliver Reed. Edes Dennis Potterin käsikirjoitus ei jaksanut pitää yllä mielenkiintoa pikkufilmissä Väärillä raiteilla (Track 29, 1988). Melko hyvänä pidetyn lastenelokuvan, Roal Dahl -sovituksen Kuka pelkää noitia (1990) jälkeen Roeg itse luisui väärille raiteille, enimmäkseen tv-elokuviin (mm. Raamattu - Simson ja Delila, 1996). Tällä hetkellä tekeillä on kuitenkin taas pitkä elokuva, Martin Amisin romaanista kuvattava Night Train (2010). Eurekan lopputeksteissä on se tavallinen vastuuvapauslauseke tarinan perustumisesta mielikuvitukseen ja tosielämän yhteyksien sattumanvaraisuudesta. Silti elokuva seuraa varsin tarkasti toisen maailmansodanaikaista kuuluisaa kuolemantapausta Bahama-saarilla. Sir Harry Oakes murhattiin loistohuvilassaan vuonna 1942. Uhri oli nuijittu, osittain poltettu ja ruumiin päällä siroteltu höyheniä. Tekijää tai tekijöitä ei koskaan saatu selville, koska oikeudenkäynti kääntyi pian skandaaliksi väärennettyjen todisteiden vuoksi. Wikipedia kertoo, että tapausta setvittiin myöhemmin useissa kirjoissa. Ensimmäisen kirjoitti Geoffery Bocca 1959, toisen Marshall Houts 1972. Tuoreimman kirjan aiheesta teki James Owen 2006. Murhaa on sivuttu myös Windsorin herttuan ja herttuattaren elämäkerroissa, koska herttua oli tapahtuma-aikaan Bahama-saarten kenraalikuvernööri - ja yöpyikin Harry Oakesin vieraana. Sir Harry Oakesista kirjoittaneet tutkivat johtolankoja jälkikäteen uudelleen ja päätyivät ristiriitaisiin ratkaisuihin. Joissain teorioissa murhaajaksi on epäilty Oakesin huikentelevaista vävyä, joka nai miljonäärin tyttären vastoin isän tahtoa. Toisissa on päädytty Oakesin yhteistyökumppaniin, Sir Harold Christieen, joka oli murhayönä paikalla, melkeinpä seinän takana, muttei väittänyt huomanneensa mitään. Christie jopa uhkasi oikeusjutulla kirjailija Marshall Houtsia – jonka teokseen Eureka siis perustuu - mutta ei kuitenkaan ryhtynyt toimenpiteisiin. Edellisten lisäksi murhaa on epäilty mafian järjestämäksi. Oakes kun ei olisi taipunut rikollispomo Meyer Lanskyn suunnitelmiin perustaa Bahamalle pelikasino. Mielikuvituksellisimman vaihtoehdon esittää Charles Higham Windsorin herttuatarta käsittelevässä elämäkerrassa. Siinä murhan toteuttajaksi havaittiin afrikkalaisiin rituaaleihin perehtynyt spesialisti, jonka Christie olisi laittanut asialle… Vaikka Roegin Eurekassa on pitkällinen oikeudenkäyntiosuus, se ei tutki sormenjälkiä tai johtolankoja, ristikuulustele epäiltyjä eri tutkintahaaroja vasten, vaan rakentaa saliin elokuvallisissa loppunousutoiveissa rakastavaisten melodraaman. Henkien taistelu käydään elokuvan Harry Oakesin eli Jack McCannin perijätärtyttären Tracyn (osassa Roegin silloinen vaimo, Theresa Russell) ja tämän puolison, onnenonkija Clauden (Rutger Hauer) välillä. Venytetty jälkiselvittely ei ole kuitenkaan yhtä kiehtova kuin alku, jossa McCann - upea Gene Hackman riuskimmillaan – löytää arktisilta alueilta kultaesiintymän vuonna 1925. Harry Oakesin omaisuus perustui kultalöydölle, joka on toiseksi suurin maailmassa. Filmissä on idea McCannista ihmisenä, jonka elämä huipentuu varhain ja kaikki sitä seuraava onkin vain hidasta, jäistä liukua epätoivoon. Mitään kultaa merkittävämpää löytöä – Heureka! – ei loppuelämällä enää voi olla tarjottavanaan. Kuinka kuvata kiinnostavasti vaipumista, masennusta, hengettömyyttä? Se osoittautuu Roegin ongelmaksi Eurekan puolivälissä, kun McCann riuhtoo tyhjyydessään kuin näkymättömän hämähäkinseitin saaliina. Onneksi elokuvalla on tarjota unohtumaton kliimaksi, McCannin tuho, öinen surmatyö, josta Roeg rakentaa varmalla kädellä suurisuuntaisen, kuusiminuuttisen bravuurin. Eureka ei kokonaisuutena enää yllä Performancen, Walkaboutin tai Kauhunkierteen mittoihin roegmaisena mestariteoksena. Silti tämä yksi kohtaus, tai pikemminkin jakso, on komea ja hallittu. Roeg luo nyt samanlaista kohtauksia lohkovaa ja otoksia yhteen hitsaavaa (!) kuvalabyrinttia kuin repäisevässä ja raastavassa Performancessa. Raa'an tappotyön julmankova esteettinen ylöspano perustellaan tosielämän mysteerillä. Kun Oakesin murha ei koskaan lopullisesti paljastunut, myös McCannin elämä päättyy arvoitukseen. Roeg vihjaa kaikkien kirjallisten teorioitten synteesinä vaihtoehtoa, jossa ahneen surkea loppu olisikin ollut kaikkeen väsyneen merkkimiehen itsensä provosoima, avustettu itsemurha. Kultalöydön ja surmanyön välissä Roegin elokuvakone on tyhjäkäynnillä. Kuvaajana Alex Thomson (kansiteksteissä virheellisesti Thompson) on hyvän silmän omaavalta ohjaajalta täsmävalinta. Kullan kimallus ja sula polte - McCann uikin kullassa - ovat tärkeä visuaalinen motiivi. Pohjoisen kylmät lumivuoret, kuolleet kaivoskylät, Bahaman seesteinen tyhjänpäiväisyys, myrsky-yön sävykkyys ja sisätilojen syvätarkkuus ovat kaikki vaikuttavan komeita. Rooli on myös täysin sopiva Hackmanille. Hieno lajissaan suorituksena on fiktioversion Christie-vastine, Ed Lauter, joka esittää McCannin tuskaisaa kumppania, Charlie Perkinsinä. Miehessä kiteytyy kaikki epäonnistuneisuus: elämätön, huippuhetketön elämä katkeroittaa ja tekee heikoksi. Rutger Hauer vävynä onnistuu hänkin tavallaan, vastenmielisenäkin playboyna, jonka kova naistenmiehisyys on uskottava houkutin miljonäärinkin tyttärelle. Tracyna Theresa Russell on samanlainen kuin kaikissa rooleissaan: erittäin hemaiseva, mutta näyttelijänä ohut. Näyttävälle mutta - Rutger Hauerin tavoin - kovin yksipuiselle keskivertotähdelle ei ole filmiosistaan palkintoja kasautunut. Joe Pesci on tyypillisessä roolissa mafiosona. 80-luvun hienopiirteistä ja näyttelemisessään pidättyvää Mickey Rourkea ei ulkoisesti näytä mikään yhdistävän nykykuntoiseen romuluiseen jättiin elokuvissa The Wrestler ja The Expendables. Hyvistä puolista huolimatta Eureka uhkaa vääjäämättömästi kääntyä lattean puolelle. Edes Jacques Tourneurin Yö voodoosaarella -elokuvan rituaaleja muistuttava hurja, alkuperäisväestön järjestämä öinen transsiorgia ei sekään yksityiskohtana nosta filmiä supersarjaan, vaikka koettaakin energisesti enteillä ja kiihdyttää tapahtumia kohti huipennusta. Vaikutus jää puolitiehen, yleismaku katsojalla on vähän ihmettelevä. Mitä oikein tapahtui, ja miten - ensinnäkin McCannille ja toiseksi Roegille ja Eurekalle? Silti filmi on huomionarvoinen, varsinkin tyypillisenä osana Roegin sinänsä epätyypillistä käsitystä elokuvasta jonkinlaisena lateraalia ajatusvirtaa sykäyksittäin eestaas nykivänä, kubistisena ilmaisukeinona. Suurmiehen menestyksen löytämisen ja tärkeimmän menettämisen tarinana Eureka vertautuu muutamaankin muuhun elokuvaan sekä aiheelta että tyyliltään. Ilmeinen esikuva Roegin kultakuninkaalla on Orson Wellesin mediakeisari Citizen Kane (1941). Eurekan lumen peittämässä kaivoskaupungissa näkyy pikkupojalla samanlainen lipallinen lakki kuin Kanella oli lapsikohtauksessa. Elokuvassa on myös useita samantyyppisiä "lasilumipalloja" kuin Wellesin klassikossa - yksi jopa vierähtää lattialle kuolinkohtauksessa. Varhaisen onnen jälkeistä tyhjän kuoren mysteeriä tässäkin suurmieselämäkerrassa ratkotaan. Ja lopuksi vetäydytään omaan palatsiin. Eureka-nimi näkyy koristeellisessa portissa aivan kuin Kanella Xanadu. Tuorein esimerkki aiheen käsittelystä on öljyllä rikastunut ja ihmisenä itsensä pilannut Daniel Plainview (Daniel Day-Lewis) Paul Thomas Andersonin elokuvassa There Will Be Blood (2007). Eikä unohtaa sovi myöskään omaa suuren tyylin mestariamme Rauni "Molle" Mollbergia, joka loi samansukuisen hahmon Petsamon moraalittomasta nikkelikuninkaasta Arno Jurmalasta (Mikk Mikiver) elokuvassa Ystävät, toverit (1990). Vaasalaisen Future Filmin uusi Eureka dvd on tasokas. Kuvanlaatu ei juuri eroa vuonna 2006 FS-Filmin julkaisemasta versiosta. Ääni on uudemmassa kuitenkin ulotteisempi ja sävykkäämpi. Se onkin merkitty kannessa stereoksi, kun taas vanhemmassa oli pelkkä mono. (IMDB-sivusto ilmoittaa ristiriitaisesti, että elokuvan alkuperäinen äänimiksaus olisi mono.) Myös elokuvan pituus on pysynyt alkuperäisenä, 2 tuntia ja 4 minuuttia. Futuren levyn kannessa on mainittu virheellisesti 2 t 10 minuuttia. Se saattaa olla jäänne amerikkalaisesta pituudesta, joka johtuu erosta eurooppalaiseen esitysnopeuteen. Ekstroja ei vanhassa levyssä ollut, tässäkin vain traileri.