perjantai 24.9.2021 | 05:14
Tilaa lehti
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
UUTINEN | KP24

Antiikin tragedia Joensuusta

Pe 4.4.2014 klo 06:00
Jussi Moila: Veitset leikkaa ilman. Ohjaus Sini Pesonen. Rooleissa: Milla Kangas, Seppo Merviä, Mikko Virtanen, Jarmo Perälä ja Sini Hukkanen. Ensi-ilta Kokkolan kaupunginteatterin teatterin pienellä näyttämöllä Katariinan kamarissa 2.4. Tiina Ruotsala Hyvää odotin, mutta extra priimaa saatiin. Kokkolan kaupunginteatterin Katariinan kamarissa keskiviikkona ensi-iltansa saanut Jussi Moilan Veitset leikkaa ilman on teatteria parhaimmillaan – ihan huippua! Näytelmä kiskaisee katsojan mukaansa heti ensimmäisestä vuorosanasta eikä paluuta ole. Vaikka väliaika ”katkaiseekin ikävästi” teatterinautinnon, niin uusi lähestymistapa toisella puoliajalla antaa tauon anteeksi. Ei riitä, että teksti on hyvää. Myös Sini Pesosen ohjaus on täsmäharkittua. Kun huumevelkojia pelkäävä poika istuu hiljaisessa kämpässään, niin hiljaisuutta kestää täsmälleen oikean ajan. Sen verran pitkään, että katsojalla pää työstää näkemäänsä kuumeisesti. Ja sitten taas mennään. Vanha mies, joka ei suostu kuolemaan. Äiti ja kolme poikaa. Yksi on skitsofreenikko, toinen narkkari, kolmas jättänyt Joensuun muuttaessaan Helsinkiin eikä taakseen katso. Mutta raha kelpaa sillekin, tietää äiti ja kysyy riipaisevasti lopussa yleisöltä, mitä on rakkaus. Joensuun tragedia on todella tragedia. Tapahtumia kommentoi kuoro kuin antiikissa ikään; vuoroin kysyy ja inttää, yrittää välillä olla järjen ääni, mutta loppupeleissä katsoja ratkaisee, ketä kuuntelee, ketä uskoo ja onko tällä menolla ylipäätään järjen kanssa mitään tekemistä. Onko tällä elämällä ylipäätään mitään tekemistä järjen kanssa? Näytelmä ei saarnaa eikä osoittele, vaan kertoo meistä ihmisistä niin että katsojaa itkettää ja naurattaa. Tunteet vellovat kuin vuoristoradalla menisi. Näyttelijät ja katsojat ovat yhtä, nyt ei pelata lavasteilla, vain näyttämökuva vaihtuu kolmeen eri otteeseen. Sitäkin tekisi mieli kyseenalaistaa, mutta kun ei voi. Vuodeosasto, kapea huumekämppä, perheen koti, Joensuun katuja juokseva poika. Kaapista tullaan ja sinne palataan, aurinko paistaa ikkunoista kunnes verhot suljetaan. Moilan teksti on runollista, rytmistä ja niin totta. Härskiä ja rivoa, herkkää ja kaunista. Jouni Bäckströmin säveltämä musiikkikin sulautuu kokonaisuuteen, pari virttäkin kuullaan. Näyttelijätyökin on loistavaa. Kokkolan kaupunginteatterin jättävä Mikko Virtanen osoittaa osaavansa muutakin kuin machoilla. Skitsofreenikkopojan rooli on mielestäni paras, mitä olen Virtaselta Kokkolassa nähnyt; arka ja sairas nuorimies, ikää 19, pituutta 195 senttiä ja painoa 130 kiloa. Sellainen on Virtanen Katariinan kamarissa, muun muassa. Entäpä sitten Seppo Merviä? Aika velikulta kuorolaisena ja riipaiseva narkkarina, jonka seurana on oikea käsiase ja pelko. Äidiltä pitäisi saada rahaa, mutta emo haluaisi vain tarjota kodin rakkautta ja turvaa – eikä osaa/voi päästää irti. Jo Vaasan teatterissa ihastelin Milla Kankaan kaunista lauluääntä, ja nyt se pääsee oikeuksiinsa Kokkolassakin. Kankaan äiti on aito epätoivossaan ja unelmissaan. Täysin toisenlaisen roolin hän vetäisee hulluna Pasina, joka leikkii hetken aikaa pyssyllä. Jarmo Peräläkin tekee taas kypsää roolityötä, ensin elämästä kiinni pitävänä vanhana miehenä ja lopussa velipoika Askona, joka käy keventämässä synkkää tunnelmaa. Lisäksi kuorolaisena tapahtumia kommentoi Sini Hukkanen, hänkin kuten Perälä ja Virtanen, nyt viimeistä kertaa Kokkolan teatterin leivissä. Palkitun näytelmän virallinen kantaesitys nähtiin Teatteri Nirvanan tuotantona Helsingissä vuonna 2011, jonka jälkeen sitä on esitetty myös eri puolella Suomea. Onneksi näytelmä otettiin myös Kokkolan ohjelmistoon. Tämä helmi kestää useammankin katselukerran.