tiistai 19.11.2019 | 23:23
Tilaa lehti
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
UUTINEN | KP24

Juha T. Hakala: Luova prosessi tieteessä

Pe 6.12.2002 klo 18:48
Kari Ilmonen Juha T. Hakala: Luova prosessi tieteessä. Gaudeamus. 334 s. Sekä tieteen että taiteen kentällä arvostetut tekijät mielletään ja markkinoidaan usein vuosisataisten romanttisten myyttien tapaan: aletaan oitis puhua yksilön suuresta oivalluksesta, neroudesta, luovasta hulluudesta, kärsimyksestä, jopa kohtalosta. Yksilö nousee miltei jumalan asemaan, varsinkin kuolemansa jälkeen. Chydenius-Instituutissa "graduklinikkaa" johtava ja graduoppaita julkaissut Juha Hakala rakentaa tuoreessa teoksessaan luovasta yksilöllisyydestä totuttua realistisemman ja monipuolisemman selityskimaran välttäen tarpeettoman romantisoinnin ja mystifioinnin. Hän tarkentaa katseensa "tieteelliseen luovuuteen" muun muassa tieteen kauko- ja lähihistoriassa tunnettujen ja palkittujen yksilöiden kautta. Hakala esittelee tieteen ja taiteen klassikkojen rinnalla eläviä nobelisteja, joiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa 1990-luvun puolivälissä. Vastauksia hän sai kaikkiaan noin neljältäkymmeneltä tutkijalta - kemisteiltä, fyysikoilta, lääketieteilijöiltä ja taloustieteilijöiltä. Elävien nobelistien taustasta Hakala halusi tietää, "millaisen prosessin kautta tutkija päätyy löydökseensä ja millaisia osatekijöitä tieteen eliittiin lukeutuva tutkija itse näkee luovassa tieteellisessä prosessissa". Hakalan syliin alkoi kertyä käsinkirjoitettuja muistikirjasivuja "harakanvarpaineen", huolella konekirjoitettuja kirjeitä sinetteineen ja koholeimoineen, sähköpostia, artikkeleita ja joitakin kirjoja. Teoksen urakointiin vierähtikin sitten useampi vuosi. Tavanomainen lapsuus, utelias nuoruus Hakala summaa, että nobelistien lapsuus ylipäätään näyttää olleen hyvinkin tavanomainen aineellisesti, henkisesti ja sosiaalisesti; ei yltäkylläisyyttä, mutta ei myöskään kurjuutta. Tavallisten kuolevaisten tapaan nobelistien lapsuudenkokemusten kirjo vaihteli rasavilleydestä ja jopa jälkeenjääneisyydestä loistavaan koulumenestykseen. Heidän elämäänsä kuului pallopelejä, repeytyneitä vaatteita ja sarjakuvalehtiä. Ei siis mitään tavatonta. Fyysikko ja vuoden 1977 nobelisti Philip Anderson kertoo, että hänen osaltaan ratkaisevaa oli kasvaminen perheessä, "jonka älyllinen vaatimustaso oli hyvin korkea". Oikeastaan vasta lukiovaiheessa tulevien nobelistien kiinnostus saattoi viritä tavanomaista enemmän fysiikkaan, astronomiaan, filosofiaan tai muihin tieteisiin. Taloustieteen Nobelin vuonna 1990 saanut Harry M. Markowitz muistaa teini-iässä vaikuttuneensa Charles Darwinin perusteoksesta Lajien synty. Aivojen yksinäisyydestä ryhmäenergiaan Nobelistien nuoruudessa ratkaiseva käännekohta näyttää olleen yliopisto ja siellä toimivat tieteen auktoriteetit. Hakala toteaakin useimpien huippututkijoiden myöntävän, että heidän menestyksensä tieteen kentällä on tulosta saumattomasta yhteistyöstä tutkimuksen ohjaajien ja koko tutkimusryhmän kanssa. Moni nobelisti muistelee lämmöllä ohjaajaansa. Hakala kiteyttää sanomansa: "Sen sijaan, että olisi syytä korostaa ylivertaisia aivoja tai harvinaisen korkeaa älykkyysosamäärää, on monin verroin realistisempaa puhua hedelmällisten ja innovatiivisten tutkimusryhmien ominaisuuksista, erilaisten luonteenpiirteiden psykologiasta sekä motivoivista ja taitavista ohjaajista." Toisaalta Hakala huomauttaa, että jo varhaisessa kehitysvaiheessa huippututkijoilla itsellään näyttää olleen psykologista silmää valikoida itselleen energiset tutkijaryhmät ja kyvykkäimmät ohjaajat. Hakalan johtopäätös on, että huippututkijalle on ominaista sosiaalistuminen hyvässä ohjauksessa tiettyyn kulttuuriin ja alakulttuureihin. Voidaan puhua myös tiedeyhteisön "hiljaisesta tiedosta", joka painautuu vuosien saatossa työntekijöihin ja yhteisön näkymättömiin rakenteisiin pulpahtaen esiin aika ajoin raikkaina ideoina ja innovaatioina. Hakalan lievä sosiologisointi tähtää mitä ilmeisimmin romanttisen yksilömystiikan hälventämiseen, millä hän ei kuitenkaan halua huuhtoa pois yksilöllisen älykkyyden, lahjakkuuden, sinnikkyyden tai rohkeuden merkitystä. Hakalan strategia tarjoaa ajatuksia herättävän näkökulman nykypäivän tutkijoille, tutkijayhteisöille ja -laitoksille ja yhtä lailla kaikille luovan työn tekijöille, työskenneltiinpä sitten Suomen yliopistokaupungeissa tai provinsseissa. Hakalan laatuteos Elävien nobelistien aineisto ja niiden tulkinta muodostavat vain pienen osan Hakalan teosta. Pääpaino on oikeastaan tieteenhistoriallisessa tarkastelussa koskien muun muassa älykkyyttä, lahjakkuutta ja luovuutta käsittelevää kansainvälistä tutkimusta. Hakala ei unohda paneutua myöskään siihen makrotason seikkaan, että tieteelliset tai taiteelliset löydökset, oivallukset ja keksinnöt eivät ole ajasta tai kulttuurista irrallisia tapahtumia tai tapahtumasarjoja. Luovat prosessit niveltyvät joko tietoisesti tai tiedostamattomasti kulttuuris-historiallisiin yhteyksiin, jo kasautuneeseen tietoon; mikään innovaatio ei synny täydellisessä tyhjiössä. Hakalan kirjan kansikuva, jonka lienee tarkoitus esittää Isaac Newtonin jalalle putoavaa omenaa, lavastaa lukijalle myyttisen lähtötilanteen: Oivalsiko Newton maan vetovoiman yksin tein nähtyään putoavan omenan vai liittyikö oivallukseen jotain muutakin? Kysymys sellaisenaan rykäistynä näyttää pieneltä, mutta vertauskuvallisena arvoituksena siihen sukeltaa tieteenhistorian myötä valtava määrä lisäkysymyksiä ja selitysyrityksiä. Hakala on kirjoittanut oman laadukkaan ehdotuksensa. Teoksen laajuus, moniaineksisuus, perusteellisuus ja juonen hallinta vakuuttavat siinä määrin, että toivoisin näkeväni teoksen Tieto-Finlandian ehdokkaiden joukossa, vaikka tekstin yleistajuisuuteen olisi ehkä ollut hyvä panostaa tehtyäkin enemmän. Yhtä kaikki Hakala sormeilee suomen kieltä kuin kaunokirjailija. Teoksen tyyli puhuttelee lukijaa ja tunnelma on välillä kerrassaan jännittävä. Esipuheen jälkeen Hakala aloittaakin kirjansa näin: "On sateinen syyskuun ilta Lontoossa ..."