maanantai 22.4.2019 | 21:34
UUTINEN | KP24

Dome Karukosken lampaat ja leijonat

Su 20.10.2013 klo 06:00
Leijonasydän. Ohjaus Dome Karukoski. Käsikirjoitus Aleksi Bardy. Kuvaus Henri Blomberg. Pääosissa Peter Franzén, Laura Birn, Jasper Pääkkönen, Timo Lavikainen, Yusufa Sidibeh. 99 min. K16. Helsinki Filmi 2013. Rex 1, Kokkola. City Red One, Pietarsaari. * * Hannu Björkbacka KOKKOLA Dome Karukosken elokuvia on moitittu pehmeydestä ja lapsellisuudesta. Rankimmin niin teki eturivin elokuvatutkija Sakari Toiviainen taannoin Filmihullussa. En ole samaa mieltä. Kahdeksan surmanluotia on jo kerran kuvattu, ja loistavasti. Nyt on tilausta myös keveydelle, positiivisuudelle, raikkaudelle, lämmölle ja ystävällisyydelle. Sanalla sanoen sille, mitä rakkauselokuvassa Tyttö sinä olet tähti (2005) löytyi yllin kyllin. Se oli Karukosken uran hieno avaus pitkän elokuvan pariin. Tv-sarja Veljet (2008) henki samaa humaania, ihmisistä välittävää otetta. Tummien perhosten koti (2008) oli sävykäs ja huolekas romaanisovitus pojista ja perhosista. Kielletty hedelmä (2009) kertoi uskovaistytöistä ja pystyi siihen, mihin vain harva elokuva: synnytti yhteiskunnallisen keskustelun sittemmin kestoaiheeksi nousseesta lestadiolaisuuden varjopuolesta. Suurmenestys Napapiirin sankarit (2010) oli tyhjän päälle rakennettu, komeasti kuvattu ja paikoin viihdyttävä Lapin shaggy dog story. Uutuus Leijonasydän voi sekin kerätä komeat katsojaluvut. Harmi vain, että vakavalta tuntuva aihe hukataan melkein kättelyssä ja enimmäkseen populistisista kliseistä rakentuva kasapanos jää suutariksi. Mustavalkoinen Suomi Jalkapallokentällä on paljon pelissä, kun uusnatsien urheilukerho ympäröi valkoisen isän ja mustan pojan. Eri joukkueisiin kuuluvan veljesparin lojaalisuus on koetuksella. Pitkällisen elokuvan epävarmasti rytmitetty polveilu kantaa viimein hedelmää ja koskettaa tunteita. Liikutus nousee pintaan. Valitettavasti Leijonasydämen paras kohtaus tulee lopussa, aivan liian myöhään. Peter Franzén näyttelee "valkoisen Suomen" väkivaltaisen isänmaallisuuden ihanteisiin uskovaa uusnatsia, pinttynyttä rasisti-Teppoa, joka saa elämässään uuden mahdollisuuden, tarttuu siihen ja ottaa opiksi. Laura Birn on tarjoilija-Sari, yksinhuoltaja. Hän on se rakkauden väliintulo, joka saa miehen ajatuksiin ja käynnistää muutoksen. Tepon ja Sarin keskellä tempoilee toisella kymmenellä oleva koulupoika Rhamadhani, Yusufa Sidibeh on ensiroolissaan. Neljäs tarinalle tärkeä hahmo on Jasper Pääkkösen esittämä Tepon pikkuveli Harri, jonka patoutuneen uhon armeijakin noteeraa riskiksi. Harri on uusnatsiporukan johtajaksi kohonneen Tepon nuorempi painos, epäkypsempi, mitään epäilemätön ja kyselemätön kovakallo. Leijonasydän tarkastelee ihmismielen vallankumousta, ennakkoluulojen voittamista ja aikuista vastuunottoa. Elokuva pyrkii välttämään mustavalkoisuuden. Se tekee hyviksistäkin karkeakielisiä ja erehtyväisiä ihmisiä. Sivuroolissa Jani Toivola jopa herkuttelee sillä, että mustatkin voivat olla ihan mulkkuja. Uusnatsit taas nähdään kunniakäsityksissään väärille teille livenneinä syrjäkkeinä, joita fiksummat aatteenmiehet käyttävät käsikassaroinaan pahanteossa. Rankkoja kompromisseja Kaikkien osapuolten ymmärtäminen karkaa lopulta Leijonasydämessä käsistä. Filmistä tulee esimerkkitapausten, lehtiuutisten ja ajassa liikkuvien kysymysten hyvää tarkoittava kierrätyspiste. Kaikki saattaa olla nähtyä, luettua tai koettua, sinänsä paikkansa pitävää ja todellista, mutta elokuvantekijät eivät tee niistä totta katsojalle. Toisaalta Leijonasydän kompromettoi Karukoskelle ilmeisen tärkeät teemat tarkoituksettomilla väkivallan kuvilla, joiden groteskius - varsinkin viimeisessä kohtauksessa - etsii vertaansa. Vai onko väkivaltakohtauksilla sittenkin tarkoitus? Tehdäänkö K16-ikärajaan nostetusta leffasta rankkuudellaan myyvä tuote? Taidokas Peter Franzén joutuu Teppona venymään, jopa poukkoilemaan roolissaan käsikirjoituksen armoilla. Vaikka olisimme eläneet viimeisen vuoden säkki päässä näkemättä Leijonasydämen markkinoinnin juonipaljastuksia, tietäisimme ensimmäisestä kuvasta, että Teppo se on hyvä mies. Katsojalle ei suoda käänteen huomaamisen nautintoa. Vasta hyvikseksi petaamisen jälkeen - miksei sitä ennen? - meille näytetään uusnatsijengin riehuntaa. Kestää hetken arvella, onko kyse Tepon nykyhetkestä vai takautumasta entiseen elämään. Väkivalta on aina mieletöntä, mutta vaatisi filmissä kuitenkin tarinallisen logiikan. Vandaalien tempaukset ovat Leijonasydämessä sattumanvaraisia välikkeitä vailla suuntaa. Nakkikioski kaadetaan nurin, häiriköidään baarissa ja hyökätään romanileiriin! Draamaa mistään ei synny eikä yhteyttä mihinkään suurempaan kertomukseen. Realismin kukkasia Jos Franzén kantaa aiempien rooliensa herkkyyttä, voimaa ja fiksuutta liikaa mukanaan ollakseen molopää natsi, niin Stan Saanilan leikkisä hahmo vie heti uskottavuuden astaloita heiluttavalta kylämiesten posselta. Uusnatsien ja tavisisien kohtaaminen vie sitten mielikuvat jo Kummeli-huumoriin. Aleksi Bardyn käsikirjoitus koukkaa sinänsä kunnianhimoisesti pelkkää perhetarinaa laajemmin yhteiskuntaan. Mukaan Leijonasydämeen tuodaan koululaitos, armeija ja sairaalakin. Mutta ne myös jäävät inserteiksi, realismin kukkasiksi. Amatöörien (kenties opetuksen, maanpuolustuksen ja hoitotyön ammattilaisten) esiintyminen ja äänenkäyttö kohtauksissa vie uskottavuuden ja todistusvoiman myös pätevien näyttelijöiden työltä. Todenmakuisissakin hetkissä on liikaa esanssia. Esimiesten ja opettajien puhuttelut jäävät irrallisiksi tehtävärasteiksi. Käsikirjoituksen yltiöpäisiä ideoita, esimerkiksi apartheidin pienoismallia kodissa tai joukkoväkivallan siittämää joukkoväkivaltaa, ei saada toimimaan kuin paperilla. Vonkale ja mahtiörkki Lapsi Rhamadhani (miellyttävä nuori Sidibeh) jää juonen passiiviseksi heittopussiksi. Pojan isäpuoli-Tepolle järjestämät ansat yllättävät katsojankin pimeästä. Miksi kiltti poika onkin kohta murhanhimoinen? Mahdollistahan sekin toki, mutta elokuva ei sellaista perustele. Tepon koettelemusten sarja on toteutettu vain tehoja hakien niin, ettei kolmen gagin maaginen sarjakaan auta. Kuvailmaisukin jättää tapahtumat ja syy-seurausyhteydet epäselviksi. Kaltaiseni hitaampi katsoja on ihmeissään, että mitä? Laura Birn hukataan filmin toisella kolmanneksella juonen alta sairaalaan. Jostain syystä pikku-Rhamad ei käy äitiään katsomassa kertaakaan, ei edes isäpuolen mukana. Pieni koulunpihariita revitystä paidasta laajennetaan surkuhupaisan kylätappelun mittoihin. Hämmentävistä tilanteista, kuten Tepon häpeä pojan julkisesta rukoushetkestä tai Rhamadin häpeä uusnatsi-isästään, ei saada irti näyttämistä kummempaa. Tsehovin opit jännitteen rakentamisesta räjäytetään kolmannessa näytöksessä, mutta koska filmi on siihen mennessä loppunut jo kolmeen kertaan, vaikutus jää tussahdukseksi. Jasper "Vonkale" Pääkkösen luja rooli Harrina on filmin kiinnostavimpia. Hän kulkee tarinassa pitemmän matkan (välillä ilkialasti) ja kehityskaaren kuin edes isoveli Teppo. Timo Lavikaisen läsnäolo on pelastanut monta keskinkertaista elokuvaa. Tässä Lavikainen on uusnatsien suippokorva mahtiörkki. Sopivasti Leijonasydämessä iltasatuna luetaankin Sormusten herraa. Melkein toivoisi, että Lavikainen saisi oman elokuvan hahmonsa ympärille. Kiltteys pukee Domea Leijonasydämen kuvaus on Henri Blombergin (Jadesoturi, Sauna, Alaska Higway, Kerron sinulle kaiken) vaikuttavaa käsialaa. Hidastukset tosin pitäisi suomifilmeiltä kokonaan kieltää. Jean-Paul Wallin säveltämä musiikkiteema onnistuu hillityssä melodisuudessaan. Tepon salainen iskuase karaokeserenadina Sarille on Leevi and the Leavingsin Itkisitkö onnesta (Jos panisin sua kunnolla). Tätä voi jopa pitää jonkinasteisena oivalluksena. V- ja p-alkuisten sanojen viljely pyrkii kai katurealismiin - niinhän ne uusnatsit ja tarjoilijat aina puhuvat? Karkeus saa lakipisteen, kun pari rakastellessaan muistelee ääneen Tepon entisen elämän pahinta veritekoa. Kiiman ja väkivallan kiihottavalla yhteydellä ilmeisesti halutaan kertoa meille jotain tärkeää? Tai ehkä vain shokeerata. Leijonasydämessä Karukoski slummailee ohjaajana Aleksi Mäkelän ja Aku Louhimiehen rankkuuden reviirillä. Se ei tunnu hyvältä idealta, sillä ainakin minusta entinen kiltteys puki Dome-elokuvaa huomattavasti paremmin.