Kun progenörttien tai musiikkiharrastuksessaan syvällä olevien kanssa juttelee, kääntyy puhe jossain vaiheessa Wigwamiin, siitä Pekka Pohjolaan ja lopulta Jukka Gustavsoniin. Vuonna 1951 syntynyt Gustavson, Wigwamin alkuaikojen kantava taiteellinen voima, on edelleen ylistetty säveltäjä ja kosketinsoittaja, jonka taipuisa lauluääni ja musiikillinen sanoma tuovat mieleen Stevie Wonderin helppouden. Musiikin ikuinen ihmelapsi. Silti marginaalin marginaalissa. – Uusin levyni, Jukka Gustavson Organ Fusion Bandin Root & Stalk & Flower Music julkaistiin huhtikuussa. Mukana on progerockia, fuusiojazzia ja vähän bluesia, jousisovitukset ja kaikki. Pidän sitä parhaana levytyksenäni. Kaikki onnistui, sanoo Gustavson. Vastaanotto on ollut yksimielisen mairittelevaa. Jos arvioissa mitataan. – Mutta tämäkin levy tehtiin kohdeapurahoilla. Myyntilukuni eivät ole niin kovia, jotain 500–1 000 per levy. Levy-yhtiö tulee mukaan siinä vaiheessa, kun levy on masteroitu.

Syrjässä oleminen oli oma valinta

Gustavson ei kiertele: hänet on lyöty marginaaliin. Toisaalta hän haluaa ymmärtää senkin. – Tällainen musiikki pyrkii olemaan herkkää ja taiteellista, trendeistä irrallaan. Ja kun on sekin leima, että minua pidetään uskonnollisena. Jenkeissä saa olla hengellistä sanomaa, mutta Suomessa sellaista ei pidetä mieluisena. Olen aiheuttanut hämmennystä. Gustavsonilta on julkaistu levyjä tasaisesti 1990-luvulta lähtien. Vaikeinta oli 1980-luvulla, kun Wigwamille tekemällään musiikilla maailmanlaajuista arvostusta kolkutellut muusikko ajautui lähes musiikilliseen paitsioon. Toki Gustavsonilta julkaistiin vuonna 1981 onnistunut Toden toistoa, mutta sen jälkeen hänen musiikkiaan kuultiin lähinnä hänen vaimonsa, tanssija-koreografi Leena Gustavsonin teoksissa. Gustavson kokee, että hän joutui ulos marginaalistakin. – Onneksi sain tehdä musiikkia vaimoni teoksiin ja oppia uutta. Nauhoitukset, jotka tehtiin studiossa, voisi julkaista levyinä vieläkin, jos joku uskaltaisi. Sitä ennen toimineelta Sahti-yhtyeeltänikin jäi vain Ylen kantanauha, jota ei ole saatu kaupalliseen käyttöön. Gustavsonin viimeisen Wigwam-levytyksen, vuonna 1974 julkaistun Beingin jälkeen kesti neljä vuotta ennen hänen ensimmäisen soololevynsä ilmestymistä. Levyn valmistuminen venyi Love Recordsin talousvaikeuksien takia. Gustavson hyödynsi lisävuoden tekemällä uusia sovituksia levylle Jaloa ylpeyttä yletän, ylevää nöyryyttä nousen (1978). – 1980-luku oli sitten synkkä vuosikymmen. Uusi aalto ja hevi veivät minunlaiseni museoon. Työtarjouksia ei tullut. Uudet ovet alkoivat aueta vasta tutustuttuani jazz-kitaristi Tuomo Autioon ja sitä kautta kosketinsoittaja Seppo Kantoseen. Sen jälkeen levyjä on tullut noin kolmen vuoden välein. Seison täysin omaehtoisesti syntyneiden levyjeni takana. Tavallaan syrjässä oleminen on ollut Gustavsonin omakin valinta. – En ole koskaan tunkenut piireihin. Olen asunutkin koko elämäni Sipoossa, kotikylässäni, jossa meri ja metsä ovat lähellä. Tulee itku silmään, kun kotka kaartelee tai muuttolinnut lentävät. En ole koskaan istunut pubeissa. Koti on maailman paras paikka.

Laulu taas keskiössä

Gustavson ei ole laulanut läheskään jokaisella levyllään, mutta Root & Stalk & Flower Musicilla hänen ulottuva äänensä on taas isossa roolissa. Kielenä on englanti, ulkomaan-kontaktien takia. – Rockadilly Recordsin Tapio Korjuksella on kontakteja Japaniin, jossa Pekka Pohjola oli suuri stara. Olen tehnyt itsekin haastatteluja sinne. Facebookia minulla ei ole, mutta kaverit ovat kertoneet, että faneja on kummasti eri puolilla. Gustavsonin viesti on aina ollut maailmaasyleilevää; kukkia, eläimiä, luontoa, lapsia, rakkautta ja elämän kauneutta. Naivin sentimentaalisuuden karikot hän on kiertänyt häpeilemättömällä vilpittömyydellään, jopa lapsensydämisyydellään. Ikäviin asioihin Gustavson pyrkii tarttumaan ”reaktiivisilla” teksteillä, mutta ei synkistellen. Esimerkkinä uuden levyn Close to Joy is the Blues: ”When I heard today´s news, I decided not to know anything expect the blues”. Hänen mukaansa synkkä musiikki ei ole terveellistä masentuneille nuorille. – Demonit hiippaavat läheltä. Yritän ottaa kantaa eettiseltä pohjalta, kannustaa ihmisiä, vaikka tiedän kyynikon lailla, että ihmiset, jotka eniten tarvitsisivat valistusta, eivät koskaan tavoita tekstejäni. Kannan huolta hirvittävästä oravanpyörästä, joka ajaa ihmiset täysin loppuun työelämässä. Kova maailma ei jätä aikaa lapsien kasvattamiseen. Gustavsonin pariskunnalla ei lapsia ole. – Se oli valinta, jonka teimme Leenan taiteellisen uran ollessa liidossa. Koin silloin itsekin epävarmuutta asian suhteen. Leena tanssii yhä. Teimme juuri Tänään keittiössä -esityksen Helsingin juhlaviikkojen Taidetta kotiin -sarjassa. Leena tanssi ja leipoi suklaakakkua, minä soitin sävellyksiäni. Mitä tulevaisuudessa? – Yksi mahdollisuus on tehdä UMO Jazz Orchestran kanssa levy. Se on toiveeni. Lisäksi haen taiteilijaeläkettä.

Oman tiensä kulkija, siivoojakin

Jukka Gustavson on kuulunut Jehovan todistajiin 1970-luvulta. Uskonnollinen vakaumus kuului vahvana hänen ensimmäisillä soololevyillään. Esimerkiksi Jaloa ylpeyttä yletän, ylevää nöyryyttä nousen perustuu Gustavsonin Raamatun-tulkinnoille. Hän ei jarrutellut, kunnes huomasi herättävänsä hämmennystä. – Moni kiusaantui ja koki tekemiseni tuputtamisena. Se osoittaa, kuinka kipsissä ihmiset ovat. Jazz-kulttuurissakaan ei hyväksytä kuin tietynlaisia juttuja. Muistan, kun tarjosin Toden toistoa -levyä Emille. He kysyivät, julkaistaisiinko levy hengellisten kategoriassa. Ei missään nimessä! Sittemmin olen yrittänyt universaalistaa sanomaani ja tehdä vain yleiseettisiä kannanottoja. Kuinka vapaasti Jehovan todistaja voi tehdä taidetta? – Meillä on vaimoni kanssa periaate, että ”kaikki mitä teette, tehkää se Jumalan kunniaksi”. Ei taiteen tarvitse olla moraalitonta. ”Vapaamielisestä kodista” tullut Gustavson innostui uskonnosta Wigwamissa olleessaan. – Autokuskistamme oli tullut Jehovan todistaja. Kävin hänen kanssaan keskusteluja keikkamatkoillamme. Kun lopetin bändissä, hän jatkoi yhteydenpitoa. Minulla oli vain pintapuolista tietoa asioista, jolloin hän kehotti tutkimaan perusteellisesti Raamattua. Toki minäkin kyseenalaistan asioita koko ajan, mutta niin pitää tehdä. ”Evankelioimistyössään” ovelta ovelle Gustavson törmää ihmisiin, jotka tuntevat hänet. – Yleensä musiikistani pidetään, uskonnostani ei, hän nauraa.

Takaisin Wigwamiin?

Gustavson ”tajusi 1970-luvulla, että progemuusikkona ei itseään elätä”. Hänestä tuli postinkantaja vuonna 1977. Sen jälkeen hän on saanut tienestinsä siivoojana. – Viiden vuoden taiteilija-apurahan takia olen voinut vähentää työntekoa ja keskittyä enemmän musiikkiin. Rappujen siivoaminen on siitä hienoa hommaa, että päivät voi rakentaa itse, ei tule masis liiasta työstä. Sävellyksiäkin voi samalla pyöritellä päässä. Gustavson vieraili Wigwamin riveissä Semifinalissa vuonna 2004. Juhlakeikalla soitettiin puolen tunnin osuus Gustavsonin valitsemaa musiikkia. Voisiko hän ajatella liittyvänsä uudelleen Wigwamiin? Pysyvämmin. – En koe sitä hirveän realistisena. Menemme omia teitämme. Projektiluonteisesti voin tehdä asioita, olla vaikka mukana kiertueelle, mutta Esa Kotilainen on sopiva soundimestari Wigwamille. Asia olisi ehkä toinen, jos bändi tarvitsisi toista laulajaa.