lauantai 4.4.2020 | 18:35
Tilaa lehti
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
UUTINEN | KP24

Mika Waltari: Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta

To 29.1.2009 klo 17:06
Pekka Tuomikoski Mika Waltari: Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. WSOY 2008. Mikä sai yhden menestyneimmistä kirjailijoistamme asettamaan itsensä ja isänmaansa alttiiksi kaikille vaaroille julkaisemalla välirauhan aikana skandaaliteoksen Baltian maiden kohtalosta? Eikö olisi ollut viisaampaa ”säästää” kansalaisia totuudelta toisen maailmansodan synkkien purkausten vavisuttaessa lähes koko Eurooppaa? Olisiko teos voinut vahingoittaa vielä lisää Waltarin (nimimerkki Nauticuksen)ihannoimia baltteja heidän pitkän neuvostomatkansa hurjina alkuvuosina? Toisen maailmansodan aikana Mika Waltari toimi Valtion tiedotuslaitoksessa propagandatehtävissä. Lahjakas kirjailija antoi kykynsä nuoren isänmaansa palvelukseen. Saatavilla olivat Valtion poliisin salaiset arkistot ja dokumentit – tuoreita silminnäkijälausuntoja ja hätkähdyttäviä paljastuksia baltilaisten uusimmista vaiheista. Tätä tietoa eivät monet baltilaisetkaan saaneet käsiinsä koko neuvostovallan aikana. Waltari on uskomattoman terävästi havainnoinut itäisen isonveljen taitavan soluttautumisen pienten Itämeren valtioiden niskatuntumaan. Sanotaan Paasikiven imeneen tietoa tästä Waltarin teoksesta omien päiväkirjojensa tausta-aineistoksi. Paasikiven alkuperäisissä, muokkaamattomissa päiväkirjoissa totuus Baltian maista noudatteleekin hyvin lähelle Waltarin teoksen lähihistoriallista kuvausta. Viron, Latvian ja Liettuan kansoja vietiin kuin pässiä narusta suoraan teuraaksi. Teos on varoitus suomalaisille, kuinka täälläkin tulisi käymään, mikäli puna-armeijalle annettaisiin valta ”lainata” joitakin alueita. Välirauhan aikanahan Neuvostoliitto vaati kauttakulkuoikeutta vuokraamaansa Hankoon ja puuttui jatkuvasti kaikkiin sisäpoliittisesti tärkeisiin nimityksiimme. Kirjan viiltävintä antia on kokonaisuudessaan sen julman ja traagisen prosessin kuvaus, joka johdatti eteläiset veljemme osaksi neuvostodiktatuuria. Tämä kaikki saatiin näyttämään ”vapaaehtoiselta”. Ehkä pahinta asiassa oli baltilaisten johtajien typerä ja naiivi nöyryys ja ”lapsuususko” ison veljen lupauksiin. Ei kulunut kauaakaan, kun neuvostomyönteisten hallitustenvaihdosten jälkeen junat jo jyskyttivät Siperiaan kyytiläisenään ”poliittisesti arveluttavat” - siis useimmiten aivan tavalliset Baltian maiden kansalaiset. Prosessin alkuvaiheissa alistetut uskalsivat vielä kapinoida - pian ”systeeminvastainen” toiminta tukahtui tai meni maan alle: Kommunistisen puolueen yritys lopettaa joulunvietto epäonnistui kokonaan. Teollisuustyöläisten vaatimuksesta vietettiin joulua aivan entiseen tapaan, joulupäivä ja tapaninpäivä olivat vapaapäiviä ja kirkot olivat tungokseen asti täynnä kansaa. Tallinnassa eräs puna-armeijan osastokin innostui viettämään joulua ja vei joulukuusen kasarmiinsa.… … Pappien taloudellinen asema koetettiin siis tehdä niin vaikeaksi kuin suinkin mahdollista. Seurauksena onkin, että monien pappien on ollut pakko myydä huonekalujaankin saadakseen toimeentulonsa. Kirkon työntekijöiden lisäksi esimerkiksi suurmaatilalliset ja johtavat virkamiehet huomasivat nopeasti liukuneensa kakkoskastiin - vaikka usein juuri he saivat ”junalipun” ensimmäisten joukossa. Waltarin teosta voi suositella erityisesti heille, jotka joskus ovat epäilleet Neuvostoliiton johtomiesten sittenkin olleen vain hyväntahtoisia vanhoja herroja vailla minkäänlaisia pahantahtoisia valtamotiiveja.