torstai 2.12.2021 | 12:24
Tilaa lehti
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
UUTINEN | KP24

Sujuvaa sotaa Louhimiehen Tuntemattomassa

Ma 30.10.2017 klo 06:00 | päivitetty ma 14:57
Tuntematon sotilas. Ohjaus Aku Louhimies. Käsikirjoitus Aku Louhimies ja Jari Olavi Rantala Väinö Linnan romaanista. Kuvaus Mika Orasmaa. Pääosissa Johannes Holopainen, Eero Aho, Jussi Vatanen, Aku Hirviniemi, Hannes Suominen, Paula Vesala. 180 min. K16. Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017. Kinocity, Pietarsaari. Kinokulma, Oulainen. Rex, Kokkola.

* * *

Hannu Björkbacka

Alussa on liha. Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan (1985) ensimmäisessä ja viimeisessä kuvassa nähdään sotilaan paljas rinta. Se kuvaa ihmisen puhtautta, sodan uhria ja hintaa. Aku Louhimiehen uuden Tuntemattoman alussa alastomat lapset hyppivät rantakalliolta veteen. Loppukuvassa uimari näyttää jo vanhemmalta. Nämä näyt hehkuvat elinvoimaa ja turvaa. Viimeisin Väinö Linnan romaanin filmitulkinta juhlii hävityn sodan siunauksia, sillä saavutettua vapautta.

Uusin Tuntematon – tästä lähtien T3 – on klassikon kevytversio. Edvin Laineen (1955) ja Mollen teoksista poiketen Louhimiehen ohjaus on tulkinnoista ainoa, jonka voi ajatella television minisarjaksi taiteellisen kokonaisuuden kärsimättä. Tässä sota on sujuva operaatio niin etenemisvaiheessa kuin peräydyttäessä. Taiston ruma, likainen ja rankka todellisuus ja epätoivo tulevat T3:n ilmaisuun vasta lopussa hetkittäin.

Toki Tuntemattoman sai tehdä kolmannenkin kerran. Oikeat ohjaajat kuvaavat ne elokuvat, jotka heidän on pakko. Tuskin T3 esti yhdenkään paremman suomifilmin synnyn. Valtaosa tuotantobudjetista tuli Elokuvasäätiön ulkopuolisista varoista, riskirahana. Ensi-illan varmistama eri ikäpolvien kansansuosio todistaa, että aiheelle on yhä tilaus.

Taideteoksena T3 ei tule täysin perustelluksi. Se ei tuo tuttuihin kohtauksiin tarpeeksi uutta, eikä lisiinkään kovin persoonallista särmää. Sodan karheus ja välittömyys puuttuvat, eikä elokuvalla ole samaa todistusvoimaa kuin verrokeillaan. Louhimiehen ansio lieneekin siinä, että T3 osoittaa vaikuttavasti Laineen ja Mollen vastakkaisten ääripäätulkintojen välttämättömyyden ja kirkastaa puoliväliin sijoittuvana niiden klassikkoaseman.

Laineen versio on sodan kokeneen polven voimakas aikalaistodistus. Se sovitteli ja silasi sodan arvet Sibeliuksella ja korotti kirjan huumorin johtoajatukseksi. Mollen työ on kiistakirjoitus, joka ei syytöksissään jätä kiveä kiven päälle. Sen uraauurtavalle tyylittelylle löytyy vertaa vain saman vuoden filmistä Tule ja katso (Elem Klimov, 1985) – ehkä parhaasta sotaelokuvasta, mitä koskaan on tehty – sekä myöhemmästä Pelastakaa sotamies Ryanista (Steven Spielberg, 1998).

Louhimies kulkee Laineen, Mollen, Klimovin, Spielbergin, Tarkovskin, Shepitkon, Kubrickin ja Malickin sotapolkujen jäljissä oppipoikana. Mutta se, mitä T3 tarjoaa, on suurenmoista sotaviihdettä, niin vaikea kuin noita sanoja onkaan yhteen sovittaa.

Ohjaaja ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa Jari Olavi Rantala sekä kuvaaja Mika Orasmaa katsovat ihailulla ja ymmärryksellä Linnan miehiä, niin rivisotilaita – niitä tuntemattomia – kuin upseerejakin.

T3 lähtee liikkeelle rauhallisesti. Se karsii oksat pois kirjailijan rakastetuista lauseista ja kiteytyksistä. Nyt ei roiskita murteella eikä viljellä "punch lineja". Tutut repliikit pudotetaan kuin ohimennen. Tekijät tietävät, että siihen on jo varaa. Paatos nousee elokuvaan vasta päätösjaksoissa, kun Tuntemattomia haastava rakenne, katkelmallinen tapahtumien jatkumo, kääntyy T3:n ongelmaksi.

Räjähdykset ovat aitoja eivätkä digiä. Sillan sortuminen on erityisen komea tuhokuva. Mika Orasmaa osaa tehdä suurelokuvassakin myös pienestä kaunista. Riittää, kun miesryhmä sateessa tutkii karttaa tulitikun valossa.

Näyttelijät nousevat tehtäviensä tasalle. Johannes Holopaisen Kariluoto, Eero Ahon Rokka, Jussi Vatasen Koskela, Aku Hirviniemen Hietanen, Hannes Suomisen Vanhala, Joonas Saartamon Lahtinen, Pirkka-Pekka Peteliuksen Kaarna – niiden kaikkien eteen kuuluu laatusana loistava. Pistoroolitkin ovat päteviä.

Kohtauksista huimimpia voi luetella sarjatulella. Koskelan riehuminen upseerikorsussa ja eleetön sankarikuolema (anteeksi spoileri, millenniaalit). Rokan ja Suentassun (Arttu Kapulainen) aseveljeyden kliimaksi sankarillisessa joenylityksessä. Kaarna ylittämässä marjaisia mättäitä. Paula Vesala maatalon emäntä Lyyti Rokkana, kun jouluvirren ”miesvuodet” takertuu sanana kurkkuun.

Kotirintamakohtauksissa on Vesalaa lukuun ottamatta samaa koristeellista eloveenaa ja valohämyä kuin Ikitiessä. T3:n navetassa ei lanta haise ja lapsillakin on tuvassa aina henkiset pyhäpuvut päällä.

Sibelius on tuotu takaisin Tuntemattomaan. Parhaassa kohdassa Lasse Enersenin sävelissä kaikuu Arvo Pärtin viulusoinnin hauras voima. Jokkantiita kuuluu liikaakin. Rokan ainoa kompastus on laulukohtaus. Louhimies käyttää musiikkia hillitymmin kuin Laine. Mutta kun Molle jätti kaiken säestävän pois, T3 alleviivaa. Se vie voiman Honkajoen (Juho Milonoff) rukoukseltakin. Kun erikoishahmon salaviisas komiikka latistuu, Honkajoki talttuu harmaaksi rivimieheksi.

Eero Ahon Rokan nautittava pidättely purkautuu paahtavaksi raivoksi. Upseereille totuuksia laukoessaan Aho muistuttaa eniten Mollen Rokkaa, näyttelijä Paavo Liskiä. Severi Saarisen Lehto näyttää tunnottomalta tappokoneelta, mutta tulkinnassa on myös sitä välttämättömyyttä, joka kumpuaa sodan koko kauheuden tajuamisesta.

Hirviniemen Hietanen on T3:n omatunto, joka pelkällä katseellaan tuomitsee vääryydet, vaikka joutuukin huomaamaan kaiken suhteellisuuden. Muona-annosten avaaminen ennen aikojaan on kiellettyä, mutta niin on tappaminenkin, kuten Lehto huomauttaa.

Hillitty Jussi Vatanen pääsee lähes Kosti Klemelän ja Risto Tuorilan ylittämättömien Koskela-tulkintojen tasolle. Asialliset hommat hoidetaan. Myös Hannes Suomisen Vanhala tullaan muistamaan. Kun vilpitön kestohymy hyytyy miehen joutuessa kuoleman välikappaleeksi, ei sen surullisempaa näkyä olekaan.

Robin juoksuhaudassa on tietysti laskelmointia, mutta hyvä oivallus tekijöiltä. Packalen tekee koskettavan sivuroolin kuten kaiken muunkin: hyvin ja aseistariisuvasti. Vielä tärkeämpi reitti millenniaaleille Linnan Tuntemattoman ytimiin on ohjaajan poika Eemeli Louhimies. Kun kootaan kirja ohjaajaisien traumatisoimista lapsinäyttelijöistä, toivottavasti suomalaisena esimerkkinä ei ole Eemeli, joka alaikäisenä koulukiusattuna sai isänsä Vuosaaressa (2012) kestää pilkkaa ja sylkemistä. T3:ssa varttuneempi näyttelijä on täydennysmies Asumaniemi, hahmo suoraan Yrjö Weijolan suomennossäkeistä, Ateenalaisten laulun nuorukaisen kutrien nuorteista kukkasista.

Ottaessaan taiteellisia riskejä, Louhimies on samaistuttavimmillaan. Kun Vuosaaren erotarinassa soi Robin Williamsin iskusävelet, se tuntui vilpittömältä. Kun kuolematon parikymppinen kaatuu filmisodassa, se tulee tuoreiden uutisten saattelemana lähelle. Ei lohduta edes Eeva Kilven sanat siitä, että lyhytkin elämä eletään parhaasta päästä, kun monet unelmat ja ensikerrat jäävät toteuttajaa vaille.

Sarastie (Matti Ristinen) siteeraamassa Eino Leinoa kahteen otteeseen, on vähän liikaa, mutta muuten Louhimies tekee upseeriston kunnianpalautuksen. Samuli Vauramon Lammiota voi ymmärtää ohjekirjaan pitäytyvänä esimiehenä. Ja sanottakoon mitä vain Janne Virtasen everstiluutnantti Karjulasta, pelkuriksi häntä ei voi syyttää – sotahulluksi kyllä.

Parasta T3:ssa on Johannes Holopaisen kauniisti sisäistämä, hienopiirteisen herkkä ja alusta loppuun lujatekoinen Kariluodon muotokuva. Nuoren upseerin mukana uudesta Tuntemattomasta tulee hiukan modernimpi, koulutetumpi ja herraskaisempi Linna-tulkinta kuin aiemmista.

Hienoista hetkistä ja hahmoista huolimatta Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ei ole kollektiivinen kokemus. Se ei näytä kansakunnan koko kuvaa, kuten Laineen ja Mollbergin versiot. T3 kertoo erillisiksi jäävistä ihmiskohtaloista enemmän kuin joukoista tai ryhmistä ja ihmisten yhteydestä. Yksittäistaistelijoista sopersi Koskelakin kiljupäissään.

#