tiistai 21.5.2019 | 03:40
UUTINEN | KP24

The Tree of Life

Ke 21.9.2011 klo 06:00
Hannu Björkbacka PIETARSAARI The Tree of Life. Ohjaus ja käsikirjoitus Terrence Malick. Kuvaus Emmanuel Lubezki. Pääosissa Brad Pitt, Jessica Chastain, Hunter McCracken, Laramie Eppler, Tye Sheridan, Sean Penn. K-11. 139 min. River Road Entertainment 2011.City Red One, Pietarsaari.

Terrence Malick , 67, on kahden uuden elokuvaprojektin jälkituotantovaiheissa. Amerikkalaisohjaaja ei ole aina ollut tuottelias. Kolmessa vuosikymmenessä valmistui viisi elokuvaa: Julma maa (1973), Onnellisten aika (1978), Veteen piirretty viiva (1998), The New World (2005), The Tree of Life (2011). Arvojärjestyskin on sama. Toinen tulevista ohjauksista on ”tutkimus universumin syntymästä ja kuolemasta”. Isot aiheet eivät suuta halkaise. Ainakin niistä saa komeita otsikoita. Malickin Cannes-voittaja Elämän puu selvittää maailman luomisen, syntiinlankeemuksen ja Paratiisista karkotuksen. Kurkkaamme mikroskooppiin, kaukoputkeen ja digikauden ihmeisiin. Näemme hedelmöityksiä, alkuräjähdyksiä ja disneymäisesti inhimillistettyjä dinosauruksia. Elokuvan ytimessä seurataan perhe-elämää 50-luvun lopun Teksasissa. Hyvää tarkoittavaa mutta tiukkaa isää näyttelee Brad Pitt. Enkelimäisenä, silti lujaluontoisena äitinä lapsia kaitsee Jessica Chastain. Murrosikäistä poikaa esittää Hunter McCracken. Nuorempina veljinä nähdään Laramie Eppler ja Tye Sheridan. O’Brienit kohtaavat iskuja. Isä joutuu työttömäksi ja perhe muuttamaan kodistaan. Keskimmäinen pojista kuolee oman käden kautta. Kertomus takautuu Sean Pennin esittämän esikoisen ajatusvirrassa 50-luvulle. Mies yrittää ymmärtää, mitä lapselle tapahtui ja miksi. Pennin piirteissä on fossiilimaista uurretta, joka sopii Tree of Lifeen, jossa dinosauruksetkin herätetään henkiin. Pittin takaa kuvattu niska ja Chastainin sielukkaat kasvot kantavat pitkälle. Mutta ei niin kauas kuin Malick haluaisi. Penn on ihmetellyt roolinsa niveltymistä kokonaisuuteen. Mielenmaisemien karuissa kivikoissa rämpivää näyttelijää käykin välillä sääliksi. Nykyaika tarjoaa kontrastia, jossa Malick viipyilee liian pitkään ihmettelemässä pilvenpiirtäjien modernia hengettömyyttä, sitä uudenlaista tyhjyyttä, joka on tullut entisen autiuden tilalle. Pittin voi mieltää keksijäksi ja kauppamatkustajaksi, mutta vaivoin klassisen musiikin harrastajaksi tai urkuriksi. Jessica Chastain on sykähdyttävä, vaikka joutuu usein tyhjänpantiksi samankaltaisina toistuviin kuviin.

Veljestarina parasta

Parasta filmissä on veljestarina. Nuoret esittäjät tuovat elämän niihinkin kohtauksiin, joissa repliikit eivät toimi. Tai silloin, kun ohjaaja on tyytynyt otokseen, joka onnahtaa. Malickin hörhöily jättää katsojan kylmäksi ja käsikirjoituksen aikahypyt ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Lasten yhteishenki päästää vihdoin lähelle. McCrackenin ja Epplerin isonveljen ja pikkuveljen välinen julma kokeilu sekä herkkä sovinto saattavat tunteet pintaan. Sanoja ei tarvita, kun pojat painavat kämmenet vastakkain ovilasiin ja tuntevat yhteydestä nousevaa onnea, joka kantaa vaikeuksien yli. McCrackenin rooli on Tree of Lifen elämän voima. Sielu tulee Jackissa tietoiseksi itsestään, kun lapsuus loppuu. Luonnollinen kehitys johtaa lankeemukseen, vaikka Jack vain kapinoi joustamatonta isäänsä vastaan. Sukupuolisuuskin herää. Isän tuomitseva tapakristillisyys aiheuttaa elämänikäisen häpeän, jota veljesten heikoin lenkki ei kestä. Filmi panee miettimään myös äidin lempeämmän, mutta yhtä hallitsevan uskonnollisuuden vaikutusta. Isän valta on kirkossa kuulutettua. Teksasissa eivät puhalla vielä 60-luvun radikalismin vapaammat, raikkaammat tuulet. Ydinperheen mikrotarina vertautuu makrotason syntyihin syviin. Elokuva sukeltaa alkumereen ja ampaisee taivaisiin. Elokuvalipun hinnalla pääsee psykedeeliselle aika-avaruusmatkalle, kuten Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:ssä. Bergmanin psykopatologinen perhekuvaus tarjoillaan eteerisen lyyrisinä fragmentteina. Ne lainataan Tarkovskin Peilistä: myös Tree of Lifessa levitoidaan. Ajatusten säteellä ovat elokuvissaan onnistuneemmin liikkuneet myös Powell ja Pressburger sekä Stan Brakhage kokeilevissa töissään. Kuvaajana Emmanuel Lubezski saa Malickin häivähtelevään tyyliin pitoa paljaan kuulailla otoksilla. Lavastukset luovat yleispätevän menneen ajan kokovartalokuvan. Malickin mitassa asetelmallisuus vain epäilyttää. Kehystyskelpoinen elokuva kuolee pystyyn. Kauneuden pitäisi kehittyä kuvien välisistä suhteista eikä jäädä yksittäisiin, peräkkäin sijoitettuihin otoksiin. Taideterapia on hyväksi, mutta terapiasta tulee harvoin hyvää taidetta. Kerrottu vaikuttaa omakohtaiselta. ”Jos asia ei ole elämässäsi, et saa sitä soittimesta esiin”, sanoi muusikko Charlie Parker. Nyt ohjaajalla on vaikeuksia välineensä kanssa. Malick ei osaa sovittaa intiimejä melodioitaan suuremman sinfonian raameihin. Malick ei tyydy vertauskuviin. Näyttämölle raahataan ovenraamit teatterikulisseiksi ja veden päälläkin kävellään. Tarinan henkilöt kootaan kahlaamaan vedessä viimeiselle rannalle. Kirjaimellisuus on vaivaannuttavaa. Toivoisi, että se dinosauruskin palaisi saamaan vähän eloa näihin haamuihin. Vai onko loppukohtauksessa kyse lisämateriaalista, joka piti jättää dvd-julkaisulle. Filmiryhmän viimeisen kuvauspäivän ”wrap up”, epätasaisen elokuvaprojektin hiljaiset hautajaiset? Cannesin kilpaveljien, Malickin ja Kaurismäen, Tree of Life ja Le Havre käyvät muistutuksesta, että mestarinkin täytyy harjoitella.