keskiviikko 22.5.2019 | 09:38
UUTINEN | KP24

Vieraana maailmassa

Su 21.10.2007 klo 21:20
Anna Saari

Olli Heikkonen: Jäätikön ääri. Tammi 2007. Runoja, 55 s. Olli Heikkosen kolmas kokoelma on samanaikaisesti jykevää ja kevyttä luettavaa. Jykevyyden vaikutelma syntyy vahvoista kuvista, rytmistä ja painavasta sisällöstä. Kokoelman aisteja hivelevät kuvat taas tekevät lukemisesta vaivatonta. Avausrunossa puhuja lähtee liikkeelle hitaasti / kuin kivi, kun yhteys omiin tunteisiin on löytynyt. Tunsin lämmön. Se nousi maasta, reisiä pitkin, / leimahti sydämen seuduilla. Tunsin kuinka maankuori / liikahti, jokin liitos purkautui, repesi. / Jonkin meren alle avautui hauta. Jäätikön ääri piirtää näkyviin repeämää, joka on minän ja maailman tai minän ja toisen välissä. Runojen puhuja vaeltaa hirvenä metsien läpi ja haistaa ihmisten ikävän. Silti kohtaaminen on vaikeaa ellei mahdotonta, koska minä ei sovi ihmisten valmiiksi muotoilemaan maisemaan eikä mahda itselleen mitään: Minun sorkkani puhkovat asvaltin / ja silmäni imevät valon. / Älä kutsu minua / omenapuidesi katveeseen. Älä tule / minun metsäni pimeyteen. / Älä tule. Juurakot takertuvat jalkoihisi, / piikkipensaat repivät ihosi rikki. Kokoelman ensimmäisen osaston runot hyödyntävät hirvi- ja metsäkuvastoa, mutta sisällöltään ne eivät todellakaan ole mitään harmitonta luontolyriikkaa. Heikkonen kuvaa viettien ohjaamaa elämää, ohikiitävää läsnäoloa, kuolemaa. Hänen runoissaan minä ei sopeudu, vaan villi ja vapaa ominaislaatu ajaa ääriolosuhteisiin: jääkentille, hankeen, soille. Heikkonen tuntuu pitävän suurista eläimistä. Kruunupään jälkeen kokoelmaan keinuu, hirnahtaa, laiduntaa ja laukkaa hevonen. Vanha kunnon runoratsuhan se siinä, vaikka toki Heikkosen kavioeläimet saavat muitakin merkityksiä. Mielikuvituksen ja muistojen todellisuus on silti väkevä. Hevososaston runot kertovat koskettavasti lapsuudesta, kasvamisesta, muistoista ja niiden pysyvyydestä, menneisyydestä, ajasta. Runon puhuja kieltää kaipaamasta mennyttä aikaa, koska muistot saattavat viedä mukanaan. Kokoelman viimeisessä osastossa ollaan koko ajan menossa jonnekin, tai ainakin tahtomassa menoa. Edellä luodattiin aikaa nykyhetkestä taaksepäin; nyt tähytään tulevaa, kuolemaa. Ranta, avanto, jäähileet ja lumi kehystävät menoa, poistumista. Nyt menet / minne mennä tahdot. Hiukset kalisevat, / olet niin itsesi näköinen vielä, / kun uit noiden jäiden keskellä. Kuolemaa katsotaan riipaisevasti ja käsittämättömän hellästi – kuin rakastettua. Heikkosen runoissa luopuminen on täynnä lämpöä. Eroon sisältyykin toive kohtaamisesta: ”Siellä minä sinua odotan, / puhallan kämmeniisi, / kaadan kohmeisiin kuppeihin / taskulämmintä ilmaa. Jäätikön ääri on vaikuttava kirja. Ja ehyt. Teemoina rakkaus, itsen etsintä, muutos ja kuolema ovat ikiaikaisia, mutta Heikkonen käsittelee niitä omintakeisesti ja tuoreesti – kuten Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla tunnustetulta sopii odottaakin. Runot onnistuvat luomaan maailman ja kokemuspiirin, joka tulee lähelle. Heikkonen käyttää kuvastossaan myyttisiä eläimiä, mutta ei ratsastele niillä turhaan tai kliseisesti. Hirvestä tuleekin runoilijan alter ego sekä symboli maailmaan sulautumisen vaikeudesta. Jäätikön ääri puolestaan kuvaa runoilijan paikkaa, joka on epätavallinen, hurja ja yksinäinen.