tiistai 21.5.2019 | 04:42
UUTINEN | KP24

Johnny Winter dvd-levyillä

Su 7.10.2012 klo 06:00
Hannu Björkbacka KOKKOLA Johnny Winter Live Through the ´70s (MVDvisual 2007) * * * * * Kokkolassa 6.10. vierailleen Johnny Winterin pitkältä uralta löytyy vain vähän kunnollisia videotallenteita. Paras niistä on MVDvisualin vuonna 2007 julkaisema kooste, joka vaihtelevasta kuvanlaadustaan huolimatta on täynnä poikkeuksellisen kiinnostavaa materiaalia vuosilta 1970 - 1979. Merkittävin osuus dvd-levyllä on tanskalaisen Teen Clubin tv-studiokonsertti 1970, jossa Winterin trion vahvistuksena on veli Edgar Winter saksofoneineen ja koskettimineen, vaikka soittaa hän välillä rumpujakin. Veljesten saumatonta yhteispeliä ja soiton iloa on nautinto seurata. Näissä kappaleissa albiinoihmelapset ovat vetreimmillään. Kolme kappaletta - Edgarin "Frankenstein", B.B. Kingin Be Careful With a Fool ja Ford Eaglinin "Drop the Bomb" - edustavat parasta, mitä nuoresta Johnny Winteristä on otoksina koskaan taltioitu. Vertaa edelliselle vetää vain Woodstock-konserttielokuvan lisämateriaaleista löytyvä lyhyt Winter-pala. Koko Johnny Winterin konsertti, joka jäi verrattain pikaiseksi pistäytymiseksi Woodstockin kuljetusongelmien ja järjestelyjen kaikenlaisen sekavuuden vuoksi, on julkaistu cd-levynä vuonna 2009. Blu-ray 3 Days of Peace and Music - ohjaajan versiolla lisämateriaaliin tallennettu Winterin osuus on vain yhden biisin mittainen. Onneksi se on kymmenminuuttinen versio Winterin omasta sävellyksestä ja ensilevyn (Progressive Blues Experiment) bravuurista Mean Town Blues. Woodstockissa Winter esiintyi yömyöhään, joten valo keskittyy kokonaan Winteriin rumpalin ja basistin jäädessä taka-alalle. Vaikka olosuhteista johtuen muuten upea kuva on hiukan pehmeä, kuvaus on huippuluokkaa. Näemme pitkiä ja selkeitä lähikuvia Johnnyn sormi- ja slide-työskentelystä - jopa kitaran kielillä liukuvan putkenpätkän alta kuvattuna. Mean Town Bluesin keskellä punaiseen liiviin, mustaan paitaan ja farkkuihin sonnustautunut, kultakäätyä kaulassaan kantava ja liekinvartena lavalla liehuva Winter vetää Fender-kitarastaan kolmen minuutin soolon ja laulaa sitten scatia vuorotellen ja unisonossa kitaransa kanssa. Aika käsittämätöntä, että Winteriä ei valittu alkuperäiseen elokuvaleikkaukseen mukaan - kiehtovana valkeana kontrastina mustalle Jimi Hendrixille! Live Through the ´70s dvd:llä Tanskan katkelmissa Winterin laulu kuuluu jopa paremmin kuin Woodstockin Blu-rayllä. Lisäarvoa 70s-taltioinnille tuovat välikkeinä tarjotut pätkät Detroitista vuodelta 1970, joissa rento kitaristi istuu jossain takahuoneessa kitara sylissään ja jammailee uuden bändinsä (Johnny Winter And) basistin Randy Jo Hobbsin (jolla on läpinäkyvä pleksibasso!) kanssa intiimiä, hidasta bluesia hivelevin sooloin. Varsinainen bluesin oppitunti, kun Winter sanoinkin saattelee sormitteluaan. Soiton lomassa Winter kertoilee ympärillä hartaina kuuntelevalle filmiryhmälle uransa uudesta vaiheesta, kun bändi Uncle John Turnerin ja Tommy Shannonin kanssa on tässä vaiheessa menneen talven lumia. Keskustelussa Winter sanoo aiemman trion olleen hyvä bluesyhtye, mutta että nyt hän haluaa kokeilla jotain muuta. Hän kaipaa musiikkiin taas jännitystä, sitä mitä oli aluksi, kun Elvis ja Beatles ilmestyivät. Winter toivoo myös musiikkiin lisää struktuuria, kun kaikki ympärillä on mennyt löysäksi jammailuksi. Näin kitaristi sanoo, vaikka onkin itse spontaani soittaja. Hän kertoo, ettei bändinsä harjoittele, vaan he menevät suoraan lavalle ja katsovat, mitä tapahtuu. Siten jännitys säilyy, vaikka taktiikka ei aina toimikaan parhaalla tavalla, Johnny nauraa. Haastattelija Dennis Frawley kysyy Winteriltä suoraan, vaikuttavatko huumeet liikaa rockmusiikkiin. Onko se menettämässä luovuuttaan niiden vuoksi? - Ei yhteiskuntaa tai yhtyettäkään voi rakentaa huumeidenkäytölle, Winter vastaa. Vaikka on juuri aiemmin suoltanut ajatuksenvirtaa, jossa kertoo haluavansa saada tajunnanyhteyden Saturnukseen. Tästä Frawley vetää johtopäätöksen, että Winter haluaa olla "rockmusiikin Sun Ra", jonka nimityksen Johnny nauraen hyväksyy. – Kaikkea voi käyttää hyväksi, mutta sen suhteen pitää pysyä coolina ja kohtuudessa, väittää Winter. Hän ei valitettavasti itse myöhemmin ottanut omaa neuvoaan aina varteen, mutta onneksi on kuitenkin pitkän, vuosikymmenten prosessin jälkeen vihdoin kuivilla. Heroiinin jälkeen hän käytti pitkään metadonia korvikkeena, josta koitui omanlaisensa riippuvuus. Nyt niin huumeista, lääkkeitä, viinasta kuin tupakastakin on manageri-kitaristi Paul Nelsonin avustuksella päästy kokonaan irti, ja voidaan toivottaa onnea raittiille Johnny Winterille, joka jaksaa taas keikkailla sadan konsertin vuosivauhtia. Ja valloittaa uusia aiemmin tutkimattomia alueita, kuten Tokion ja Kokkolan! Royal Albert Hallin vuoden 1970-konsertista on 70s-dvd:llä kolme kappaletta. Valitettavasti yleisön äänet peittävät kaiken muun paitsi Winterin kitaran. Soitto toki säkenöi näissäkin pätkissä: Johnny B. Goode, Talk To Your Daughter, Tell The Truth. Saksalaisen Beat Club -ohjelmassa Mean Town Blues soi studiossa komeasti. Vaikka Winterissä viittoineen on nyt enemmän show-elkeitä, musiikissa ei ole mitään ylimääräistä krumeluuria. Staattinen, soittajista kauas sijoitettu kamera tosin vie mainiolta musisoinnilta tunnelmaa jonkin verran, eikä taustalla näkyvä ajan trendeihin liittyvä lähikuvaprojisointi pysty korvaamaan menetettyä välittömyyttä. Silti hyvä nähdä ja kuulla tämäkin variaatio Winterin omasta originaaliklassikosta. Historiallisesta Palace Theaterista Cincinnatista (rakennus purettiin 1982 uuden tieltä) on kaksi esitystä vuodelta 1973. Partainen Johnny pitää päässään silinteriä ja esillä on nyt rockimpi, mutta valitettavasti se stadionrockimpi puoli artistista. Seuraavana vuonna 1974 Winter esiintyy Chicagossa mustien muusikoiden kanssa kappaleella Walking Through the Park, jolla myös Dr. John esittää lähes kuulumatonta pianoa. Valitettavasti soundi on tukkoinen, koska esityksessä näyttää olevan hyvä meno. Saksasta samana vuonna 1974 kuullaan ja nähdään timakka Boney Moroney kera toisen kitaristin Floyd Radfordin (Johnny Winter Captured Live), joka ei kuitenkaan lyhyen kappaleen aikana ehdi näyttämään omia taitojaan albiinomestarin rinnalla. Viimeiset esitykset dvd:llä ovat vuodelta 1979 Essenistä Saksasta. Musiikki on White Hot & Blue -levyn aikaista (Walking by Myself, Mississippi Blues, Suzie Q). Äänitys on nyt taas kunnossa ja Winter laulaa hienosti ja kuuluvasti. Dvd-levyn Johnny Winter Live Through the ´70s ja Woodstockin Blu-rayn ohella kannattaa kiinnostuneen seuraavaksi tutustua juuri julkaistuun Johnny Winterin nykybändin (Paul Nelson, toinen kitara, Scott Spray, basso, Vito Luizzi, rummut) live-konserttiin. Winter ei ollut koskaan käynyt Japanissa esiintymässä, joten Johnny Winter - Live From Japan on purkitettu Tokion Zepp Music Hallissa 15.4.2011 pidetystä konsertista. Sitä en ole vielä nähnyt enkä kuullut, mutta ainakin Amazon.com'in ensimmäiset käyttäjäkommentit ovat positiivisen tähdekkäitä. Edellisten sijaan kannattaa varoa useampana versiona julkaistua dvd-kokoelmaa, joka sai Yhdysvalloissa alkunsa Pieces & Bits -nimisenä VHS-koosteena. Winterin edellinen huijarimanageri Teddy Slatus ei välittänyt parantaa äänitteen ja kuvan laatua, vaan julkaisi materiaalin videonauhalta suoraan dvd:lle vuonna 2001. Kokoelmalla olisi kiinnostavia juttuja, musiikkipätkiä ja Johnnyn albumikuvia, mutta kaiken pilaa otosten luokaton taso ja surkea ääni, joka on täynnä taustasuhinaa. Winterin omaa selostustakin kuullaan kuin puhelimesta äänitettynä. Tämä sama kokoelma on Euroopassa julkaistu nimillä Most Famous Hits - Johnny Winter Live (Medusa 2003) ja Johnny Winter - The Hoochie Coochie Man (Valgenti Trade 2005). Molemmat ovat siis samansisältöiset dvd-levyt, vain eri kansilla, ja laadultaan yhtä huonot. Ainoana valopilkkuna tällä kokoelmalla on se, että siltä löytyy myös Winterin esitys Bob Dylanin 30th Anniversary Celebration -konsertista. Madison Square Gardenissa 16.10. 1992 järjestetyssä Dylan-juhlassa esiintyivät mm. Neil Young, George Harrison, Eric Clapton, Stevie Wonder ja The Band. Tietysti myös Johnny Winter kutsuttiin mukaan. Hän esittää Highway 61 Revisitedin ja pyyhkii lattiaa suurimmalla osalla muista Dylan-tulkeista. 4 minuuttia ja 25 sekuntia puhdasta kitaraorgasmia! Dylan 30th Anniversary Celebrationia ei ole julkaistu koskaan virallisesti, joten onneksi Winterin esitys löytyy edes tältä muuten tasottomalta kokoelmalta tyydyttävällä kuvalaadulla ja äänellä. Yritteliäs voi löytää konsertin ja Winterin esityksen myös YouTubesta kokeilun ja erehdyksen kautta. Kun katsoo ja kuuntelee Johnny Winterin Highway 61 Revisitedin voi hyvin uskoa nuoremman kitarasankarin ihmetystä. Smashin Pumpkinsin Billy Corgan on pukenut kokemuksen sanoiksi: "Kun katselin Bob Dylanin tribuuttikonserttia (The Bob Dylan 30th Anniversary Concert Celebration), ainoa osuus, joka sytytti minut, oli se kun Johnny Winter tuli lavalle ja soitti Highway 61 Revisitedin. Hän oli uskomaton! Jopa James Iha (Smashing Pumpkinsin toinen kitaristi), joka ei ole ollut yhtään kiinnostunut Winteristä, hänkin vain katsoi suu auki. Me levytämme sen (Smashing Pumpkinsin oman Johnny Winter-) tribuutin ja julkaisemme sen jotenkin. Nimeämme sen yksinkertaisesti vain "Tribute To Johnny", että sitten tiedätte. Minulla on alemmuudentunne kun katson jotakuta hänen kaltaistaan, joka on niin ihmeteltävä, ja jolla on ollut niin kiintoisa, outo ura, ja minun on aivan pakko ihailla häntä. Jimmy Page ja Jimi Hendrix eivät tarvitse enää lisää ihailua. Heillä on ollut liikaakin hypetystä." Näin Smashing Pumpkinsin Billy Corgan. Myös jazz-fuusiokitaristi Larry Coryell todistaa Johnny Winteristä: "Minä valitsen kyllä liikaa nuotteja soittavan Johnny Winterin jonkun sellaisen sijaan, joka ei osaa soittaa kovin hyvin ja soittaa vain muutaman nuotin. Johnny Winter on kuin bluesin barokkisilta. Kaverilla on aivan uskomattomia kuvioita!" Jollei tällä kerralla päässyt Johnny Winterin Kokkolan ja Turun konsertteihin - ja vaikka pääsikin - me voimme Corganin ja Coryellin tavoin onneksemme omin silmin ja korvin todeta Teksasin kitaramestarin ainutlaatuisuuden myös dvd-levyille kerätystä todistusaineistosta.