keskiviikko 19.1.2022 | 07:26
Tilaa lehti
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
UUTINEN | KP24

Yhteistyönä toteutettu Sylvi on postmodernia Canthia

To 4.9.2014 klo 06:00
Minna Canth: Sylvi. Sovitus, ohjaus ja lavastus: Mikko Roiha. Rooleissa: Pia Andersson (Kokkolan kaupunginteatteri), Matti Raita (Klockriketeatern), Mervi Koskinen (Savonlinnan kaupunginteatteri), Linda Ekblad (Wasa Teater), Lasse Fagerström (Åbo Svenska Teatern) Suomen ensi-esitys Klockriketeaternissa 22.8. Jussi Kareinen Nuori orvoksi jäänyt nainen menee naimisiin kasvatti-isänsä kanssa, mutta rakastuu sen jälkeen epätoivoisesti lapsuuden ystäväänsä. Nainen tunnustaa avioliiton ulkopuolisen suhteen miehelleen, mutta tämä ei suostu myöntymään avioeroon, vaan päinvastoin kahlitsee naisen kotiin hellan ja nyrkin väliin. Nainen tappaa epätoivossaan aviomiehen ja joutuu tästä hyvästä vankilaan loppuelämäkseen. Nuoruuden rakastettukin on lopulta vain leikkinyt naisen tunteilla ja menee naimisiin omaan säätyynsä kuuluvan naisen kanssa. Minna CanthinSylvi kantaesitettiin Svenska Teaternissa 1893 ja sen teemat käsittelivät naisen asemaa yhteiskunnassa, sitä kuinka hän lopulta on vain miehen omaisuutta. Sylvi on sukua Henrik Ibsenin Nukkekodille. Molemmissa nainen yritetään sulkea kotiin kuin häkkilintu ikään. Canthin näytelmien tyylilajia voi luonnehtia realistiseksi, olivathan niiden aiheet usein yhteiskunnallisesti ajankohtaisia. Sylvissä kirjailija keskittyi draaman kuvauksessaan enemmän ihmismielen emotionaaliseen puoleen. Intohimo – passio on Sylvin keskeinen polttoaine, josta näytelmä saa sytykkeensä. Mikko Roiha ohjaajana on viisaasti keskittynyt tutkimaan juuri tätä tematiikkaa, ja hänen Sylvinsä onkin postmoderni näkemys naisesta, joka ei hallitse tunteitaan. Nainen on tässä tulkinnassa subjekti, toimija, joka intohimon vietävänä ei tunnista tekojensa seurauksia. Miehelle on Sylvissä varattu kylmän järjen osa, joka manipuloi ja jolle nainen on edelleen vain seksuaalisen halun kohde. Postmodernin esityksestä tekee myös Roihan ohjaus, joka keventää raskasta aihetta ironisella huumorilla ja tarkoin mietityllä sekatyylisyydellä. Terävät leikkaukset pitävät esityksen rytmisesti erittäin intensiivisenä, jota tukee vielä sopiva kesto (n. 80 minuuttia). Paljas näyttämö jota rajaavat ruskeasävyiset funkkistyyliset seinät häivyttää tehokkaasti alkuperäisen tekstin yhteiskunnallisen viitekehyksen ja keskiöön jää näyttelijän työ. Toki skenografiset elementit ovat tarkoin mietittyjä. Erityisesti esityksen musiikki- ja äänisuunnittelu on aivan huikeaa. Matti Raidan barokkityylisiin oratorioihin sämplätyt konemusiikin rytmit huohottavat samaan tahtiin energisen näyttelijäntyön kanssa. Canth kirjoitti Sylvinsä alkujaan ruotsiksi, protestiksi Kansallisteatterin fennomaanista johtokuntaa vastaan, joka oli hyllyttänyt kirjailijan Kovan onnen lapsia -näytelmän vain yhden esityskerran jälkeen. Suomalaisen kurjaliston kuvaaminen suomenmielisille konservatiiveille oli liikaa. Kiinnostavan ajankohtaiseksi uuden Sylvintekee se, että esityksessä käytetään sekaisin suomen ja ruotsin kieltä. Ratkaisu on osin käytännön sanelema pakko; onhan produktio viiden suomalaisen teatterin yhteistyö, jossa lavalla on samaan aikaan sekä suomen- että ruotsinkielisiä näyttelijöitä. Kieliratkaisun voi nähdä kommenttina lehtien palstoilla vellovaan pakkoruotsi keskusteluun, mutta vähän yllättäenkin se korostuu myös ohjauksellisissa ratkaisuissa. Intohimon ja kärsimyksen kieli on suomi ja ruotsiksi ”praatataan” kun halutaan olla asiallisen muodollisia. Näyttelijäntyöllisesti voisi kuvitella kielen vaihtamisen kesken dialogia haastavaksi, mutta yllättävän kivuttomasti tämäkin käy. Esityksen edetessä ei itse asiaa juurikaan enää kiinnitä huomiota mitä kieltä näyttelijä puhuu. Niin... se näyttelijäntyö. Minusta jokaisen suomalaisen laitosteatterinäyttelijän tulisi päästä kerran urallaan työskentelemään Roiha -ensemblessä, tai pikemminkin kollektiivissa. Kokoaahan ohjaaja aina jokaiseen produktioon ryhmän uudelleen. Roiha kutsuu työryhmän usein kotikaupunkiinsa Berliinin, jossa esitys harjoitellaan valmiiksi. Intensiivinen työskentely poissa tutuista ympyröistä, uusien, entuudestaan toisille tuntemattomien näyttelijöiden kanssa voi tuottaa omaan näyttelijyyteen jotain uutta ja tuoretta tapaa tehdä ja nähdä asioita. Näin on ilmiselvästi käynyt Sylvinkin kohdalla. Näyttelijät hengittävät samaan rytmiin ja jokainen on sisäistänyt ohjaajan osin tyylitellynkin tavan tehdä teatteria. Nimiroolissa loistaa Pia Andersson. Hänen Sylvinsä on kiehtova sekoitus lapsellista tyttömäisyyttä ja seksuaalisen halunsa tiedostavaa aikuista naista. Anderssonin kiihkeä Sylvi on energistä mutta tarkoin mietittyä roolityötä. Sylvi jatkaa Roihan suosimaa useiden teattereiden yhteistuotantotapaa jossa esitys kiertää eri paikkakunnilla. Kokkolan kaupunginteatteri on yksi tämän produktion yhteistyökumppaneista ja keskipohjalaisilla on mahdollisuus päästä katsomaan esitystä kotikulmilla ensi vuoden alussa.