keskiviikko 22.5.2019 | 09:39
UUTINEN | KP24

Buffy Sainte-Marie: Changing Woman - muuttuva nainen

Ke 17.7.2013 klo 06:00
Buffy Sainte-Marie Savoy-teatterissa Helsingissä 9.7.2013. Buffy Sainte-Marie: sävellykset, laulu, kitara, kosketinsoittimet, suujousi. Jesse Green: kitara. Leroy Constant: basso. Mike Bruyere: rummut. Hannu Björkbacka HELSINKI Buffy Sainte-Marie ei tällä kertaa ehtinyt Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleille, mutta osoitti Helsingissä, ettei ole jäänyt sen enempää lepäämään laakereillaan kuin tuleenkaan makaamaan. Voisi melkein jo unohtaa, että Buffy sävelsi Hectorin Palkkasoturin, että hän antoi Elvikselle kauneimman rakkauslaulunsa ja voitti filmimusiikillaan Oscarin. Ja vielä senkin, että Sainte-Marie on filosofian tohtori, kuuden yliopiston kunniatohtori ja Kanadan korkeimman tason kunniamerkin haltija. Ilman noitakin saavutuksia tämä 72-vuotias, metrikuusikymmensenttinen pieni suuri cree-intiaani saa meidät syömään kädestään. Siihen riittää Buffy Sainte-Marien luontainen karisma, elohopeamainen älyn ja kehon vilkkaus, säkenöivän spontaani ja hetkeen tarttuva luovuus. Silminnähtävällä ja korvinkuultavalla tuotteliaisuudellaan ja Savoy-teatterin täyttävällä positiivisuudellaan kypsä, yhä elinvoimainen artisti voitti seitsensatapäisen yleisön puolelleen ensiminuuteilta aina pitkän konsertin päätöstanssahteluihin. Täysi sali permantoa ja piippuhyllyn viimeistä paikkaa myöten seurasi Buffy Sainte-Marien varmaotteista, tunnelmiltaan vaihtelevaa ja rikasilmeistä konserttia herpaantumattoman tarkkaavaisesti. (Eturivissä keskellä istunut mieshenkilö tosin olisi voinut jättää valistuneen kommentoinnin seuralaiselleen edes kappaleiden väleihin eikä puhua esitysten aikana. Ei höpötys lavalle saakka kantautunut, mutta ensimmäisiä yleisörivejä se häiritsi konsertin alkupuolella.) Viimeisten kappaleiden aikana iloinen, pohjoisemman alkuperäiskansan edustusasuihin pukeutunut naisseurue yllytti muitakin tanssin pyörteisiin lavan eteen. Kolmatta kertaa Suomessa Sainte-Marien jo nykyisessä Espoossa pidetyillä Sandvikin festivaaleilla 1966 tavannut Hector eli Heikki Harma esitteli taiteilijan yleisölle, niin kuin Kaustisellakin kesällä 2007. Jo kolmatta kertaa Suomessa vieraileva Buffy taitaa tuntua Harmasta yhtenään kyläilevältä tutulta, sillä se koulupoikamainen hermostuneisuus, joka herkässä Hectorissa vielä Kaustisella näkyi, oli Savoyssa vaihtunut rennon lämpimään ilahtuneisuuteen kunniatehtävästä. Kuten olettaa saattaa yleisö oli - ehkä jo paikastakin johtuen - keski-ikäistä sorttia. Mutta nuorempiakin näkyi joukossa. Jotkut vanhemmat olivat tuoneet aikuisia lapsiaan Buffya kuuntelemaan. Hectorin ikäluokan vastapainona paikalla nauttimassa oli nuoremmista muusikoista muiden muassa laulaja-lauluntekijä Olavi Uusivirta. Voimallisesti musisoivan intiaanitrionsa kanssa Sainte-Marie esitti Savoyssa useita kappaleita viimeisimmältä levyltään Running For The Drum (2008). Uudemmat laulut muodostivat neljäsosan kahdenkymmenen sävelmän ohjelmistosta. (Kesäkuussa B.B. Kingin klubilla Sainte-Marie soitti "vain" neljätoista laulua - ja sai silti viiden tähden arvostelun Examinerin Elliot Cohenilta). Uutuudet eivät lainkaan hävenneet vanhojen tuttujen rinnalla, sellaisten kuin se Elviksen levyttämä Until It's Time For You To Go - tai tuo iskevän älykäs, Vietnamin sodan synnyttämä The Universal Soldier, joka yhä kuulostaa valitettavan ajankohtaiselta. Intiaaniorkesteri Sainte-Marien yhtyeen rumpali Michel (Mike) Bruyere on ojibwa-intiaani, kitaristi Jesse Green ojibwa-lakota ja basisti Leroy Constant cree, kuten Sainte-Marie itsekin. Twitterissä laulaja-muusikko Olavi Uusivirta ehätti konsertin jälkeen sekä kehumaan Buffya ("huikea"), että moittimaan taustayhtyettä ("soitti kuin keskiverto nuorisotalobändi"). Pelkäsin itsekin, että hevirokkia omissa Gathering of Flies ja Bruthers of Different Muthers (BODM) -yhtyeissään aiemmin soittaneet muusikot peittäisivät Sainte-Marien kaikkea muuta kuin yksitasoiset sävelmät. Mutta yllätyin positiivisesti - tuota ilmaisua on kai vaikea välttää, kun Buffysta on kysymys. Savoyssa musiikin volyymi ja soittimien miksaus oli pääosin kohdallaan. Vaikka istuin toisella rivillä, en kaivannut kuulosuojaimia. Silti nuoressa bändissä riitti muskulaarista voimaa Sainte-Marien melodisen laulavuuden kääntöpuoleen, niihin tuhdin kovapintaisiin kappaleisiin, kuten Generation ja Not The Lovin' Kind. Alkuperäislevytysten suvereenien muusikoiden subtiiliutta on nuorilta Greeniltä, Constantilta ja Bruyereltä vielä turha odottaa. Eikä heillä ole Kaustisen festivaaliareenalla soittaneen kokoonpanon (Chris Birkett, kitara, Neil Chapman, basso, Kevan McKenzie, rummut) kokemusta. Mutta Sainte-Marie on kolme vuotta jatkuneella maailmanturneella koulinut uuden yhtyeensä niin pätevästi, että hevimuusikotkin osaavat hiljentää herkemmissä balladeissa. Suujousi ja ihmekitara Osan sävelmistä Sainte-Marie lauloi yksin erikoisen, kaikukopattoman kitaransa säestyksellä. Sooloesityksissä muut soittajat eivät poistuneet lavalta, vaan jäivät taustalle seisomaan eleettöminä. Osassa lauluista Buffyn ohella musiikkina saattoi kuulua vain Leroy Constantin basso. Savoyn konsertissa Sainte-Marie vaihtoi kitaransa usein kosketinsoittimiin - ja kerran suujouseen. Ensimmäisenä konsertissa kuultiin ihastuttavasti mukaansa tempaava Piney Wood Hills, jonka Buffy on levyttänyt jo kolmesti: albumeilla Many A Mile (1965), I'm Gonna Be A Country Girl Again (1968) ja Up Where We Belong (1996). From ocean to ocean I've rambled and roamed And soon I'll return To my piney wood home Maybe someday I'll find Someone who will Love as I love My piney wood hills Avausnumeron jälkeen lisää perinteikästä menoa odottaneilta otettiin luulot pois Running For The Drumin outorytmisellä powwow-rockilla Cho Cho Fire. Sen viistot riffit soivat nyt selkeämmin kuin Kaustisella aikanaan. Toki moni kuulija oli ehtinyt kappaleeseen jo levyltä tottua, mutta Kaustisella kesällä 2007 Cho Cho Fire oli vielä julkistamattomana tekijöilleenkin uusi. Nyt Buffy on ehtinyt esittää sitä eri muusikoiden kanssa viisikin vuotta. Jos Sainte-Marien laulutapa on monien mielestä outo vibratoineen ja intiaanien kurkkulauluineen, käsitys siitä, mitä laululla ja sävelillä voi tehdä, heijastuu laulajan musiikissa ymmärrettävästi myös laulujen rakenteisiin. Tästä Cho Cho Fire lienee hyvä esimerkki. Are you ready, come on now It's a new world, Cho cho fire Listen to the drum beat That's my heart beat Cho cho fire! Enimmäkseen uusia versioita Sainte-Marien vanhoista lauluista sisältäneeltä Up Where We Belong-albumilta (1996) kuultiin seuraavaksi vain sille albumille äänitetty, edellistä pehmeämpi powwow-laulu Darling Don't Cry. Buffyn itsesensuuria Veikeässä Cripple Creekissä Buffy säesti itseään ikivanhalla alkuperäiskansan instrumentilla, suujousella. - Kun tarpeeksi aikaa kuluu, kaikista aseista tehdään soittimia, tuumi Buffy. Jo ensilevyllä It's My Way (1964) kuultu sävelmä tyttöjen rassaamasta intiaaninuorukaisesta on vuosien varrella muuttanut hiukan muotoaan. Alkuperäinen säe "I'm so drunk that I can't stand steady" kuului miedommassa muodossa "I'm so dizzy that I can't stand steady". Näin "sensuroituna" Buffy versioi sen uudestaan myös Up Where Belongille. Now the girls up Cripple Creek about half-grown Jump on a boy like a dog on a bone Roll my britches up to my knees Wade ol' Cripple Creek whenever I please Yhtye ei aivan pystynyt Sainte-Marien mukana viimeisen albumin kimmeltävässä rockabilly-numerossa Blue Sunday. Buffy esitteli sen vähätellen: - Fake rockabilly. Sitä aitoahan hän oli kuunnellut radiosta jo 13-vuotiaasta. Since my baby left me I can't never win I go down by the river side Think about jumpin' in Buffyn ääni kestää Koko konsertin ajan katsoja ja kuulija voi vain olla henkisesti - välillä fyysisestikin - suu auki. Sainte-Marie laulaa edelleen - jopa kuusi vuotta Kaustista myöhemmin - vahvasti ja loistokkaasti. Myös korkeammat äänet hän tuntui tavoittavan vaivatta. Tästä todisteena kuultiin "lauluntekijän versio" Oscar-menestyksestä Up Where Belong. Savoyn veto oli paras, minkä laulusta olen kuullut konsertissa tai levyllä, jopa sen alkuperäisen Joe Cockerin ja Jennifer Warnesin esityksenkin huomioiden. Vaikka Buffy henkilökohtaisesti haki laulunsa saaman Oscarin vuonna 1983, sen krediiteissä mainitaan kolme tekijänimeä: Buffy Sainte-Marie, Jack Nitzsche ja Will Jennings. Jennings kirjoitti laulun sanat. Blair Stonechildin kirjoittamassa Buffyn elämäkerrassa It's My Way (Fifth House, 2012) Sainte-Marie taustoittaa: "Will Jenningsille kuuluu iso kunnia siitä laulusta, sillä hän otti osan Jackin [Nitzsche] säkeistömelodiaa ja sitten yhdisti sen minun säveltämäni laulun kertosäkeen ja sillan kanssa ja lisäsi siihen sanat." Minulle Sainte-Marie kertoi kesällä 1996, kuinka Nitzsche, jonka kanssa Sainte-Marie oli tuolloin jo naimisissa, tuli käymään hänen luonaan Havaijilla. Nitzsche kertoi saaneensa tehtäväkseen säveltää laulun Taylor Hackfordin uuteen elokuvaan Upseeri ja herrasmies (1982). Hän kysyi, olisiko Buffyllä mitään julkaisemattomia sävelmiä. Niinpä Buffy soitti pianolla erästä keskeneräistä kehitelmäänsä. Siitä Nitzsche sai rungon, josta Up Where We Belong syntyi. Kaustisella lehdistön edustajat saivat kuulla Sainte-Marien lausuvan tarttuvan No No Keshagesh -laulunsa nokkelat sanat. Ensin se oli soitettu levyltä Kaustisen festivaalitoimiston takahuoneen pienestä, kannettavasta cd-soittimesta. Buffylla oli oma cd-levy mukana tuolloin vielä julkaisemattomasta albumista Running For The Drum. Savoyssa Keshageshin esitys oli raivoisa ja riemukas. Buffyn kädet kehittelivät lauluun ihan oman koreografiansa. Sanoissa kaikkien alojen isokenkäiset vertautuvat ahneeseen pikku koiraan, joka omasta kupista syötyään tyhjentää toistenkin lautaset. Ol' Columbus he was lookin' good When he got lost in our neighborhood Garden of Eden right before his eyes Now it's all spyware, now it's all income tax Kestävä klassikko Sainte-Marien ensilevylleen It's My Way (1964) säveltämä The Universal Soldier hämmästyttää yhä lauluntekotaidonnäytteenä. Sanoma menee ajattomasti perille. Ei vain siksi, koska aihe on tärkeä, vaan koska laulu on kirjoitettu niin vastaansanomattomaksi. The Universal Soldier ei vetoa vain tunteeseen, vaan logiikallaan suoraan järkeen. Buffyn elämäkerrasta oppii laulusta taas jotain uutta: "He's 5 foot 2 and he's 6 feet 4 And he fights with missiles and with spears He's all of 31 and he's only 17. And he's been a soldier for a thousand years" Laulun alussa lausutut mitat eivät elämäkerran mukaan ole mitä tahansa lukuja, vaan tuolloisen Yhdysvaltain armeijan viralliset kelpoisuuden ala- ja ylärajat sotilaan pituudelle. Sama pätee myös seuraavissa säkeissä mainittuihin ikiin. "He's a Catholic, a Hindu, an atheist, a Jain A Buddhist, and a Baptist and a Jew And he knows he shouldn't kill And he knows he always will kill You, for me, my friend, and me for you" Vuonna 1963 laulua tehdessään Sainte-Marie kysyi ystävältään, tietäisivätkö kuulijat, mitä jainilaisuus on. (Philip Roth käsitteli uskontoa vuoden 1993 romaanissaan Amerikan pastoraali.) Ystävä oli todennut, että sen kyllä tajuaa asiayhteydestä. Sisällökkyytensä lisäksi laulu on täysiveristä runoutta. Se käy ilmi vaikkapa edellisten säkeiden yllättävästi rimmaavista toistoista. Sainte-Marien omasta versiosta ei tullut hittiä. Kansainväliseksi menestykseksi laulun teki brittitrubaduuri Donovan - ja myöhemmin Suomessa Hector aloitti uransa "Palkkasoturilla". Vietnamin sotaan 1967 matkalla ollut amerikkalaissotilas kirjoitti Universal Soldierin säkeitä morse-koodilla punkkaansa. Vuosia myöhemmin Washingtonin Smithsonian-instituutissa historioitsija tutki merkkejä, käänsi ne takaisin englanniksi - eikä sittenkään tunnistanut säkeiden alkuperäistä tekijää. Kun tutkimus julkaistiin instituutin lehdessä, Shmitsonian alkoi saada kirjeitä yleisöltä ja sodan veteraaneilta, jotka halusivat kertoa tutkijoille, kenen laulu oli kyseessä ja mitä se oli heille merkinnyt. Ansiokkaampaa "protestilaulua" kuin The Universal Soldier on vaikea kuvitella, vaikka jo tuo nimitys on karsinoi ja siten vähättelee elävää klassikkoa. Savoyssa Buffy muistutti taas, että Yhdysvalloissa on yhä viisi sotaopistoa, mutta ei yhtäkään rauhaan vihkiytynyttä. Universal Soldier on poikkeuksellinen myös siinä, että se ei löydä syyllisiä sotaan helpoimmasta suunnasta, vaan kehottaa katsomaan peiliin: - Meillä kaikilla on yksilön vastuu, muistutti Sainte-Marie laulua esitellessään. Arkistojen aarteita - Tässä taas yksi, mitä ette ole päässeet aiemmin kuulemaan, Buffy esitteli laulunsa Generation. Siitä tuli Amerikoissa kiertuesoiton myötä uusi yleisön (varsinkin intiaaniyleisön) suosikki. Generation on väkevän henkevä, yksinkertaisen vankalla poljennolla etenevä sävelmä. Ja profeetallinen, kuten Sainte-Marie muistutti esipuheessaan lauluaan lainaten: - Goodbye Bankers Trust! Generation on peräisin albumilta Buffy (1974), joka oli pitkään loppuunmyyty ja vailla uusia painoksia. Itse sain sen muutama vuosi sitten amerikkalaiselta Sainte-Marien fanisivusto Mouthbow to Cyberskinsin pitäjältä Tim Mammelilta c-kasetilla. Konserttiin valmistauduin painattamalla t-paitaani Buffy-levyn suosikkibiisini, juuri Generationin kertosäkeen. Aiemmin Kaustisella laulajan tavatessani minulla oli paidassa hänen omakuvapiirroksensa Changing Woman -levyn (1975) kannesta. Sainte-Marie ei silloinkaan suuttunut "piraatista", vaan toivoi minun saavan paitoja kaupaksi muillekin. Savoyssa Generation-teemapaita herätti konsertin jälkeisessä nimikirjoitussessiossa ja takahuoneen haastattelussa asiaankuuluvaa hilpeyttä. Big Beat julkaisi Generation-laulun sisältävän Buffy-levyn kolmen albumin tupla-cd-kokoelmalla Buffy, Changing Woman, Sweet America - The Mid-1970s Recordings (2008). Blair Stonechild kirjoittaa elämäkerrassa, että brittiyhtiö luuli virheellisesti, että noiden levyjen oikeudet olivat rauenneet sopimuskauden päätyttyä albumit alun perin julkasseen MCA:n kanssa. Mutta tarkistuslaskennassa selvisikin, että oikeudet palautuivatkin Sainte-Marielle. Siten Buffy pystyi ottamaan itse ohjat käsiinsä ja julkaisemaan kokoelman uudelleen. Hän käytti kuvituksena samaa Sweet America -levyn kantta. Kappalejärjestyksen lauluntekijä muutti teemoittain ja antoi julkaisulle uuden nimen Pathfinder: Buried Treasures - The Mid-70's Recordings. Sainte-Marie jatkoi Generation-laulun esittelyä kertomalla ideasta, jonka sai isältään, kun he olivat kävelyllä. Elettiin Amerikan Kuun valloituksen ja Neil Armstrongin pienten askelten aikaa. Isä sanoi Buffylle, että saisivat kyllä jättää Kuun rauhaan. Tokaisu päätyi Generationiin: And they'll sing Goodbye stars of Hitler And Goodbye bankers' trust Aquarius is shining and the sun is one of us And me I don't wanna go to the moon I'm gonna leave that moon alone I just wanna dance with the Rosebud Sioux this summer Ei mikään folklaulaja! Sainte-Marien ja bändin lavaversio laulusta oli antoisaa kuultavaa kaikkien vuosien jälkeen: hyvää kannatti odottaa. Pitelemättömän soiton ja Buffyn laulun ohella livetulkinnassa kirkastui lauluntekijän alkuvoimainen kyky terävään analyysiin ajankohtaisin ja ajattomin huomioin, taito hypätä yksilöllisestä kokemuksesta luontevan saumattomasti yhteisölliseen. Sainte-Marie saa kriittisyydestä voimaa ja kääntää sanoman positiiviseksi. Kehotus kuuluu kaikille käydä ihmisten juhlaan. Kaikki tietysti villin runollisella, laulullisella tavalla. Useaan kertaan konsertin aikana Sainte-Marie toi esille, ettei ole "folklaulaja". (Vuonna 2008 hän tarkensi The Canadian Pressille, ettei 60-luvullakaan ollut "mikään mummohameessa kulkeva foklaulaja".) Savoyssa Buffy kertoi kyllä laulaneensa folklauluja uransa alussa. - Mutta nekin olin itse säveltänyt edellisenä viikonloppuna, hän täsmensi. Sainte-Marie korostaa näin, ettei ole traditionalisti (vaikka on toki laulanut vanhaa kansanlauluperinnettä), vaan uusien laulujen tekijä. Levytetyintä menestystään Until It's Time For You To Go alustaessaan Sainte-Marie totesi, että hän on saanut ilokseen "olla oikeiden folklaulajien kanssa tekemisissä", minkä vuoksi hän haluaa kunnioittavasti korostaa eroa heihin. Kaunis rakkauslaulu Until It's Time For You To Go on äänen testi, mutta Sainte-Marie todisti täyteläisenä soivalla äänellään "lauluntekijän oman version" vähintään yhtä hallituksi kuin parhaat vieraiden tulkinnat. Don't ask why Don't ask how Don't ask forever Love me now Äskettäin ilmestyneessä elämäkerrassa laulaja toteaa, että vaikka hän on Bobby Darinillekin kiitollinen laulunsa tekemisestä hitiksi, Darinin versio on Buffyn mielestä turhan surumielinen. Omien kokemustensa perusteella hän tuntee, että aikansa kestävä ihmissuhde voi olla antoisa ja tärkeä. Sainte-Marien oma versio kertaa suhteen plussat ja sen päättyminen vain todetaan luonnollisena asiana. Raskaskätiset intiaanipelimannit Toinen Sainte-Marien konsertissa kuultu "hevibiisi" tuli seuraavaksi. Myös se sai hyvää vetoapua raskaskätisistä intiaanipelimanneista. Moonshot-albumin (1972) jämerä Not The Loving Kind on suurimpia henkilökohtaisia suosikkejani. - Tässäpä ilkeä laulu, jota ette myöskään ole koskaan kuulleet, Buffy esitteli: "I'm putting rocks in my pillow I'm putting rocks and blocks and boulders I'm gonna get me a Do Not Love sign And hang it 'round your shoulders To remind me that you're not the lovin' kind!" Nykyään tällaista "kiviä, järkäleitä ja lohkareita" vahvistukseksi keräävää laulua kutsuttaisiin samaan tapaan voimauttavaksi kuin vaikkapa Gloria Gaynorin diskoklassikkoa I Will Survive. I'm Not The Lovin' Kind rinnastuu Sainte-Marien tuotannossa toiseen potkivaan rocklauluun, Illuminations-albumin (1969) sävelmään He's A Keeper Of The Fire - jossa miestä vuorostaan ihaillaan. (Toki Illuminations on lauluntekijän mystisin levy, joten mistä sen niin tarkkaan tietää, mistä siinäkin laulussa lauletaan.) Modernia shamanismia Seuraavana kuultiin hypnoottinen Little Wheel Spin And Spin, joka avaa Sainte-Marien samannimisen albumin (1966) ja jonka hän versioi uudelleen Running For The Drumille lisäten entisestään viimeisimmän levytyksensä ulottuvuuksia. Monien muiden ohjelmistossa Little Wheel olisi erikoisuus, mutta Buffylle se on jotenkin tyypillinen: sävelmä, joka tuntuu shamanismissaan muinaisaikaiselta, mutta on samalla niin moderni, että lähestyy kokeellista musiikkia - tai minimalismia ("drone"). "Space music" huomaan kirjoittaneeni muistikirjaan - mutta en enää muista, esittelikö Sainte-Marie laulun itse näin, vai oliko ilmaisu omaa pikakirjoitustani. Veikkaisin edellistä. Merry Christmas Jingle Bells Christ is born and the devil's in hell Hearts they shrink, pockets swell Everybody know and nobody tell Little Wheel Spin And Spin muistuttaa joistain myöhemmän Illuminations-levyn elektronisista sävyistä, kuten Sainte-Marien versiossa Leonard Cohenin God Is Alive, Magic Is Afootista (tai vielä myöhemmin Cohenin runolaulusta Bells albumilla She Used To Wanna Be A Ballerina). Laulussa pikku ratas pyörittää isompaa pyörää. Laulu avaa itsekin sitä suurempia tulkintamaailmoja ja merkityksiä, mitä useammin sen kuulee. Ja loitsumuodossaan Little Wheel tuntuu ajattomalta, ikuisesti "pyörivältä". Se lienee yksi Sainte-Marien kestävimmistä lauluista. Oikea paikka sillekin oli livekonsertin tilanne, olimme hetkessä lumottuja Buffyn taikuudesta. Käsitys Sainte-Mariesta samana päivänä Helsingissä laulaneen, vain kuutisen vuotta nuoremman Patti Smithin, tai Björkin tai vaikkapa Diamanda Galasin tapaisten äänenkäyttäjien ja loitsijoiden edeltäjänä vahvistui entisestään. Elokuvasävelmiä - Musiikki uudistuu, mutta älkää uskoko, kun sanotaan, että uusi musiikki korvaa vanhan. Kaikenlainen musiikki on hyvää, julisti Sainte-Marie ennen kuin viritti ilmoille seuraavan laulunsa. Soldier Bluen Buffy sitoi ekologisiin teemoihin, tapoihin rakastaa maata ja maataan: - Rakkaus vastaan raiskaus, tiivisti Sainte-Marie. Minulta kesti vuosia, ennen kuin huomasin Soldier Blue -laulun ansiot. Ralph Nelsonin elokuva Verinen sotilas (1970) ei aikanaan ollut jättänyt minuun sen kummempaa muistijälkeä, vaikka olen intiaanielokuvien ystävä ja loputtoman kiinnostunut intiaanisotien historiasta (oikeammin valkoisen armeijan harjoittamasta alkuperäiskansan suunnitelmallisesta hävityksestä). Äskettäin filmin uudestaan katsottuani, se ei tuntunutkaan niin eksploitatiiviselta kuin ensimmäisellä kerralla. Buffyn teemalaulukin asettui kokonaisuuteen osuvammin kohdalleen (ja on edelleen parasta koko elokuvassa). Quentin Tarantino viittasi Veriseen sotilaaseen, Buffyyn ja tämän lauluun näyttämällä Sainte-Marien Soldier Blue -singlen kansijulisteen elokuvassa Grindhouse: Death Proof (2007). (Samassa filmissä on käytetty uudelleen Sainte-Marien ex-puoliso Jack Nitzschen teemamusiikkia The Last Race elokuvasta Village of the Giants, 1965.) Vuonna 2010 britti-ikoni Morrissey sijoitti Soldier Bluen kuudenneksi kaikkien aikojen parhaiden singlejen listallaan. - Voi, sepä mukava kuulla, kiitos!, sanoi Sainte-Marie kohteliaasti, kun konsertin jälkeen mainitsin asiasta. (Elvis Presleyn levytettyä sävelmäsi ja Leonard Cohenin mainittua sinut yhtenä suurista laulajista, muut kehut vaikuttavat arkisilta.) Savoyn konsertissa Sainte-Marien edelleen vahvan äänen kannattamana Soldier Bluen uhkea melodia taipui ja jännittyi kuin intiaanijousen kaari. Ooo Soldier Blue, Soldier Blue Can't you see that there's another way to love her? Kantria Seesamtiellä Konsertin toisena puhtaana kantrikappaleena (vaikkakin Buffy-originaalina sekin) kuultiin I'm Gonna Be A Country Girl Again, avauslaulu samannimiseltä albumilta (1968). Esitys on vakuuttava lajivalio jo ensi kuulemalta, joten on käsittämätöntä, että Nashvillen huippumuusikoiden kanssa levytetystä laulusta ei tullutkaan megahittiä. Se on tyylipuhdasta kantria, mutta samalla täysin omintakeista Buffya, laulu, joka ylittää genrerajat. - Tämän esitin televisiosarjassa Sesame Street (Seesamkatu), Sainte-Marie kertoi yleisölle. Ehkä lastenohjelma - Buffy oli vuosia suositun sarjan vierailijana kertomassa pienen Cody-poikansa kanssa alkuperäiskansasta amerikkalaisille - oli väärä kanava laulun lanseeraamiselle? Savoyssa se kuitenkin soi itseoikeutettuna, elävänä klassikkona. The rain is falling lightly on the buildings and the cars I've said goodbye to city friends, department stores and bars The lights of town are at my back, my heart is full of stars And I'm gonna be a country girl again Sweet America -levyn hengennostatuslaulun Look At The Facts tekstin Sainte-Marie lausui Savoyn yleisölle ennen sen soittamista. Toistohan on vanha opettajien temppu. Look at the facts And you will see we're only here By the skin of our teeth As it is so take heart And take care of your link with life Oh, carry it on! Riehakkaan esityksen jälkeen kuultiin yksi kauneimmista Buffyn uusista balladeista Running For The Drumilta. Sen pariin lauluntekijä johdatti viittaamalla niin Kanadan kuin Suomenkin lumisiin talviin. Kyseessä oli Still This Love Goes On, viimeisimmän levyn päätösraita. (Koska myös saman levyn toisessa herkässä esityksessä Easy Like The Snow Falls Down puhutaan lumesta, ovat jotkut konsertin arvostelijat sekoittaneet laulut toisiinsa.) In every dream I can smell the Sweetgrass burning And in my heart I can hear the drum And hear the singers soaring And see the jingle dancers And still this love goes on and on Still this love goes on Kompromissiton ohjelmisto Priests Of The Golden Bull edusti jälleen Sainte-Marien kokeellisempaa, minimalistisempaa ilmaisua. Laulu tulee myöhäiskauden loistavalta Coincidence And Likely Stories -albumilta. Levyltä ensi kuulemalta Priestsin voi erehtyä ohittamaan täyteraitana, mutta viimeistään Savoyn esitys avasi silmät ja korvat sen hienostuneisuudelle, vaikka Mike Bruyeren patteriston tuhti tömähtely pikemmin peitti kuin korosti toistuvaa huipennusta ("Windigo!"). Levyllä käytettyjen päällekkäisäänitysten puute konserttitilanteessa verotti vaikutelmaa hiukan. (Tuoreen The Lone Ranger -elokuvan sovitus intiaanien Windigo-myytistä havainnollistaa laulun vertauskuvallisuutta.) The corporate caterpillars come into our backyards And turn the world to pocket change Reservations are the nuclear frontline; Uranium poisoning kills We're starving in a handful of gluttons We're drowning in their gravy spills Coincidence-albumilla ensi kertaa kuullut ja Up Where We Belongille uudelleen levytetyt intiaanilaulut veivät Buffya ja bändiä täydellä höyryllä kohti komean konsertin dramatiikaltaan nousujohteista päätöstä. Bury My Heart At Wounded Knee näyttää, ettei Sainte-Marien sulkakynän kärki ole tylsynyt, vaan erittää tarvittaessa yhä myrkkyä Universal Soldierin tai My Country 'Tis Of Thy People You're Dyingin tai Now That The Buffalos Gonen tapaan, silloin kun Buffyn on protestoitava ja sanottava ei huomaamilleen epäkohdille. We got the federal marshals We got the covert spies We got the liars by the fire We got the FBIs They lie in court and get nailed And still Peltier goes off to jail My girlfriend Annie Mae Talked about uranium Her head was filled with bullets And her body dumped The FBI cut off her hands And told us she'd died of exposure Feikkiä rokkenrollia? Kun 1996 pääsin kehumaan pelottoman urheaa ja raivoisan energistä Bury My Heartia sen tekijälle, Sainte-Marie kertoi, ettei hänen silloinen levy-yhtiönsä, Coincidence And Likely Storiesin julkaissut Virgin, pitänyt kappaleesta. - Heistä se oli "fake rock'n'roll", Sainte-Marie paljasti. Johtuiko Virginin kummallinen asenne siitä, että naisen tekemä aggressiivinen musiikki herättää miehissä vastustusta ja pelkoa? Harvat naiset tekevät Bury My Heartin, Not The Lovin' Kindin tai He's A Keeper Of The Firen kaltaisia, intensiivisiä lauluja. Mutta niin tekevät kyllä harvat miehetkin! Silti vuonna 1992 Sainte-Marien laulun yksilöidyt syytökset FBI:ta kohtaan saattoivat ehkä hermostuttaa levy-yhtiön kaltaista kaupallista toimijaa. Savoyn konsertti päättyi yhteiseen juhlaan: Starwalker -laulun ylvääseen, seesteiseen jalouteen. Konsertin aloittanut perinteinen intiaanivokalismi ("chant") alkoi pauhata kaiuttimista ylimääräisenä kuullun, I'm Gonna Be A Country Girl -albumin pontevan positiivisen He's An Indian Cowboy In The Rodeon jälkeen. Buffy ja yhtye tanssahtelivat käsi kädessä kiitoksiin uudelleen ja Mike Bruyere tempautui rumpujensa takaa riehakkaaseen powwow-hyppelyyn. Iloisemmissa merkeissä konsertti ei olisi voinut päättyä. Sainte-Marie ja hänen soittajansa olivat kaikkensa antaneita - ja heidän yleisönsä tyytyväistä, kaikkensa saanutta porukkaa. Suosionosoituksista ei ollut tulla loppua. Eikä loppua tahtonut tulla Savoyn lämpiössä konsertin jälkeen jaetuille nimikirjoituksille eikä kännykkäkameroilla otetuille yhteiskuville. Kahdenkymmenen laulun pitkän setin jälkeenkin Sainte-Mariella ja hänen muusikoillaan oli aikaa istua ja jutella yleisönsä kanssa ja poseerata kaverikuvissa. Kokkolan iltajunani lähtöaika tuli ja meni. Buffyn energia vaikutti ehtymättömältä. Nimikirjoitusjonossa kysyinkin hänen säestäjiltään, pari-kolmikymppisiltä nuorilta intiaanisoittajilta, että miten ihmeessä he jaksavat Sainte-Marien tahdissa. Kaustisella kuullusta ohjelmistosta meni Helsingin konsertin kanssa päällekkäin vain viisi laulua. Ja onhan Buffy Sainte-Mariella valinnanvaraa. Hän on ehtinyt levyttää jo yli satakolmekymmentä omaa sävellystään. Savoyssa ei kuultu Kaustisen yhdentoista laulun setin kohokohtia, maailman toiseksi parasta huumeista kertovaa laulua Cod'ine (sekin aika uskomattomasti Buffyn ensilevyltä), eikä Floyd Westermanilta lainattua kappaletta Relocation Blues, jonka Sainte-Marie esitti Villen pipon alla säestyksenään vain sormen naputus mikrofoniin. Buffyn pukuhuoneessa Puolitoistatuntisen konsertin jälkeen kapusin laulajan perässä pieniä portaita Savoy-teatterin esiintymislavalle. Kuljimme sen poikki taustatilojen pienen pukuhuoneen suuntaan. Kehuin Sainte-Marielle, kuin Savoyn konsertti tuntui vielä monipuolisemmalta katsaukselta hänen laajaan tuotantoonsa kuin ulkoilmakeikka Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla. - Siellähän soitimme lyhyemmin, vain tunnin. Nyt oli pitempi konsertti, joten pystyimme vaihtelemaan ohjelmistoa enemmän, Sainte-Marie kommentoi itsestään selvää asiaa. Pahoittelin, että työpäivän jälkeen rasitamme häntä vielä haastattelulla. Buffy vakuutti, ettei ongelmaa ole ja LiveNationin ystävällisesti Keskipohjanmaalle ja Hufvudstadsbladetille järjestämä, stage manager Paul Blakemanin lupaama "kymmenminuuttinen" yhteishaastattelu venyy puoleen tuntiin. - Ei haittaa, bändin pitää kuitenkin koota instrumenttinsa, solisti hymyili ja kysyi Hbl:n pääkirjoitustoimittaja Yrsa Grünelta ja minulta, olemmeko "printtitoimittajia". Minusta kysymys oli hauska, koska Blakeman oli kiinnostunut vain siitä, että haastatteluista löytyy myöhemmin jälki kummankin aviisin verkkolehdissä. Edellisestä Running For The Drum -levystä on kulunut Buffyn ihailijoiden mielestä jo aivan liian pitkä aika, viisi vuotta. Kerron, että odotamme kovasti jo uutta levyä - niin erinomainen albumi kuin Running For The Drum onkin. - Ai, pidätkö siitä? Kiitos! Saitko sen version, jossa oli mukana dvd-levy?, kysyi Sainte-Marie tarkoittaen Running For The Drumin painosta, jossa oli mukana hänestä tehty Joan Prowsen vuonna 2006 ohjaama dokumentti Buffy Sainte-Marie: A Multimedia Life. Sen teko oli Yle Teema myös tukemassa. Kerroin Buffylle, että ohjelma nähtiin useana uusintanakin Suomen televisiossa, ja kuinka mukava oli saada se omaksi levyn ilmestyttyä. Uutta materiaalia levyille Pitkä levytystauko ei ole johtunut säveltäjän materiaalipulasta. Sainte-Marie on asunut jo viisikymmentä vuotta Havaijin Kauain saarella, mutta sen rauhaan vuohiensa luo ei lauluntekijän tarvitse vetäytyä inspiraation löytääkseen. Säveltää voi myös kiertueella. - Kirjoitan samalla tavalla kuin uneksin. Olen rustaillut lauluja kolmevuotiaasta. Joskus niitä tulee, toisinaan ei - en minä sitä jää suremaan. Minulla on myös paljon valmiita lauluja levytettäväksi - tosi paljon!, Sainte-Marie sanoi odottaen levyttämään pääsemistä ainakin yhtä paljon kuin ihailijansa session tulosten kuulemista. Running For The Drumin jälkeen Buffy Sainte-Marie on uuden bändinsä kanssa kiertänyt maailmaa lähes tauotta. Vertasinkin Buffy-renessanssia Bob Dylanin Never Ending Touriin. Mutta laulaja ei rinnastusta purematta niellyt. - Ei kyseessä ole mikään renessanssi. En ole koskaan lopettanut kiertueita. Ei! Tosin urani katkaistiin joksikin aikaa niin, että jos esiinnyin jossain, lehdet eivät kertoneet siitä tai televisio ei näyttänyt sitä. Mustalla listalla Karussa pukuhuoneessa vieressäni istuva Hufvudstadsbladetin pääkirjoitustoimittaja Yrsa Grüne halusi tarkentaa, puhuiko Sainte-Marie Lyndon B. Johnsonin presidenttikaudesta, jolloin Sainte-Marien laulut olivat mustalla listalla. - Ja siitä eteenpäin!, Buffy vastasi painokkaasti. - Kun uralle tehdään niin, että pannaan pää veden alle neljäksi minuutiksi, niin olet kuollut pitkän aikaa. Ei koskaan enää sen jälkeen ole mahdollista saavuttaa menetettyä "momentumia". He tekivät perusteellista työtä saadakseen minut pois viihdebisneksestä. Mutta ei se minua pysäyttänyt taiteilijana. En koskaan ole ollutkaan vain viihdebisnestä. En ajatellut, että minulle mitään uraa kehittyisi. Se ei ollut edes tarkoitukseni, olin vain onnekas. Joten siitä olen hyvin onnellinen, Sainte-Marie nauroi. Annoin laulajalle Keskipohjanmaa-lehden Kaustinen-liitteen ja kerroin, että festivaali, jolla hän oli kuusi vuotta sitten, alkoi taas eilen. Liitteessä on lehden uuden päätoimittajan Kauko Palolan pääkirjoitus, jossa Antti Huntuksen siivittämänä muistellaan Buffy Sainte-Marien Kaustisen konserttia. Sehän huipensi kansainvälisen folkfestivaalin historiallisella neljäntoistatuhannen katsojan yleisömäärällä. Osoitin jutun yläpuolella olevaa kuvaa Buffyn ja Hectorin kohtaamisesta. - Oi, minä muistan! Kiitos tästä! Olin innoissani, kun minulle selvisi, että pääsen takaisin Suomeen, taiteilija vakuutti kohteliaasti. Juhlitaan toisiamme Haastattelijakollegani nosti kissan pöydälle kysymällä Sainte-Marien mielipidettä nykypäivästä monine konflikteineen. Edward Snowden oli juuri paljastanut USA:n harjoittaman vieraiden valtioiden tietourkinnan. - Jännittäviä aikoja, eikö olekin?, Buffy nauroi, vakavoitui sitten ja filosofoi punnittuun tyyliinsä. - Ajattelen, että kaikki, joilla on korvat, kuulevat paljon huonoja uutisia. Ne meistä, joilla on suut, meidän pitäisi levittää enemmän hyviä uutisia. Uskon, että hyviksiä on sittenkin enemmän kuin pahiksia. Tilastollisesti suurempi osa ihmisistä voi hyvin kuin huonosti, siitä ei vain kuule niin paljon. Joten uskon, että on erittäin tärkeätä, että me juhlimme toinen toisiamme, Sainte-Marie valoi uskoa. - Kuten jo lavalla sanoin, jos sadasta ihmisestä kaksi tappelee, niin ketkä pääsevät televisioon ja sanomalehtiin ja radioon? Tietysti ne kaksi, jotka tappelevat. Ja tämä on aika tärkeä huomio. John Horganin kirja The End of War listaa monia vääriä käsityksiä, joita meillä on. Sen sijaan, että jakaisimme kokemaamme todellisuutta, me jaamme paljon harhaluuloja. - Yksi luuloista on se, että sotia olisi aina ollut. Eipä ole - sota on varsin tuore ilmiö. Jotkut sanovat, että sodat johtuvat ahneista pankkiireista, mutta ei se niin ole. Kyllä ahneita pankkiireja voi olla ilman sotiakin. Ja sanotaan, että sota johtuu maskuliinisesta aggressiosta, ehei! Voi olla miehistä aggressiota eikä silti tarvitse olla sotaa. Ja sitten sanotaan, että sota johtuu rikkaiden ja köyhien väleistä. Mutta ei se köyhyydestäkään johdu. Isoimmat ja pahimmat sodat on käyty rikkaimpien valtioiden toimesta, Sainte-Marie kertoi. - Meidän pitäisi välittää eteenpäin toisenlaista ajattelumallia. On meistä kiinni, että kasvatamme lapsemme hyvissä kodeissa, kun niin moni kasvaa nyt häiriintyneissä olosuhteissa. Miehet ja naiset eivät yleensä oikein ymmärrä toisiaan. He ovat hyvin erilaisia, ja niin pitää ollakin. Mutta miehet ja naiset ovat tiimi. Molemmat pitävät toisiaan hulluina, mutta kumpikaan ei ole: he ovat vain hyvin erilaisia. Jos opimme ymmärtämään toisiamme - ei sitä koulussa opeteta, vaikka suurin osa miehistä ja naisista ei ymmärrä toisiaan - jos opimme siihen, luulen, että kasvatamme ihan toisenlaiset lapset. Ja sota riippuu meistä itsestämme. Emme ole tehneet omaa valintaamme, me vain ihmettelemme ja annamme maskuliinisen aggression vyöryä yli - ei se ole väistämätöntä, uskoi Sainte-Marie. Buffyn tuore elämäkerta Olen vähän aikaisemmin ottanut Sainte-Marielta ja soittajapojilta nimikirjoitukset hänen elämäkertansa It's My Way alkulehdille. Muistelin ääneen, mitä Buffy Sainte-Marie on siinä kertonut omasta häiritystä adoptiolapsuudestaan. Aloitin: - Sanotte kirjassanne… - Oi, ei se ole minun kirjani!, Buffy huudahti ja nauroi päälle. Hän halusi korostaa, ettei kyseessä ole omaelämäkerta, vaan Sainte-Marien lailla Saskatchewanista kotoisin olevan tohtori Blair Stonechildin ulkopuolisin silmin kirjoittama teos. Jatkoin siitä, kuinka Stonechildin kokoaman tiedon ja Sainte-Marien kirjaan antamien omienkin haastattelujen perusteella muusikko näyttää pystyneen kääntämään kaltoin kohtelun positiiviseksi luovuutensa avulla. - Minä olen hyvin etuoikeutettu, kun pystyn matkustamaan ja näkemään asioita, joita minun sukulaiseni eivätkä sinun sukulaisesikaan ole päässyt näkemään. En taiteilijana koe velvollisuudeksi levittää hyvä sanaa - minä todella näen asia näin ja minä tunnen sen näin, Sainte-Marie korosti. - En tiedä huomaako sitä yleisössä, mutta me rukoilemme ennen konsertteja. Me kohdistamme rukouksen maalle ("we pray to the earth"), rukoilemme kiitollisina siitä, että voimme nähdä maailmaa ja tavata ihmisiä. Miten positiivisia ihmiset täälläkin ovat!, Buffy innostuu. - Minä rukoilen aina, jos vaikka yleisössämme jollakulla on vaikeuksia, että kenties meidän esityksemme energia voisi toimia lääkkeenä ("medicine"), johon he voisivat tarttua, Sainte-Marie sanoi vilpittömästi. - Me olemme hieman erilaisia kuin useimmat kotiseudullamme, ja me olemme hiukan erilaisia kuin useimmat muut kiertävät artistit. Ihan totta, meillä on erikoisrohtoa ("additional medicine"), luulisin. Ja olemme kiitollisia siitä ja iloisia, että voimme tuoda sitä ihmisille ja nähdä sen heijastuvan takaisin. Ja olen nähnyt, että sillä on vaikutusta. Mutta kaikki me tavalliset ihmiset, meillä on kaikilla merkitystä. Ei vain niillä tappelevilla ihmisillä sanomalehdissä, väitti Buffy. - Todella tärkeät ihmiset ovat kotosalla, ne jotka vain katsovat televisiota ja huolehtivat perheistään. Eivät he ajattele olevansa tärkeitä, mutta ovat silti, todella tärkeitä, Sainte-Marie painottaa. - Siksi minä ajattelen, että ihmiset, mitä kaikkea he sitten voivatkin tehdä yhteisöissään asioiden kehittymiseksi, he ovat siinä asiantuntijoita. Sinä olet oman elämäsi ekspertti ja voit saada jotain aikaiseksi, jos yrität. Minulle se on yksinkertaista ja arkisen itsestään selvää. Yrsa Grüne kevensi kysymällä, miten bändi aikoo viettää vapaapäivänsä Helsingissä. - Milloin juttu tulee ulos, halusi Sainte-Marie tarkentaa. - Vasta meidän lähtömme jälkeen? Me kaikki haluamme mennä eläintarhaan, sillä rakastamme eläimiä. Minä haluan myös mennä kasvitieteelliseen puutarhaan. Pojat eivät varmaan sinne tule, todennäköisesti he tahtovat vain ulos hymyilemään näteille tytöille, Buffy nauroi. - Jotkut meistä haluaisivat mennä vesipuistoon meren äärellä. Onkohan täällä akvaariota? Johnny Depp ja Tonto Buffy on itse myös näytellyt sarjoissa ja muutamassa filmissäkin. Elämäkerrasta It's My Way luin, että Sainte-Marie harkitsi osallistumista elokuviin McKennan kulta (Thompson, 1969) ja The Outlaw Josey Wales (Eastwood, 1976), mutta jäi pois tyytymättömänä kaavailtuihin rooleihin. Kysyn, eikö kenraali Custerin Little Bighornin häviöstä tehty tv-elokuva Son of the Morning Star (Robe, 1991), jossa hän toimi taistelua todistavan intiaaninaisenäänenä, ollut silti aika hyvä. - Olihan se kai aika okei, Sainte-Marie myönteli hillitysti. - Minä olen kieltäytynyt monesta elokuvasta, koska arvasin, että ne olisivat vain ajanhukkaa. Kokeilin tehdä muutaman roolin, mutta en oikein nauttinut siitä, koska niitä ei ollut alun perin kirjoitettu hyvin. En minä halua näytellä "inkkaria" - sellainen on merkityksetöntä, Buffy huokasi ilmiöön kyllästyneenä. Sainte-Marie oli ensimmäisiä vaatimassa, että tv-sarjoissa ja elokuvissa nähtyjen intiaanien esittäjien piti olla aitoja alkuperäiskansan edustajia. Yritin provosoida kysymällä, mitä mieltä Buffy on siitä, että Johnny Depp näyttelee Tonto-intiaanin roolin uudessa The Lone Ranger -elokuvassa. - Voi, en ole nähnyt sitä vielä, Sainte-Marie torjui kysymyksen. - Enpä tiedä, ei minulla ole mielipidettä näyttelijöistä. Filmiä en ole nähnyt, ehkä se on hyvä, ehkä ei. Se, millä on merkitystä, ei ole niinkään näyttelijät, vaan kirjoittajat myös. Enkä oikein pysty kuvittelemaan, että The Lone Ranger on juuri muuta kuin tyypillinen Hollywood-elokuva. Ja minä tiedän, miten Hollywood toimii: se on kone. Se on ammatti. Enkä minä sitä tuomitse. Se, mitä haluaisin jakaa tuttujen ihmisten ja semmoisten kanssa, joista pidän, on ajatus, että voi kunpa me voisimme lopettaa tuomitsemisen! Useimmat meistä oppivat tuomitsemaan kotona. Puhumme pahaa naapureista ja koulussa opimme sen, kuka on cool ja kuka ei, vai mitä? Mutta tuosta kun pääsisimme, niin suuri taakka putoaisi harteiltamme, uskoi Buffy. - En siis tuomitse The Lone Rangeriakaan. En aio kirkua ja huutaa siitä. Onhan ihan selvää, mikä se on, eikö totta? Se on esittämistä, joka esittää jotakuta. Ei minulla ole siitä mielipidettä. Mutta siitä minulla olisi mielipide, ettei yhtään suurta elokuvaa ole tehty niin, että sen olisi kirjoittanut alkuperäisamerikkalainen, ohjannut alkuperäisamerikkalainen, tuottanut ja näytellyt alkuperäisamerikkalainen. Sellaista ei vain ole ollut, Sainte-Marie murehti ja vertasi tilannetta maailmankuuluun tv-sarjaan: - Näittekö suomessa Sopranosin? Se oli loistava, koska kaikki, jotka sen tekemisessä olivat mukana, tiesivät, mitä tekivät. He olivat kaikki osa sitä kulttuuria. Ja siltä pohjalta syntyy myös suuri amerikkalainen intiaanielokuva. Joten minun on turhaa käyttää energiaa The Lone Rangerin kritisoimiseen, sanoi Buffy ja jatkoi teemasta. - Ei meillä ole tarpeeksi aikaa viettää elämäämme kritisoimalla sitä, mistä emme maailmassa pidä. Pitää mennä ja korvata se jollain! Sen kun vain teet, korvaa se paremmalla! Niin yritän tehdä lavallakin, olla aito asia. Se on tosi hauskaa, vaikka osa esitystä on traagista ja kovaa niin kuin todellisuuskin, osa on fantasiaa. Siitä näkee, mitä me olemme ja sen me haluamme jakaa. Se on meille etuoikeus, joten eihän sitä voi muuta kuin rakastaa, Sainte-Marie linjasi. Kiertuekokoonpano Yrsa Grüne totesi esiintymisen ilon välittyneen illan konsertista. Minä ihastelin taiteilijan kompromissittomuutta: hitit ja rakkauslaulut soitetaan ja hauskaa pidetään, mutta myös rosoisemmat, vihaisemmat laulut ja Sainte-Marien musiikissa aina ilmennyt kokeilunhalu tulevat nekin esille. - Me nautimme, koska huomasimme, että esitys meni perille. Ja bändimme on todellakin niin kuin perhe, me rakastamme toisiamme, Buffy vakuuttaa. - Pidän itse vaihtelusta. Kuunnellessani musiikkia, en halua kuunnella samaa pitkään, vaan vaihdella välillä - niin se on minusta hauskempaa. Ja kun bändin kanssa kiertelemme autolla, soitamme kaikenlaista musiikkia. Laitamme soimaan Otis Reddingia ja sitten jotain aivan uutta ja sitten lauluntekijää, josta kukaan ei ole ennen kuullut. Vuorottelemme siinä, kuka valitsee musiikin, koska se on mukavaa. Ei musiikissa kilpaille. Liikemiehet kilpailevat, mutta ei musiikki. Yrsan kuuleman huhun, että Elviksenkin levyttämä Until It's Time For You To Go olisi saanut inspiraation suomalaisesta pojasta, Sainte-Marie tyrmäsi lennosta. - Ei, vaikka ihan kiva huhu! Sehän olisi toiveajattelua minun puoleltani, Buffy virnistelee. Riennän vakuuttamaan, että nythän hänellä on nuoria, komeita intiaanimiehiä ympärillään. - Kun näit minut Kaustisella, oliko minulla vain kaksi taustamuusikkoa?, Sainte-Marie vakavoitui. Muistutin häntä, että 2007 Suomessa bändiä johti Buffyn viimeisten levyjen tuottajakollega, kitaristi Chris Birkett. - Niinpä! Ja he olivatkin aivan ihastuttavia soittajia, mutta se ei ole sama asia kuin näiden kanssa, Sainte-Marie viittaa kiertueyhtyeeseen. - Kun tein Chris Birkettin kanssa Running For The Drum -albumin, halusin sen jälkeen kerätä ympärilleni kiertuebändin. Järjestin koesoiton kahdellekymmenelleseitsemälle muusikolle, joista osa oli intiaaneja, osa ei. Kaikki, jotka saapuivat paikalle, olivat hyviä soittajia, Sainte-Marie kertoi. - Mutta juuri nämä kaverit valitsin, koska he todella omaksuivat musiikin. He ovat kaikki kasvaneet samoissa paikoissa, joista minun lauluni tulevat, siinä samassa ilmapiirissä. Ja se merkitsee minulle henkilökohtaisesti paljon. Ei kysymys ole rodusta niinkään, kuin siitä, että he samaistuvat lauluihini. Ja he soittavat sisullaan! Minä olen soittanut loistavien muusikoiden kanssa, jotka kaikki ovat olleet hyviä muusikoita, mutta näissä on jotain extraa, takasi Buffy. Katsotaanpa käsilaukkuun Sitten tytöt, eli Buffy ja Yrsa, alkavat puhua isokokoisen kitaristi Jesse Greenin komeista tatuoinneista, jotka Sainte-Marie on maalannut. Minua aina vaivannut salaisuus naisten käsilaukkujen sisällöstä paljastuu, kun Buffy ottaa esille ison kangaskassin ja leväyttää sen auki sylissään. Laukku on täynnä pieniä, lasisia maalipulloja. Ja pensseleitä. Nauroimme ja ihastelimme niitä. - Tällainen harrastus meillä! Tavallisesti maalaan kaikki soittajat, mutta tänä iltana meillä ei ollut aikaa maalata rumpali-Mikea, Sainte-Marie selitti innoissaan. Siis komeat intiaanitatskat ovatkin pelkkää maalia? - Kyllä heillä on oikeita tatuointeja, mutta maalaan niiden päälle. Joitain niistä kun ei ole täytetty väreillä. Joten minä maalaan ja sitten pojat tavallisesti ottavat niistä valokuvan. Kun he pääsevät kotiin, he vievät ne malliksi tatuoijalle, Buffy nauroi silminnähden mielissään. Viime vuonna ilmestyi Fifth Housen kustantama Buffy Sainte-Marien elämäkerta, joka on nimetty laulajan ensimmäisen levyn mukaan: It's My Way. Kirjan ensimmäisissä arvioissa sen todettiin kertovan liian vähän Sainte-Marien musiikista. Elämäkerran kirjoittaja, tohtori Blair Stonechild myönsikin laulajalle, ettei ole kirjoittanut hänestä aikaisemmin, kun Sainte-Marie tiukkasi häneltä, miksi juuri hän halusi kirjan kirjoittaa. Stonechildille Sainte-Marie on esikuva ja innoittaja. Hän on halunnut kirjassa selvittää laulajan alkuperän ja lapsuuden elämäntilanteen. Sainte-Marien aktivismi intiaaniasioissa ja hänen monipuolisuutensa muillakin elämän ja taiteenaloilla saa musiikin rinnalla yhtä suuren painoarvon. Los Angeles Review of Books kirjoitti arvostelun elämäkerrasta joulukuussa 2012: "Stonechild on kiinnostuneempi kohteensa elämästä kuin tämän taiteesta. Hän haluaa maalata muotokuvan prismana ja uhraa yhden kirjan luvun Sainte-Marien eri puolille. Itse asiassa, tämä on juuri se, mitä Sainte-Marie itse halusi. Hän kieltäytyi monien häntä lähestyneiden musiikkitoimittajien tarjouksista kirjan tekemiseen. Sainte-Marie sanoi, ettei ole kiinnostunut perinteisestä 'rock'n'roll-elämäkerrasta', joka keskittyy hänen musiikkiuraansa ja jättää muut pyrinnöt huomiotta - hänen aktivisminsa, hänen perhe-elämänsä, hänen roolinsa opettajana." Lopuksi LA Review'n toimittaja Lindsay Zoladz täsmentää oman kantansa kirjaan: "Samallahan sen voin sanoa: Minun mielestäni Buffy Sainte-Marie on yksi parhaista viiden viime vuosikymmenen lauluntekijöistä. Sanon tämän suuremmalla vakaumuksella nyt, kun olen lukenut It's My Wayn, mutta en välttämättä sen vuoksi, mitä kirjassa sanotaan. Pikemminkin on kysymys siitä, mitä rivien välistä löytyy, miten se pyytää meitä - Buffy Sainte-Marien vibraton väräjävällä voimalla ja kumouksellisella tarkkuudella - haastamaan, kyseenalaistamaan, ja miettimään ("consider dear lady, consider dear man"), miksi ja miten jotkut tarinat kerrotaan ja kuka pääsee ne kertomaan. Itse asiassa tämä rivien välistä nouseva ääni kuulostaa hyvin samalta kuin Sainte-Marien äidin, Winifredin, joka istutti tyttärensä pianon ääreen ja myöhemmin lähetti tämän matkalleen saatesanoilla: Meidän ei välttämättä pidä uskoa kaikkea, mitä kirjoista luemme." - LA Review 2.12.2012 Häiritty lapsuus Ehkä se kattava tutkimus säveltäjästä ja laulajasta on Stonechildin elämäkerran jälkeen vielä tekemättä. Silti Stonechildin kirja on hyvä johdatus tiiviinä yleisesityksenä, joka tulee huutavaan tarpeeseen. Tiesimme, että Buffy Sainte-Marie oli adoptiolapsi, mutta emme ihan kaikkea muuta. "Minut kasvatettiin ympäristössä, jossa osa perheestä ei pitänyt minua tervetulleena ja osa piti. Naapurissa oli pedofiileja, suvussa oli pedofiileja ja kotona myös", kertoo Buffy kirjassa. "Kouluun mennessäni tiesin, että olin luuseri ja saalista muille lapsille. Olin nuorempi ja pienempi kuin muut luokassa. Naapuruston kakaroilla oli tapana valjastaa minut naruilla ja juoksuttaa kuin hevosta." Buffy kääntyi pianonsa puoleen ja selviytyi luovuutensa avulla. "Olin tosi yksinäinen. Minä vain soitin musiikkiani, mutta sellaiseen elämään viimein kyllästyy. Joten teini-iässä minä riuhtaisin itseni irti kaikesta negatiivisesta, mitä olin kokenut. Käänsin selkäni katkeruudelle. Jollen voinut muuttaa vanhaa maailmaa, saatoin auttaa luomaan uuden. Jostain syystä se onnistui minulle. Aloin elää tulevaisuudessa", Sainte-Marie kertoo kirjassa. Buffy Sainte-Marie on ollut kolmesti naimisissa. Hän analysoi suhteiden kestämättömyyttä lapsuuttaan vasten. "…tällaisesta lapsesta tulee hyväksikäytetty puoliso tai tyttöystävä. Jollei uskalla tajuta tulevansa loukatuksi, ei kehitä itselleen kykyä ennakoida sitä. Minä en siihen pystynyt, joten myöhemmin olin huonosti kohdeltu vaimo tai tyttöystävä. En ajatellut sitä syvemmin ennen kuin kolmikymppisenä", Sainte-Marie paljastaa elämäkerrassa. Puolisona Jack Nitzsche Ensimmäinen puoliso oli havaijilainen Dewain Bugbee, mutta tälle ei laulajan kiertävä elämäntyyli sopinut. Buffyn ainoan lapsen, Dakotan eli Codyn, isä on intiaaninäyttelijä Sheldon Peters Wolfchild. Sainte-Mariella oli suhde myös levytuottaja-muusikko Norbert Putnamiin. Kolmas aviomies oli muusikko-säveltäjä-tuottaja Jack Nitzsche, jonka kanssa Buffy teki menestyslaulun Up Where We Belong. Nitzschen häilyvä luonne ja alkoholin ja huumeiden käyttö varjosti kuitenkin liittoa. Selvänä ollessaan Nitzsche palvoi Buffya, mutta päissään tai aineissa vähätteli vaimonsa lahjoja ja sanoi, ettei tämä saisi kutsua itseään lauluntekijäksi. Kun elämä Nitzschen kanssa kävi kestämättömäksi, eikä Sainte-Marie enää uskonut olevansa turvassa lapsensa kanssa, hän lähti kotoa keskellä yötä, palasi Havaijille ja otti Nitzschestä eron. Havaijilla Sainte-Marie tapasi 90-luvulla kaltaisensa yksinhuoltajan, Chuck Wilsonin, ja vietti uusperheen yhteiselämää tämän kanssa kolmetoista vuotta. Urastaan tehdyssä dokumenttielokuvassa A Multimedia Life Buffy toteaa, ettei ole oikein onnistunut ihmissuhteissaan. Toinen puoli totuudesta kuullaan sellaisissa lauluissa kuin Until It's Time For You To go tai Changing Woman -levyllä (1976), jossa asia sanotaan suoraan jo erään laulun nimessä: " Love's got to breathe and fly Rest and hide and grow inside For me the best is You are always changing Laulujen tekijänoikeudet Tällä hetkellä vain yksi Buffyn studioalbumeista on poissa markkinoilta, järjestyksessä toinen Many A Mile (1965). Vielä vuonna 2007 Sainte-Marie kertoi minulle, ettei tiennyt kaikkien levyjensä oikeuksista edes sitä, kenelle ne kuuluivat. Siksi hänen oli John Fogertyn tapaan levytettävä omia laulujaan uudelleen - kuten Up Where We Belong -albumille - lunastaakseen ne takaisin itselleen. Elämäkerrasta ilmenee, että Sainte-Marielta kesti vuosikausia saada Universal Soldier haltuunsa. Hän joutui lopulta ostamaan sen 25 000 dollarilla. Parikymppisenä hänet oli huijattu sopimukseen, jolla hän oli antanut Universal Soldierin kustannusoikeudet pois yhdellä dollarilla! Vanguard-yhtiö, joka julkaisi Sainte-Marien ensilevyt, alkoi sopimuksen päätyttyä päästää markkinoille tuplakokoelmia, joita Sainte-Marie itse ei olisi hyväksynyt. Levyjen kannet ovat Buffyn mielestä vääränlaiset. Julki on päästetty myös äänityksiä, jotka lauluntekijän mielestä olivat vasta demoja. Myöhemmin Sainte-Marie viisastui ja pysyi tiukkana laulujensa tekijänoikeuksista - myös Elvikselle. Elämäkerrassa mainitaan, miten Presleyn agentit kinusivat osuutta Until It's Time For You To Go -laulun kustannusoikeuksista. Buffy kieltäytyi kerran toisensa jälkeen, olihan laulu ollut menestys jo ennen Elviksen versiota. Nykyisin siitä on tehty jo kaksisataa cover-tulkintaa. Buffy ja Cohen Stonechild kirjoittaa It's My Wayssa: "Vaikka Buffya yleisesti pidettiin folklaulajana, hän ei itse sitä mielestään ollut. Hän arvosti folkia ja perinnettä, jota se pyrki säilyttämään. Mutta folklaulajat olivat yleensä yhteiskunnallisesti konservatiiveja. Buffy taas oli suorapuheinen systeemin kritisoija. Hän oli myös hyvin luova, eikä halunnut laulaa vain yhtä tyyliä. Buffy myös vihasi folklaulajien mielikuvituksettomia vaatteita." Elämäkerta lainaa Sainte-Marieta: "En minä itseäni kutsunut folklaulajaksi, muut niin tekivät… Sitten saat kimppuusi puristit. Oletko folkkari vai et? Ei minulle ollut väliä. Lauluntekijänä kirjoitan monilla eri tyyleillä." Buffy Sainte-Marie oli Judy Collinsin, Harry Belafonten ja Fairport Conventionin ohella ensimmäisiä tunnettuja esiintyjiä, jotka levyttivät Leonard Cohenin lauluja. Monista Cohenin laulutulkinnoista Buffy Sainte-Marien versiot ovat ehkä vähän tunnettuja, mutta niistä rohkeimpia, luovimpia ja runollisimpia. Uskomaton God Is Alive, Magic Is Afoot avaa Illuminationsin, jonka Wire-lehti valitsi listalleen "100 Records That Set The World On Fire". Cohenin kirjan tekstin säveltämisestä Sainte-Marie on itse kertonut: "Leonard Cohenin kirja Beautiful Losers vei sydämeni vuonna 1963 ja samalla innostuin lauluäänen elektronisen prosessin käytöstä laululevyllä. Minulla oli studio buukattuna ja Leonard sattui olemaan kaupungissa. Nostin kaksi sivua kirjasta nuottitelineelle ja vain lauloin tekstin ulos, improvisoin melodian ja kitaraosuudet yhtä aikaa lonkalta." Buffy levytti "epäkaupallisen" God Is Alive, Magic Is Afootin uudestaan myös muuten niin yleisöystävälliselle Up Where We Belong -albumille 1996. Harvemmin kuultu Cohen-tulkinta Buffyltä on levyltä She Used To Wanna Be A Ballerina (1971) löytyvä Bells. ZigZag-lehden haastattelussa 1974 Leonard Cohen itse kommentoi Sainte-Marien tulkintoja: "Hän levytti Bellsin - tosi varhaisen esittämämme version. Levytin sen juuri äsken [New Skin For The Old Ceremony -albumille]. Se on kyllä ihan erilainen versio kuin se, minkä minä hänelle opetin... Hän teki lauluversion eräästä pitkästä jaksosta kirjastani Beautiful Losers nimellä God Is Alive. Siinä hän teki kaunista jälkeä… [Buffy] on fantastinen. Opetin [Suzannen] hänelle oikeastaan suusta suuhun. Hän on suuresti aliarvostettu laulaja. Mielestäni hän on yksi suurimmista. (Leonard Gohen, ZigZag 10/1974, haastattelijana Robin Pike) Buffy Sainte-Marie pähkinänkuoressa Beverly (Buffy) Sainte-Marie, laulaja, säveltäjä, kuvataiteilija, opettaja ja kansalaisoikeusaktivisti, syntyi cree-reservaatissa Saskatchewanissa Kanadassa 1941. Julkaissut viisitoista studiolevyä ja useita kokoelmia. Tunnetuimpia lauluja The Universal Soldier, Until It's Time For You To Go, Now That The Buffalo's Gone, Soldier Blue, Up Where We Belong. Sainte-Marie on asunut viisikymmentä vuotta Kauain saarella Havaijilla. Sainte-Mariella on Kanadan ja Yhdysvaltain kaksoiskansalaisuus, mutta pitää identiteettiään kanadalaisena. Filosofian tohtori Massachusettsin yliopistosta (aasialainen filosofia ja kuvataide). Perusti 1969 Nihewan-säätiön intiaanien opintojen tukemiseksi. Säätiön opetusprojekti Cradleboard hyödyntää tietotekniikkaa alkuperäis- ja valtaväestön keskinäisen ymmärryksen lisäämiseen. Vuosina 1976-1981 Sainte-Marie edusti Amerikan alkuperäisväestöä television lastenohjelmassa Seesamtie (Sesame Street). Oscar 1983 elokuvalaulusta Up Where We Belong (Sainte-Marie/Jennings/Nitzsche), jonka Joe Cocker ja Jennifer Warnes lauloivat Taylor Hackfordin filmissä Upseeri ja herrasmies (1982). 80-luvulta saakka pitänyt digitaalisen taiteen näyttelyitä Yhdysvaltojen ja Kanadan museoissa ja gallerioissa. 1993 Sainte-Marie valittiin Ranskassa parhaaksi kansainväliseksi artistiksi ja 1995 Kanadan Juno Hall of Fameen. Voittanut Juno-palkinno kolmeksi, mm. viimeisimmistä levyistään Up Where We Belong (1997) ja Running For The Drum (2009). Up Where We Belong -musiikki-dvd sai Gemini-palkinnon (kanadalaisversio Emmystä). 1998 Buffystä tuli Officer of Order of Canada (Kanadan suurin virallinen kunnianosoitus). Vuonna 1999 hän sai vaahteranlehden muotoisen tähden Kanadan Walk of Famelle. 2005 laulu Universal Soldier Kanadan lauluntekijäin Hall of Fameen. 2006 televisiodokumentti urasta nimellä Buffy Sainte-Marie - A Multimedia Life, ohjaus Joan Prowse. 2012 elämäkerta It's My Way, kirjoittajana Blair Stonechild. Buffy Sainte-Marien pukuhuoneessa Savoy-teatterissa kysymyksiä esitti Hannun ohella Hufvudstadsbladetin pääkirjoitustoimittaja Yrsa Grüne. Hannun tekemät kaksi aiempaa Buffy-haastattelua ovat ilmestyneet Kalevassa (26.7.1996) ja Keskipohjanmaassa (16.6.2007).