sunnuntai 15.9.2019 | 18:54
Tilaa lehti
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
UUTINEN | KP24

Kotimainen musiikkielokuva siipiä vailla

Ti 11.8.2015 klo 06:00
Hannu Björkbacka
KOKKOLA
Leikkisästä tyylistään ja hipsteripinnastaan huolimatta elokuva on läpikotaisin vanhakantainen, kulttuuriltaan ja romantiikaltaan paikoilleen jämähtänyt. Noin sanoi NPR-digilehden Nathan Lee filmistä (500) Days of Summer (2009). Edellinen sopii täysin Oskari Sipolan musiikkielokuvaan Ollaan vapaita. Amerikkalaiskomedia tuli mieleen kummankin tavasta käyttää T-paitoja sisällöttömyyden peittävinä merkkituotteina. (500) Daysin nuorukaisella on mihinkään mitenkään liittymättä Joy Division -yhtyeen paita. Ollaan vapaissa The Smithsin Meat Is Murder -paidan omistaa vaihtoehtotyyppi Henri, jota esittää nykyisin blackface-koomikkona tunnettu Riku Nieminen. Henri on vuoden ärsyttävin roolihahmo. Tuskin kukaan haluaisi miehen kaverikseen saati kämppikseksi, niin kuin tarinassa. Henri on myös katuaktivismin pomo, vaikka hetkikin hänen johdossaan saisi aatteellisimmankin punavihreän suvaitsevaiston laittamaan epätoivoisena jäsenhakemuksen Suomen Vastarintaliikkeen suuntaan. Vallankumous on vaarallista leikkiä, mutta Ollaan vapaissa siitä tehdään viihdettä, kun Henri johtaa Che-paitaisen porukkansa laulellen elokuvahistorian aneemisimpaan kadunvaltaukseen. Filmimusikaalin tunnuslaulussa ”ollaan vapaita” ja ”korkealla”, ”päästetään irti”, ”annetaan mennä” ja ”mennään lujaa” sekä ”noustaan ajatusten voimalla ilmaan”. Paitsi, että juuri niitä ajatuksia elokuvasta puuttuu. Niinpä tämän vuosituhannen viideskään kotimainen yritys elokuvamusikaaliksi ei saa ilmaa siipiensä alle. Kreivikunnan (2004) ja Jos rakastat (2010) -filmin tapaan Ollaan vapaiden riskinottoa ja aluevaltausta voi kunnioittaa, mutta lopputulos ei ole häävi.
Vaativa lajityyppi
Musikaaleissa uskottavuuskynnys on tavanomaistakin korkeammalla, eikä suomalaisohjaajien urakkaa helpota se, että parhaimmat verrokit maailmalla ovat nerokkaan ikimuistoisia, kuten Seitsemän veljeksen morsiamet (1954), Laulavat sadepisarat (1952) tai Dennis Potterin uraauurtava tv-sarja Pennejä taivaasta (1978). Niissä on ulkoisen näyttävyyden ja upean musiikin lisäksi kouriintuntuvat, kankaalta ja ruudulta katsojan syliin hyppäävät tarinat. Ollaan vapaissa haikaillaan ja pyöritellään latteuksia nuoruudesta ja kypsymisestä tekemällä tehdyissä asetelmissa. Filmi on kuin Salattujen elämien musikaaliversio. Elokuvan katsoo lähinnä Maria Ylipään ylvään olemuksen ja hienon äänen vuoksi. Häneen vuoropuhelun tai laulujen kliseet eivät näytä pystyvän, ei edes Hertta-sarjatason loppulähikuvassa, jossa katsojan pitäisi oivaltaa jotain suurta tapahtuneeksi. Johannes Brotherus on kuten Betoniyössäkin (2013) kaunis katsella, mutta ei vieläkään löydä omaa rooliaan. Filmi osuu kohdalleen, kun Leo esitellään tanssijaksi, sillä Brotherus tanssii miellyttävästi tämänkin elokuvan läpi. Mutta, kuten Pirjo Honkasalo, Oskari Sipolakaan ei löydä kokemattomasta näyttelijästä tarvittavaa särmää, mikä korostuu elokuvien aggressiokohtauksissa. Pahaksi onneksi Ollaan vapaiden soitetuin sävelmä, Lauri Ylösen ja Paula Vesalan Mun elämä alkaa, on vaativa nuorelle äänelle.
Laulujen sanoma
Valopilkkuja tarinan tasapaksuuden keskellä ovat muutamat laulut, kuten Peppina Pällijeffin viehättävät Elämän tarkoitus ja Mitä se on, Henkka Lanzin, Jonas Olssonin ja Elias Kaskisen tekemä ja Johannes Brotheruksen laulama nappisuoritus Suurmies, Tua Harnon ja Kerkko Koskisen seitkytlukulainen mahtiballadi Kaunis myrsky sekä Bowielta nimen lainaava Sannin ja Olavi Uusivirran Sammutetaan bensalla tulta. Näiden vetävyyteen Sipolan visualisoinnit vastaavat epätasaisesti. Vauhti loppuu viimeistään, kun kuviin pääsevät ohjausta vaille jääneet zombiestatistit. Tua Harnon käsikirjoituksen idea ei missään vaiheessa konkretisoidu. Miksi kolmikymppisen Selja-äidin on niin vaikea hyväksyä Leoa? Pihla Maalismaan energisestä näyttelemisestä ja laulusta huolimatta Leon ihastuminen Iisaan on kovin haaleaa. Taustatragedian rinnastaminen pojan katoamiseen ei ole yhteismitallinen, varsinkaan, kun tilanteet dramatisoidaan kömpelösti. Sama toistuu Kiasman katolla, missä mielenosoituksen vaaratilanne saa surkuhupaisen toteutuksen. Kuten Sipolan debyytti Elokuu (2011), Ollaan vapaitakin paljastaa tekijänsä romanttisuuden, mutta filmeissään ohjaaja ei löydä keinoja näkemystensä välittämiseen. Ollaan vapaita voi puheissaan olla radikaali, mutta muodoltaan ja sanomaltaan se on keskiluokkaisen sovinnainen. Lopussa ympäri käydään ja yhteen tullaan, kun filmin viesti avautuu Seljan laajentuneelle perheelle: Onni asuu omakotitalossa. Mikä tietysti sopii filmiä tukeneelle talotehtaalle.