keskiviikko 22.5.2019 | 09:43
UUTINEN | KP24

Johnny Winter Kokkolassa – Scandinavian Blues Party 2012

Ma 8.10.2012 klo 06:00
Hannu Björkbacka KOKKOLA Johnny Winter, kitarat ja laulu. Paul Nelson, rytmikitara. Scott Spray, basso. Tommy Curiale, rummut. Snellman-sali 6.10.2012. Johnny Winterin ensimmäinen Kokkolan keikka - eihän hän Tokiossakaan ole käynyt kuin kerran - oli tuhti tunteroinen. Jos kyseessä ei ollut ihan American Hard Rock Party, niin kyllä nyt kuljettiin bluesin rockeinta laitaa. Volyymi haastavassa salissa oli sen mukainen, paikoin häiritsevästi. Kitaramestarin edelleen salamasorminen soitanta jäi välillä pingotetun äänimassan alle. Puheet väsyneestä kehäraakista voi unohtaa. Winter todisti olevansa erinomaisessa kunnossa 68-vuotiaana, viiden vuosikymmenen soittokokemuksen kypsentämänä ammattilaisena. Manageri-kitaristi Paul Nelsonin luotsaama bändi antoi tehokasta tulitukea. Viikko sitten rumpuihin vaihtui Winterin vanhan kitarapartnerin Rick Derringerin bändistä Tommy Curiale. Näillä mentiin, eikä esityksen keskipisteestä jäänyt epäselvyyttä. Winter hallitsi blueshoviaan suvereenisti. Nykyhahmossaan Winter muistuttaa vanhaa Johnny Cashia. Tai sitten loveen langennutta intiaanipäällikköä, joka näkee enneunia kyläänsä satavista sinitakeista. Useimmat laulut Winter istui soitin sylissä arvoituksellisena kuin sfinksi, joka antaa pitkien sormiensa puhua kitaran kielillä. Texas-stetson varjosti albinismin valolle herkistämiä bluesinsinisiä silmiä. Lonkkavaivainen kitaristi soitti seisten vain kappaleet Good Morning Little Schoolgirl ja It's All Over Now. Istumaan asettuen Winter sai loppuun veivatun Mojonkin toimimaan. Tylppäpäisestä Lazer Erlewinesta syleiltiin upeasti helisevä soolo toisensa perään. Rytmiryhmän tarkat temponvaihdokset ja Nelsonin fillit täydensivät maukasta porstuatunnelmaa. Bony Moroney oli sähäkkä rakettirolli ja sen jälkeen kuultiin vetreä Jumpin' Jack Flash, jonka Winter on tehnyt yhtälailla omakseen kuin Rollarit itse. Taju has left the building Black Jack edusti ainoana sävelmänä hidasta bluesia ja olikin illan parasta antia. Nyt kitarat ja Johnnyn ilmeikäs laulu saatiin ihanteelliseen balanssiin. Kitaristiparivaljakko syötteli fraaseja toisilleen nautinnollisella yhteispelillä. Kovin syvälle siniseen ei Kokkolan keikalla sukellettu. Vaikka hitaiden perusbluesien puute vaivasi, löytyi remellyksistäkin sitä rikkautta, joka on luonut Winterin maineen vertaistensa arvostamana ja nuorempien kitaristien kunnioittamana mestarina. Odotettu tähtihetki tuli, kun Winter palasi ylimääräisiin suosionosoitusten saattelemana parkkiintunutta Gibson Firebirdia kantaen. Slideputki viuhui encoreissa: Myrskyisä Dust My Broom värisytti ja Highway 61 Revisited otti luulot pois. Kun Bob Dylanin alkuperäislaulukin on yksi hullunmylly, Winterin siihen lisäämät kierrokset voivat pudottaa äkkinäisen kuulijan kärryiltä. Juuri näin se kuitenkin pitää soittaa: julmetun älyllisenä palapelinä ja ajatusvirran kaaoksena, joka pysyy vain pyörremyrskyn keskellä tyynenä istuvan mestarin kontrollissa. Taju has left the building! Toisin kuin sähkökitaran hylännyt Jorma Kaukonen, Johnny Winterille sähkösoitto on elämä itse. Hän on tehnyt bluesin hyväksi niin paljon, että rockaavampikin vaihde otetaan kiitollisena vastaan. Varsinkin, kun homma hoidetaan kadehdittavalla helppoudella. Ehtymättömän energinen setti kesti tunnin ja vartin. Kitarakuningas ei levännyt laakereillaan Kokkolassakaan, jonne Euroopan kiertue tällä erää päättyi. Snellman-salin takaosa oli yleisöystävällisesti korotettu, mikä vähensi numeroiduista paikoista muutaman. Mukaan mahtui silti 570 kitaramusiikin ystävää. Niko Riipan Flying Circus lämmitti täyden salin miellyttävän folkpohjaisella soitannalla. Pukuhuoneen puolella - Hei Johnny, haluatko tehdä haastattelun vessassa vai syödessäsi? Winterin naisavustaja hoputtelee, kun kitaristia ei kuulu sovitulle haastohetkelle. Pian kitaristi ilmaantuu takahuoneeseen vailla tähden elkeitä. - Mukava olla Kokkolassa!, hän tervehtii hyväntuulisesti. Kumarassa mutta ketterästi Winter kävelee iltapalan ääreen bändinsä seuraksi. Winter on 68 vee - ei ikä eikä mikään buesmiehelle. Hänen soittokumppaninsa B.B. King on 87 ja keikkailee ahkerana. Soittajan fyysinen olemus on parempi kuin aikoihin. Terveempi elämäntapa on antanut veteraanille uutta pontta. Winter on viimein huumeista vapaa. Heroiinivieroituksessa hän käytti metadonia, joka aiheutti toisenlaisen riippuvuuden. Nyt siitäkin on päästy. Winter nielee suupalansa ja huomioi haastattelijan. Hän vastaa ystävällisesti, mutta jaarittelematta. Vedän syvään henkeä ja kysyn niistä huumeista. Winterille aihe ei ole arka. Vastaus on sama kuin vuonna 1970 Detroitissa. Dokumentoidussa haastattelussa hän totesi, että luovuuteen voi kaikkea käyttää hyväksi. "Mutta pitää pysyä coolina - kohtuus kaikessa! Ei yhteiskuntaa sen enempää kuin yhtyettäkään voi perustaa huumeille. Täytyyhän ihmisen hoitaa hommansa." Näin Winter siis ennen huumeongelmaa ja hoitolaitoskierrettä, josta hän avautuu elämäkerrassaan Raisin´Cain - The Wild and Raucous Life of Johnny Winter. Soittaja oppi läksynsä. Silti hän kokee, ettei menneiden katumisesta ole hyötyä. Tehty mikä tehty. - Huumeille voi olla paikkansa, Winter sanoo nyt. - Mutta ei ole mitään järkeä perustaa mitään huumeiden ympärille. Ei ihminen voi vain zombeilla kotona tekemättä mitään. Pitää pysyä aktiivisena! Juuriteemalle jatkoa Soittajamestarin myöhäiskauden noususta ei voi puhua paluuna, sillä Winter ei ole koskaan ollut poissa pelistä. Tervehtyneen pelimannin ahkera keikkailu näyttää silti tuottaneen uuden renessanssin jo yli 50 vuotta jatkuneelle muusikon uralle. - Siltä se näyttää, Winter myöntää ilahtuneena. - Toivon toki, että yleisöni joukosta löytyy uusiakin bluesinkuuntelijoita. Yleensä konserttiin tulevat ovat viisissäkymmenissä, mutta kyllä nuorisoakin näkyy. Tokiossa esimerkiksi oli hyvä ikäjakauma. - Eilinen Turun konsertti onnistui hyvin, Winter kehuu. - Kokkolassa soitamme bluesin lisäksi rock'n'rollia - Johnny B. Goode, Boney Moronie… Pidän 50-luvun rockista, Winter myhäilee. - Nykybändissäni on hyviä muusikoita, joiden kanssa on hauskaa soittaa. Minä rakastan tätä bändiä!, Winter intoutuu kehumaan kokoonpanoa, jossa rumpuihin Vito Liuzzin tilalle on vaihtunut vasta viikon verran kiertueella soittanut Tommy Curiale. Uusilla levyillään Winter versioi klassikoita omalla pistämättömällä tyylillään. Esitän kainon toivomuksen kuulla pitkästä aikaa myös Winterin omia sävellyksiä. - Luulen, että tulevilla julkaisuilla jatkan Roots-albumin juuriteemaa. Ehkä niillekään ei tule omia sävellyksiäni, Winter otaksuu. - Aiemmin suolsin uusia biisejä jatkuvasti! Nyt en ole oikeastaan kirjoittanut mitään uutta pitkään aikaan. Ei vain ole ollut sellaisia ideoita, hän myöntää. Barokkibluesia Siteeraan Winterille Larry Coryellin luonnehdintaa. Jazzkitaristi vertaa Winterin koukeroista bluestyyliä barokinaikaiseen silta-arkkitehtuuriin. - Sitä en tiennytkään! Mukava kuulla, että hän pitää soitostani, mestari ilahtuu. - Bluesissa pitää soida sekä vanha perinne että näkyä soittajan oma leima. Mutta jos joutuu liian kauaksi bluesista, se ei sitten enää ole bluesia!, Winter nauraa. - Olen soittanut kaikenlaista koko ikäni, mutta ei monipuolisuudesta juuri ole apua bluesin tulkinnassa. Itse pidän muunkinlaisesta musiikista, mutta blues on ilman muuta oma suosikkini. Winter on saanut Amerikoissa seitsemän albumia sadan myydyimmän levyn joukkoon, tuoreimmat julkaisut mukaan lukien. Roots-levyllä häntä säesti bluesin uusin polvi. Seuraavalle yritetään haalia Winterin aikalaisia, kuten Eric Clapton. Mark Knopfler on jo lupautunut. Woodstock-konserttielokuvaan ja soundtrackille päätyminen olisi aikoinaan voinut nostaa Winterin A-luokan supersarjaan. Kontrasti mustan Hendrixin ja vitivalkoisen Winterin välillä oli herkullinen. Silti Winter nähtiin vasta myöhemmin ilmestyneellä Woodstockin ohjaajan versiolla. Soittaja itse ei supertähteyttä haikaile. - Halusin vain soittaa omanlaistani bluesia. En kaivannut megasuosiota. Niin kauan kuin musiikilleni yleisöä löytyy, se pitää minut onnellisena, kitaramestari sanoo. Winterin onni toistuu ilta illan perään Tokiosta Kokkolaan. Snellman-sali oli lauantaina täpötäysi. Kitaristia saavuttiin kuulemaan perhe- ja pariskunnittain, isät poikineen. Puolenyön aikaan Winter nähtiin Hotelli Kaarlessa jatkoilla. Bluesia kuuntelemassa, totta kai. Taisipa jalkakin nousta tanssiaskeleeseen.