keskiviikko 22.5.2019 | 09:38
UUTINEN | KP24

Buffyn elämänilo huipensi festivaalin

Ma 16.7.2007 klo 04:00
Hannu Björkbacka KAUSTINEN Buffy Sainte-Marie (laulu, kitara, kosketinsoittimet), Chris Birkett (kitara), Neil Chapman (basso), Kevan McKenzie (rummut) Kaustisen festivaaliareenalla 14.7. Buffy Sainte-Marien ja Hectorin konsertit houkuttelivat lauantaina ennätysyleisön aurinkoisessa säässä huipentuneille Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleille. Onneksi suuri screeni aktivoitui viimeisenä päivänä, että jokainen pääsi nauttimaan esityksistä, vaikkei Villen pipon alle kaikki mahtuneetkaan. Duettoa Palkkasoturista ei kuultu, mutta Kaustisen veteraanin Hectorin silminnähden herkistynyt Buffyn sisäänkuulutus luotasi monen tuntoja. Kotimaisen folkin jätti kehotti kansaa ”antamaan seuraavalle ihanalle ihmiselle niin lämpimän vastaanoton kuin hänen tasoisensa taiteilija ansaitsee!” Kuin komeettojen historiallinen kohtaaminen Buffyn ja Hectorin yhteinen hetki lipui ohi, mutta Sainte-Marien välitön kontakti vieri vieressä istuvan yleisön kanssa jatkui koko tunnin. Artisti yhtyeineen oli railakkaalla päällä. Ilmeikäs, ketterä ja leikittelevä lavaliikunta oli juuri sitä ”perfektin Pavlovan piruettia ja pyörähtelyä”, josta Buffy riimitteli jo 70-luvulla. – Ihminen ei saa mitään aikaiseksi, jollei osaa pitää myös hauskaa, Buffy tuumasi. Pintaan tiukkuva itseironinen huumori on rankimmillaan huumeiden vastaisessa Cod’ine -klassikossa, jossa laulun narkomaanin ainoa tyydytyksen aihe on se, ettei hän sentään sortunut ryyppäämään. – Minusta on traagista, että Cod’ine oli Janis Joplinin ensimmäisiä julkisesti esittämiä lauluja, Sainte-Marie taustoitti riippuvuuden tilitystä, joka kohosi yhdeksi illan vaikuttavimmista esityksistä. Vanhojen menestysten Universal Soldier, Until It’s Time for You To Go ja Up Where We Belong tunnistaminen synnytti kuulijoissa ahaa-elämyksiä: Siis tämäkin on Buffyn sävellys! House-nimellä tunnetun tanssi- ja diskomusiikin tyyliin sävelletty IAM Elijah puhalsi kuitenkin karstat pois peloilta, että kyseessä olisi mikään nostalgiakonsertti. Unia ja tähdissä kävelyä Intiaaniaktivisti Elijah Harperia kunnioittava laulu oli ennakkopala uudelta levyltä, jonka nimeksi tuottaja-kitaristi Chris Birkett arveli tulevan Run For The Drum. Siltä kuultu toinenkin sävelmä, Cho Cho Fire, esitteli Sainte-Marien sanatonta, pitelemätöntä intiaaniääntelyä. – Olen hyvin tietoinen siitä, että yksinkertaisinkin rakkauslaulu voi sisältää sanoman, on Buffy kertonut. Elämäntehtävänsä sisäistänyt opettaja selvensi laulujen lähtökohtia välispiikein ja kehotti kiinnostuneita lukemaan kirjat Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, Indian Givers ja 1492, joka ”kertoo ajasta, jolloin Kolumbus eksyi saavuttuaan intiaanien kotikulmille.” Sisältötiiviit Fallen Angels ja Priests of The Golden Bull eivät ole helppoja ensi kuulemalta. Sainte-Marien säkenöivä esitys ja ponnekas bändi veivät mukanaan, vaikka konsertti painottui uudempiin sävelmiin. Coincidence And Likely Storiesilta (1992) esitettiin peräti viisi laulua. Ennenkuulumaton oli intiaaninäyttelijä ja -laulaja Floyd Red Crow Westermanin alkuperäiskansan lasten pakkosiirroista kertova Relocation Blues, jonka Buffy esitti vaikuttavasti yksin. Poljennon riipaisevaan valitukseen loi pelkkä laulajan sormen naputus mikrofoniin. Entisestään tunnelma tiivistyi tutussa lauluparissa, jossa viranomaisia Pine Ridgen reservaatin kuolemista raivoisasti syyttävää Bury My Heart at Wounded Kneetä seurasi elämäniloa ja uljaita intiaaniunelmia juhliva Starwalker. 90-luvulla käynnistynyt Sainte-Marien uusi musiikillinen aktiviteetti ja 2000-luvulla kasvanut nuorempien muusikoiden ja valistuneen yleisön kiinnostus povaavat Buffystä uutta Johnny Cashia, artistia, jonka pitkä, merkittävä ura vielä huipentuu kypsän iän luovaan kauteen. Kaustisen tiukka aikataulu salli vain yhden ylimääräisen numeron. Chris Eberhardtin sävelmällä Goodnight Buffy toivoi, että näkisimme hänestä unia. Koko konsertti oli kuin unta. Harvoin näkee neljäätoistatuhatta onnellista naamaa yhdessä paikassa: kaiken ikäisiä, myös rokkaavia poikia ja nuoria tyttöjä, jotka hymyhuulin imivät voimaa esikuvaksi kelpaavasta kokeneesta naistaiteilijasta. Sainte-Mariella riittää jaettavaa. Kiitos Buffy! Kiitos Kaustinen!