maanantai 21.10.2019 | 16:40
Tilaa lehti
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
UUTINEN | KP24

Kaurismäen onnellinen Le Havre

Ti 21.6.2011 klo 06:00
Hannu Björkbacka SODANKYLÄ

Le Havre. Ohjaus ja käsikirjoitus Aki Kaurismäki. Kuvaus Timo Salminen. Pääosissa André Wilms, Kati Outinen, Elina Salo, Jean-Pierre Darroussin, Blondin Miguel. 93 min. Sputnik Oy 2011. Suomen ensi-ilta Sodankylän iso teltta 18.6.

”Jos elokuvanteossa ajattelee taidetta, tulos on huono. Pitää tehdä työnsä ja jättää määrittely muille.” Näin väitti mestarikuvaaja Michael Chapman Sodankylässä. Ehkä siksi Aki Kaurismäkikään ei halua nousta perä edellä puuhun, vaan puhuu uusimman elokuvansa yhteydessä vain viihteestä. Le Havre on viihdyttävä, parikin onnellista loppua sisältävä hyvän olon satu. Se kertoo toivosta ja ihmeiden mahdollisuuksista ongelmien saartamassa maailmassa. Kati Outinen esittää arjen ihmistä, käytännöllistä naista, joka sanoo, ettei ihmeitä tapahdu hänen asuinseudullaan. Arletty sairastuu pahalaatuiseen syöpään, mutta salaa sen mieheltään. Vaimon mukaan Marcel on iso lapsi. Lääkäri lupaa kiertää totuuden ja puhua kuin ministeri. André Wilms on Marcel, kengänkiillottaja, joka Arlettyn ollessa sairaalassa ottaa siipiensä suojaan Le Havren satamasta löytämänsä pakolaispojan. Lapsi, Idrissa, on kymmenvuotias, mutta lehtiotsikoissa aseistettu ja vaarallinen. Kytkentöjä Al-Qaidaankin epäillään. Todellisuudessa poika kaipaa vain äidin luokse Lontooseen. Marcel saa Elina Salon esittämän kapakoitsijan, hedelmäkauppiaan ja koko korttelin tuekseen siirtolaispojan pelastamiseksi. Apu on paikallaan, sillä Idrissan perässä on liian monta vuotta poliisina toiminut komisario santarmeineen.

Kestävä pesukone

Kengänkiillottaja kuulee radiosta, kuinka pesukoneet tutkimuksen mukaan suunnitellaan nykyisin lyhytikäisiksi, jotta kuluttajan täytyy ostaa pian uusi ja bisnes pyörii. Katsoja voi sijoittaa pesukoneiden tilalle elokuvat. Keskiverron nykyleffan katsoo hädin tuskin kerran ennen unohdusta. Kaurismäki tekee filminsä ajattomiksi. Hänen tehtaassaan valmistetaan käsityönä käyttöä kestäviä pesukoneita. Ohjaajaa on syytetty kulta-aikoja haikailevasta nostalgiasta, jopa museaalisuudesta. Pyrkimys on kuitenkin iättömyyteen. Kaurismäki luottaa, ettei ihmisen ydin muutu. Miksi siis humaanin taiteen pitäisi? Syiden ja seurausten jatkumo on Le Havressa matemaattisen tarkkaa, ja matematiikkahan on sukua musiikille. Paikoin Kaurismäen hioutunut instrumentti soikin kauniisti. Elokuva toimii kuin junan vessa. ”Tekniikka säätelee estetiikan”, muistutti Michael Chapman. Kuulopuheen mukaan Kaurismäki kirjoitti lopputyönsä katsottuaan erään Robert Bressonin filmin yli kuusikymmentä kertaa. Piti juttu paikkansa tai ei, ranskalaismestarin vaikutus on ilmeinen. Le Havre on tiukasti rajattua, tarkkaa ilmaisua. Se on myös hauskinta ja vapautuneinta Kaurismäkeä. Valoisa ja kutsuva filmi hengittää, se henkii positiivisuutta. Le Havre on hyvää viihdettä. Onko se kestävää taidetta, jää nähtäväksi. Cannesissa Le Havre ei kelvannut jurylle. Syitä voi arvailla. Tulitikkutehtaan tyttö ja Mies vailla menneisyyttä ovat Kaurismäen päätöitä, karuja ja kovia vertailukohtia. Eikä Le Havre tavoittele sitäkään kirpeänsuloista tunnelmaa, jota Kauas pilvet karkaavat edusti. Polttavan ajankohtaista aihetta käsittelevästä Kaurismäki-viihteestä puuttuu analyysin kirkkaus. Siksi huomio kiinnittyy taiteilijan maneereihin.

Liian tyylipuhdasta

Ranskan kieli vapauttaa elokuvan ohjaajan helmasynnistä, haastattelulausunnoistakin tutusta tavaramerkistä, nokkelasta kaurismäkipuheesta. Aiemmin henkilöiden töksäyttämät repliikit tekivät hahmoista yhdenmukaisia käsikirjoittajan äänitorvia. Elina Salo ja Kati Outinen saavat katsojan olon kotoisaksi. Kumpikin on tavallaan suomifilmin aidoimpia aarteita. Toissakesän Sodankylän vieraan Robert Guédiguianin elokuvien vakiokasvo Jean-Pierre Darroussin on varma komisario, vaikka hahmon kääntymys jääkin epämääräiseksi. Kaurismäen Boheemielämässä ja Juhassa koulima André Wilms on erinomainen pääroolissa. Chaplinin kulkurin ja Tatin herra Hulot´n tavoin kengänkiillottaja hohtaa ympärilleen lempeää valoa. Keskeinen pojan rooli on hukattu. Ohjaaja ei saa luonnetta esiin nuoresta näyttelijästä ja rooliin voisi vaihtaa kenet tahansa – niin kuin Laika-koirankin kohdalla. Molemmat edustavat asioita, ovat elokuvassa vain merkkejä. Iskevää gangsterialkua lukuun ottamatta sivujuonteet nuutuvat. Rokkenroll rämisee, ei kohtausmausteena vaan kokonaisena jaksona. Little Bobin (Roberto Piazza) nostalgiarokki nielee tiiviistä filmistä kallisarvoisia minuutteja. Kaurismäen maskotti Jean-Pierre Léaud tuhlataan pistäytymisrooliin. Le Havre kunnioittaa kauniisti kristillistä perussanomaa, lähimmäisen palvelemista. Marcelin mentyä nukkumaan, Arletty kiillottaa miehensä työkengät. Arlettyn sairastuttua poika tarttuu vuorostaan harjaan. Aivan lopussa tapahtuu se ihmekin, elokuvan kaivattu, mutta ainoa yllätys. Jouluklassikossa Ihmeellinen on elämä naapuriapu herkistää, koska yhteisöllisyys on elokuvassa vaarantunut. Le Havressa puhalletaan samaan hiileen vastuksitta. Siksi Happy End ei tunnu ansaitulta palkkiolta. Särmättömänä Kaurismäen pelkistetty tyyli lähestyy formalismia, liiankin tyylipuhdasta elokuvaa.