tiistai 12.11.2019 | 03:55
Tilaa lehti
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
UUTINEN | KP24

Tommi Parkko: Kirjoita runo

Pe 22.4.2011 klo 06:00
Markku Laitinen

Tommi Parkko: Kirjoita runo. Avain 2011

Sielusi on runoileva, tunnet pakottavaa tarvetta pukea ajatuksesi runon muotoon, tahdot kirjoittaa, epäröit, kaipaat opastajaa, sellaiseksi tarjoutuu Tommi Parkko. Runojen lähteenä voi toimia moni tekijä, tunteilla on kuitenkin erityisasema. Parkon mukaan tunteiden kirjo on laaja ja tunteiden monenlaiset vivahteet ovat hyvää runouden materiaalia. Sen kuuluisan inspiraation varaan Parkko ei heittäytyisi: ”Se on kokemuksena niin voimakas, että joskus se tekee runoista pyhiä, jolloin niiden työstäminen ei ole enää soveliasta tai mahdollista. Mystisellä tavalla syntynyttä tekstiä ei sovi sorkkia. Kaikilla kirjoittajilla on joskus sellainen olo, että nyt syntyy loistavia runoja, joita ei tarvitse myöhemmin muokata. Tämä tunnetila on voimakas. Runoilijan tunne ei kuitenkaan riitä laadun takeeksi, vaikka harjaantuneen kirjoittajan tuleekin uskoa omia tuntemuksiaan”, kirjoittaa Parkko. Moni aloitteleva runoilija on joutunut umpikujaan halutessaan sanoa jotain uutta. Etenkin runouden ikiaikaisista teemoista-rakkaudesta, kuolemasta ja totuudesta-on äärimmäisen vaikea saada sanottua jotain ennen sanomatonta. Parkon ajatus onkin, että nämä teemat kannattaa konkretisoida tilanteiksi ja kuviksi, joiden avulla näistä runouden ikiaikaisista teemoista on ehkä mahdollista sanoa jotain persoonallista ja omaa. Kirjaa lukevan, aloittelevan runoilijan otsalle alkaa kasaantua hikipisaroita viimeistään silloin, kun Parkko alkaa esitellä kieliopillista termistöä: Apostrofi, prosopoia, katakreesi, kiasma, anafora, anadiplosis, epifora, epanalepsis, allitteraatio, zeugma... Näiden termien avulla Parkko pyrkii ilmeisesti selkeyttämään runouden ydinolemusta, mutta saa aloittelevassa runoilijassa aikaiseksi vain ahdistusta. Tuleva runoilija mykistyy. ”Kotkotuksia,” sanoo runoilija Majakovski. Hämmennystä herättää myös Parkon lausahdus: Monet runot ovat niin vaikeita, ettei lukija halua käyttää niiden lukemiseen yhtä paljon aikaa kuin romaanin lukemiseen. Heti perään hän kuitenkin kirjoittaa näin: Runon on kutsuttava lukija runon maailmaan. Ja vielä näinkin: ”Jokin ajatus lukijan mahdollisuuksista ymmärtää runo tai kokoelma on hyvä pitää mielessä. Hyväksyykö Parkko siis ’vaikeudella kikkailun’, vaikka samaan hengenvetoon vaatii ymmärrettävyyttä?” Selkeitäkin neuvoja Parkon kirja sisältää: Aktiivisuus omien runojen esiintuomisessa kannattaa – ei kannata jäädä kotiin odottamaan, jos joku vaikka tulisi sieltä hakemaan. Jos haluat päästä ammattikirjailijaksi, sinun on syytä malttaa mielesi ja kirjoittaa käsikirjoituksesi vielä kerran uudestaan, vaikka se olisikin jo kymmenes kerta. Ja tarjota tekstiä uudestaan kustantamoille. Kokoelman kirjoittaminen voi olla vuosien työ. Jos etsii itselleen innoitusta kirjoittajana, niin Parkon kirjasta sitä ei helposti löydä. Sen sijaan törmää runon teknisiin ja runousopillisiin käsitteisiin, siihen runouden kuivempaan puoleen. Runouden ”hengenpaloa” Parkko ei kirjassaan käsittele.