| ° | m/s | |
Kuinka on mahdollista tappaa miljoona ihmistä, eikä se kiinnosta ketään? Näin kysyy Serafim Seppälä kirjassa Armenian kansanmurhan perintö. Turkkilainen Nobel-kirjailija Orhan Pamuk kyseli samaa ja häntä uhattiin vankilalla. Vuonna 2007 turkkilais-armenialainen päätoimittaja murhattiin. Armenialaisten kohtalo ei näytä kiinnostavan ketään, mutta kansanmurha kielletään varmuuden vuoksi. Atom Egoyanin elokuvassa Ararat (2002) turkkilaisupseeri sovittaa surmatun isän taskukelloa pikkupojan kantapäähän. - Naula on lyötävä luuhun, että se pysyy, sanoo sotilas. Filmissä Turkin armeija on sinetöimässä armenialaisten kansanmurhaa vuonna 1915. Kohtauksen toivoisi olevan kärjistettyä tulkintaa tai puhdasta fantasiaa. Mutta teologian professori ja historiantutkija Seppälä tietää paremmin. Kengittäminen oli yleinen armenialaisiin kohdistettu kiduttamisen muoto. Joukkoraiskausten, polttamisten, ristiinnaulitsemisen ja marssittamisella näännyttämisen ohella. Ortodoksimunkki Serafimin kirja on rikas tietopaketti. Hirtehisesti aihe on jäänyt uhriluvultaan suurempien kansanmurhien varjoon. Synkkyydestään huolimatta Armenian kansanmurhan perintö on informatiivisissa ja syvällisissä pohdinnoissaan myös lukunautinto. Seppälä kartoittaa armenialaisten historian ja nykytilan monesta kulmasta. Todistusaineiston rinnalla ongelmaa tarkastellaan filosofisessa, psykologisessa ja teologisessakin mielessä. Armenia virallisti kristinuskon jo 300-luvulla, ensimmäisenä valtiona. Seppälä tulkitsee, että armenialaiset joutuivat valloittajan mielivallan kohteeksi erilaisen uskonsa vuoksi. Paradoksaalista on, että vastarinnan puute johtui kristillisestä posken kääntämisen perinteestä. Turkkilaisten vaino ei ollut rasistista. Poliittisten ja taloudellisten syiden ohella Seppälä näkee irrationaalista vihaa, vaikka kansanmurha toteutettiin rationaalisen suunnitelmallisesti. Rankastakin kirjasta on iloa, kun Seppälä kertoo taiteiden roolista teeman valottajana. Poiminnot armenialaisesta kulttuurista ovat oivallista tiedonjulkistamista ja Seppälän analyysit teräviä kautta linjan. Kirjallisuudessa ei kansanmurhasta ole syntynyt klassikoita. Kriittisimmät armenialaiset itsekin pitävät kansanmurharomaaneja ”mattokauppiaiden” trivialisointina. ”…kuin joutuminen turkkilaisten lahtaamaksi olisi meidän suurin saavutuksemme”, ivaa kirjailija Ara Baliozian. Elokuvassa armenialaisuutta on syvällisimmin käsitellyt Sodankylässä vieraillut Atom Egoyan. Merkitystä on ollut myös selviytymiskertomuksilla. 20-luvun mykkäfilmissä Aurora Mardigian pääsi itse näyttelemään tuskalliset kokemuksensa. Hollywoodin tuottajat tosin yhdistivät valistusaiheen häikäilemättömään eksploitaatioon. Musa Daghin puolustustaistelu on kuin luotu suurelokuvaksi, mutta se odottaa vielä tekijäänsä. Tasokkaimpia ovat kuvataiteilija Arshile Gorkyn ja musiikkitieteilijä Komitaksen saavutukset. Chansonin mestari Charles Aznavour on vanhoilla päivillään aktivoitunut armenialaisjuurilleen. Rockin puolella kansanmurhatietoisuuden soihtua kantaa Provinssissa kesällä konsertoinut System of a Down. Taiteen itseisarvon ohella Seppälä ei unohda sen terapeuttista merkitystä armenialaisille ja pedagogista vaikutusta maailman tietoisuuteen. Haaste on kuitenkin valtaisa, sillä 2000-luvun armenialainen identiteetti rakentuu negaatiolle. Vastassa on ”totaalisen tuskan kolminaisuus”. Ensin oli kansanmurha itse, sitten kotimaan menetetty muisto ja vielä kieltäminen. Selviytyneet eivät voineet käydä surutyötä, sillä jälkeen ei jäänyt hautoja eikä haudattavia. Toivo kohdistuu armenialaisten kolmanteen sukupolveen, joka on oivaltanut kulttuurisen rikkautensa. Seppälä huomauttaa, että kenellekään ei tarvitse selittää juutalaisten holokaustia. Armenialaiset joutuvat aloittamaan selittämisen aina alusta. Tapahtuma-aikaan kansanmurha oli esillä paremmin kuin juutalaisten kohtalo toisessa maailmansodassa. Kansainvälinen tarkoituksenmukaisuuden politiikka sitten kaivoi tosiasioille unohduksen haudan ja myöhemmin kieltäjät pyrkivät vielä peittämään sen. Kieltäjät ovat Seppälän mukaan voittaneet, jos vuoden 1915 tapahtumia pidetään edes jossain määrin kiistanalaisina: ”kansanmurhan kieltäjille tasapelikin on voitto”. Jopa kieli on petollinen. Pelkään vielä jossain näkeväni Serafim Seppälän ravisuttavasta kirjasta arvion otsikolla ”Armenian kiistelty kansanmurha”.
