perjantai 19.8.2022 | 04:12
Tilaa lehti
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
UUTINEN | KP24

Mirjami Hietala: Valkoiset lautalattiat

Su 22.3.2009 klo 16:09
Leena Ahlholm (KP) Mirjami Hietala: Valkoiset lautalattiat. 218 s. Tammi, 2009. Mirjami Hietala, s. 1944, on oululainen kirjailija ja psykoterapeutti. Valkoiset lautalattiat on hänen neljäs aikuisten romaaninsa. Hän on kirjoittanut myös 8 nuortenromaania ja lastenkertomuksen. Romaaneissaan Hietala on kuvannut erityisesti keski-ikäisen naisen elämää ja ihmissuhteita, näin uutuudessakin. Kirjailija ja päähenkilö nivoutuvat yhteen lukijan mielessä, sillä päähenkilökin on kirjoittava psykoterapeutti eläkeiän kynnyksellä. Päähenkilö ja minäkertoja on Antin äiti, Annan anoppi ja juuri kävelemään oppivan Ellin isoäiti. Tapahtuma-ajassa kuvataan tarkasti, kuinka hänelle rakennetaan asunto pojan perheen talon siiveksi. Pitkään yksin asunut nainen tekee rohkean ratkaisun muuttaessaan keskustasta korkeista kerrostalohuoneista lähelle nuorta perhettä. Arkkitehdin kysyessä hänen toiveitaan nainen huomaa, että hänelle rakennetaan ensimmäistä kertaa hänen mielensä mukaista asuntoa. Hän ajattelee, että onko se myös hänen viimeinen asuntonsa. Hän pohtii, lähteekö siitä sairaalaan tai saattokotiin vai sitä ennen vanhainkotiin. Kipein kysymys on: ”Katsotteko minun perääni kun vanhenen?” Kun miniä vastaa, että tietysti hoidamme sinut, hän on purskahtaa itkuun. Kun pihakäytäviä suunnitellaan, ajattelee mummo, että niillä pitäisi mahtua työntämään lastenrattaita. Nuoremmat puhuvat rollaattorista ja pyörätuolista. Rakennusaikana kertoja asuu poikansa perheen kanssa. Silloin ja myöhemmin seinän takana hän joutuu tarkasti punnitsemaan rooliaan, ettei tunge liikaa nuorten elämään, mutta pysyy läheisenä lapsenlapselleen. Tätä asetelmaa Hietala kuvaa uskottavasti. Miniän ja anopin suhde muotoutuu mutkattomaksi. Isoäidin hienotunteisuus kannattaa ja hän saa nauttia mukavista leipomishetkistä pienen Ellin kanssa. Lapsen hellyydenosoitukset sulattavat isoäidin, vaikka hän joskus väsyy ja hermostuukin. Sukupolvien ketjua kuvataan taaksepäinkin, sillä takaumissa kertoja palaa lapsuuteensa. Vaikka äiti on kuollut jo kauan sitten, on suhteessa miettimistä. Se ei ollut niin läheinen kuin tytär olisi toivonut. Muutto, tavaroiden ja paperien lajittelu merkitsevät inventaariota elämästä. Niin entinen aviomies ja rakastaja kuin isäkin nousevat mieleen. Alleviivaten kuvataan kertojan suhdetta kirjailijoihin ja kirjoihin, joiden vähentäminen tuottaa eniten päänvaivaa. Joka välissä hän ostaa uuden kirjan, sillä kirjat lohduttavat, säväyttävät, kulkevat rinnalla ja pitävät seuraa, vaikka aiheuttavat pettymyksiäkin. Rakentamisen vuoksi aiottu eläköityminen siirtyy. Sukujuhlissa kertoja ei luokittele itseään vanhoihin naisiin, vaan vanhojen ja nuorten välillä olevaan ryhmään. Lopussa naisen on ratkaistava omaa identiteettiään koskeva kysymys: Haluaako hän oman postilaatikon? Vaikka yhteinen laatikko takaa päivittäisen yhteyden pojan perheeseen, hän ottaa oman. Hietala kertoo vähäeleisesti ja hienovaraisesti, mutta osuvasti ihmisten suhteista ja päähenkilön tunteista. Vaikka ulkoisesti ei tapahdu kovin paljon, syntyy tekstiin kestävä jännite.