lauantai 22.1.2022 | 17:02
Tilaa lehti
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
UUTINEN | KP24

Räntilä ja raku – erottamattomat

Ma 16.12.2002 klo 18:41
Soile Seppä OULUNSALO Pirkko Räntilä on kuin raku - herkkä, luja ja valovoimainen. Oulunsalon Varjakassa asuva Räntilä ja raku ovat erottamattomat, selittämättömällä tavalla identtiset. Pirkko ja raku tutustuivat toisiinsa toistakymmentä vuotta sitten. Tänä päivänä Pirkon vahvasti persoonalliset rakuveistokset ovat ainutlaatuinen ilmiö taiteessamme. Eurooppalaisittainkin katsottuna taiteilija on alansa huippulahjakkuus. Vuonna 1996 Pirkko otti yhteyttä Institut des Finlandais'iin Pariisissa. Sen seurauksensa hänet kutsuttiin osallistumaan siellä pidettävään yhteisnäyttelyyn vuonna 1997. Kesällä 2002 hänet palkittiin Pariisin kutsunäyttelyssä Academie Europeenne des Arts-France'n ainoalla kultamitalilla. Pirkolla ei ole juurikaan enää aikaa pitää näyttelyitä Oulussa. Jo ennen yksityisnäyttelyään Galleria Valöörissä Helsingissä maaliskuussa 2003 hän osallistuu maailmanlaajuiseen kulttuuri- ja taidenäyttelyyn Cannes' ssa Ranskassa. Hän esittelee siellä neljä rakuveistosta, jotka ovat osin vasta ideoina mielessä. Näyttelykutsu on tullut myös Sisiliaan. Sen jälkeen on todennäköisesti vuorossa Meksiko. Tokiossa kolme galleriaa on kiinnostunut Pirkon veistoksista. Ainoa este ovat ylivoimaiset matka- ja näyttelykustannukset. Oman kunnan, 120 vuotta täyttävän Oulunsalon, taidehankintoihin kuuluu Kurjet, yksi Räntilän voittajaveistoksista Ranskassa. En halunnut tehdä ruukkuja Kuinka tämä kaikki oikeastaan alkoi? – Se alkoi siten, että otin osaa jo alkaneeseen keramiikkakurssiin Oulunsalossa. Ruukkujen tekoon oppilaitten kanssa keskittynyt kurssin vetäjä heitti minulle savikimpaleen ja sanoi: Aloita tästä, en ehdi nyt opettaa sinua. Pistin sormeni saveen ja se muuttui kukoksi. Toiset kerääntyivät ympärilleni ja kukko oltiin viedä minulta käsistä. En suostunut tekemään kurssin edellyttämiä ruukkuja ja astioita. Valitsin itse aiheeni. Kun siirryimme rakumassaan, se tuntui heti omalta. Se avasi silmäni ja mieleni. Se antoi minulle omat aiheensa. Se vaati minua siirtymään oman itseni oppiin. Lahja idästä Rakun syntymaita ovat Kiina, Japani ja Korea. Rakumassa ja sen työstömenetelmät tunnettiin näissä maissa jo 1500-luvulla, mistä ne vähitellen kulkeutuivat Eurooppaan. Monivaiheinen prosessi kiviaineksesta valmiiksi rakuveistokseksi edellyttää tekijältään taitoa ja kärsivällisyyttä. Koska veistoksen on oltava ontto, massa kaulitaan ennen muotoilua. Päävaiheet ovat huoneilmakuivatus, polttaminen, jolloin lämpötila nostetaan jopa tuhanteen asteeseen, jäähdyttäminen, lasituksen levittäminen, raku-uuniin pano ja pitäminen savustustynnyrissä , jossa lasite saa värisävynsä. Valmis veistos saa ajan mittaan uusia, yllättäviäkin lisäsävyjä. Alkuperäinen raku on pikimusta ja syntyy ilman lasitusta. Raku vaatii kaiken Galleria on oma maailmansa. Veistosten intensiteetti väreilee valoisassa tilassa. Mustakaapuiset munkit, nunnat ja pappishenkilöt keskittyvät hartaudenharjoituksiinsa. Ylväskatseinen intiaaniperhe on reliefiryhmänä seinällä. Katulasten kokema ulkopuolisuus näkyy heidän tiivistyneestä joukostaan. Soittajat ja tanssivat parit tunnelmoivat. Kurjet huutavat keväänsä kiihkossa. Ei ole juurikaan elämän ilmiötä tai poikkeuksellista tapahtumaa, joka ei vaatisi Pirkolta kannnanottoa. Estonia ja Syyskuun 11. ovat ikuistuneet persoonallisina tulkintoina rakuun. Miten taiteilija pystyy säätelemään voimavarojaan ja keskittymään yhä uusiin haasteisiin? Pirkko toteaa rakun vaativan häneltä lähes kaiken energian. Eikä yksinomaan häneltä, vaan myös työstövaiheissa ja käytännön järjestelyissä avustavalta mieheltä, Leolta, joka on usein mukana myös näyttelymatkoilla. – Kun työvaihe on kiihkeimmillään, varsinkin syksyllä, raku määrää päiviemme tahdin. Monet työhön liittyvät ongelmani ratkeavat unikatkojen aikana öisin. Esimerkiksi teosten sijoittelu näyttelytilaan selkiytyy usein tällöin. – Kun työstön kriittisin alkuvaihe, vielä pehmeän veistoksen huoneilmakuivatus on meneillään, olen erityisen herkkävireinen. On sattunut, että veistos on sananmukaisesti herättänyt minut unesta niin, että olen juuri ehtinyt työhuoneeseen pelastamaan sen murtumasta. – Vaikka minulla on myös tyhjät hetkeni, jolloin uskonpuute valtaa mieleni ja itsekritiikki ahdistaa, tämä on minulle ainoa tapa elää. Olen sisäisesti sitoutunut työhöni. Se ohjaa minua, en minä sitä.